Suomen Historiallinen Seura lausui sivistysvaliokunnalle arkistointilakiesityksestä

Suomen Historiallinen Seura antoi eduskunnan sivistysvaliokunnalle lausunnon hallituksen esityksestä arkistointilaiksi ja laiksi julkisen hallinnon tiedonhallinnasta annetun lain muuttamisesta. Lakiesitys on parhaillaan sivistysvaliokunnan käsittelyssä.

Lausunnossaan Seura kiinnitti erityisesti huomiota Kansallisarkiston lakisääteiseen velvollisuuteen edistää tutkimusta, esityksen 18 §:n tulkintamahdollisuuksien tutkimukselle aiheuttamiin ongelmiin ja digitaalisen arkistoinnin turvallisuuspoliittisiin näkökulmiin.

Kansallisarkistolla on velvollisuus edistää tutkimusta

Lausunnossaan Seura kiinnitti huomiota Kansallisarkistossa viime vuosina toteutettuihin uudistuksiin, joiden myötä Kansallisarkisto on keskittynyt voimakkaasti aineistojensa digitointiin ja digitaalisen asioinnin lisäämiseen sekä suunnittelee toimipisteiden sulkemisia. Kansallisarkisto on linjannut tavoitteekseen, että lähitulevaisuudessa lähes kaikki asiakirjat toimitetaan asiakkaille ensisijaisesti digitaalisesti. Tätä kehitystä historian ja sen lähialojen tutkijat ovat seuranneet huolestuneina. Lausunnossa Seura toikin esille, että valittu strategia on tuhoisa alojen tutkimukselle, sillä Hämeenlinnan, Turun ja Vaasan toimipaikoissa käyttöön otettu digitaalisen asiakaspalvelun malli uhkaa ammattitutkijoiden työskentelyedellytyksiä ja tutkimuksen vapautta.

Nyt käsittelyssä olevassa arkistointilaissa ei sinänsä puututa Kansallisarkiston tehtävien toteuttamiseen. Nykyinen arkistolaki (831/1994) sisältää kuitenkin velvoitteen arkistointitoimen hoitamisesta mm. siten, että asiakirjat palvelevat tutkimuksen tiedon lähteinä. Kyseinen pykälä ei sisälly uuteen lakiesitykseen. Kun Kansallisarkistossa on toteutettu viime aikoina tutkimuksen edellytyksiä heikentäviä uudistuksia, nousee esiin tarve velvoittaa virasto jatkossakin edistämään toiminnallaan tutkimusta. Seura huomautti, että nyt käyttöön otetut toimintamallit kaventavat perustuslaissa mainittua tieteen vapautta historian ja sen lähitieteiden aloilla. Seura kiinnitti myös huomiota siihen, että arkistointilain tulisi koskea kaikkea arkistointia, ei ainoastaan arkistoon siirtyvää digitaalista aineistoa. Kaikkea tutkimusta ei tehdä pääasiassa digitaalisia tietoaineistoja hyödyntäen, kuten lain perusteluissa on todettu.

Lainsäädännössä ei ole enää velvoitetta siihen, että Kansallisarkisto järjestäisi palvelut yhteistyössä käyttäjien kanssa, kun Kansallisarkiston neuvottelukunta lakkautettiin. Jotta päätöksenteossa voitaisiin ottaa laajasti huomioon tutkijoiden tarpeet ja tutkimusmahdollisuudet, tulisi siihen Seuran mielestä luoda viralliset rakenteet. Suomi voisi ottaa mallia Ranskasta, jossa toimii kulttuuriperintölain nojalla kansallinen arkistojen neuvosto (Conseil supérieur des archives), joka monialaisena, poliitikot, hallinnon edustajat ja asiantuntijat yhteen kokoavana elimenä ohjaa arkistotointa strategisella tasolla ministeriön yhteydessä. Neuvoston tehtävänä on varmistaa, että arkistopolitiikan laajemmat linjaukset palvelevat yleistä etua, erityisesti tutkimusta ja oikeusturvaa.

Lisätäänkö palvelujen maksullisuutta?

Suomen Historiallinen Seura on erityisen huolestunut arkistointilakiesityksen pykälästä 18 ja sen tulkinnasta. Siinä käsitellään tietojen antamista kansalliseen arkistotietovarantoon siirretyistä viranomaisten asiakirjoista, mikä viittaa kaikkeen Kansallisarkistoon siirrettyyn julkiseen aineistoon. Lakiesityksessä esitetään julkisuuslakiin sellaista poikkeusta, että Kansallisarkisto voisi periä arkistotietovarantoon sisältyvän sähköisen julkisen asiakirjan sähköisestä antamisesta maksuja. Vaikka perusteluissa viitataan tietojen etsimisen työläyteen, lakiesityksessä ei rajata sitä, millaisista tietopyynnöistä Kansallisarkisto voi periä maksuja.

Seuran huolena on, että maksullisuus laajenisi koskemaan myös tutkimusta varten tilattuja aineistoja, jos Kansallisarkisto siirtyy kokonaan digitaliseen toimittamiseen. Hallituksen esitys nykyisessä muodossaan voi kaventaa perustuslain julkisuusperiaatetta etenkin, kun Kansallisarkisto pyrkii lopettamaan alkuperäisten analogisten asiakirjojen tarjoamisen tutkijoille. Kansallisarkisto on jo nyt säätänyt digitaalisen toimittamisen maksuista. Digitaalisen toimittamisen mallin piirissä olevissa Hämeenlinnan ja Turun yksiköissä voi tilata ainoastaan yhden arkistoyksikön kerrallaan maksutta, mutta maksua vastaan saa samaan aikaan tilata useampia arkistoyksiköitä.

Samassa pykälässä on mainittu, että Kansallisarkiston on annettava tieto julkisesta asiakirjasta viimeistään kuukauden tai jopa kahden kuukauden kuluttua pyynnön vastaanottamisesta. Tämän pykälän ei tule koskea tutkimusta varten tehtyjä asiakirjatilauksia. Tällainen tulkinta merkitsisi kuoliniskua suomalaiselle Suomen historian tutkimukselle.

Digitaalisten aineistojen turvallisuus

Suomen Historiallinen Seura korosti lausunnossaan harkintaa analogisten aineistojen tuhoamisessa ja ainoastaan digitaalisten kopioiden säilyttämisessä. Hallituksen esitys arkistointilaiksi lähtee siitä, että viranomaisten aineistot säilytetään vain sähköisessä muodossa. Seura huomauttaa, että uudet teknologiat eivät ole takuuvarma formaatti säilyttää aineistoja. Myös analogisten aineistojen säilyttäminen tulee turvata. Lisäksi sähköiseen muotoon muuntaminen on kallista, eikä viranomaisilla ole säästöpaineiden takia resursseja digitointiin. Tällä hetkellä on vaarana, että 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alun paperiset asiakirjat eivät päädy lähitulevaisuudessa Kansallisarkistoon sähköisen siirtovelvoitteen vuoksi. Näin ne eivät ole lainkaan tutkimuksen käytettävissä.

Viime vuosina maailmanpoliittinen tilanne on muuttunut radikaalisti, mikä asettaa vaatimuksia tietoturvallisuudelle. Erityisesti avoimesti saatavilla olevia aineistoja voidaan tänä päivänä helposti käyttää väärin. Analogisen aineiston käyttäminen tutkijasalissa vaatii paikan päälle hakeutumista, aineistojen tilaamista ja selaamista, kun taas digitaaliset, avoimesti saatavat aineistot ovat kenen tahansa käytettävissä. Esimerkiksi aineistoja imuroivat tekoälyn kehittämisbotit kuormittavat tällä hetkellä monia palveluita. Laajemmasta perspektiivistä tarkasteltuna on eri asia perustaa historiakäsitys tutkimukseen ja tutkittuun tietoon kuin yksittäisiin, asiayhteydestään irrallisiin sitaatteihin tai dokumentteihin. Jos historiakäsityksen tukena aletaan käyttää tällaisia poliittisen lähihistorian yksittäisiä dokumentteja, riskinä on historiapoliittisen disinformaation leviäminen.

Edelleen on kysyttävä, onko turvallisuuspoliittisesti järkevää keskittää kansallisesti arvokas kulttuuriperintö Mikkeliin ja Helsinkiin vai olisiko hajasijoitus maakunnallisiin toimipaikkoihin varmempi vaihtoehto. Arkistointilaissa ei oteta lainkaan kantaa kulttuuriperinnön turvaamiseen poikkeusoloissa ja niihin varautumiseen.

Saavutettavuuden dilemma

Suomen Historiallinen Seura haluaa kiinnittää eduskunnan sivistysvaliokunnan huomiota myös siihen, että Kansallisarkiston toimipaikkojen sulkeminen ja siirtyminen digitaaliseen asiakaspalveluun ei välttämättä lisää aineistojen saavutettavuutta. Kansallisarkiston suunnitelmat lakkauttaa toimipaikkoja ja siirtyä ainoastaan digitaaliseen toimittamiseen uhkaavat muuttaa kansalaisten mahdollisuuksia päästä tasavertaisesti aineistojen äärelle. Kehitystä voimistavat pyrkimykset rajoittaa arkistoon otettavaa aineistoa. Kansalaisten näkökulmasta digitaaliset palvelut eivät vielä pitkään aikaan korjaa tilannetta, eivätkä ne jatkossakaan korvaa laadukasta asiakaspalvelua ja mahdollisuutta käyttää paikallisia aineistoja mahdollisimman lähellä. Tällä on huolestuttavia vaikutuksia demokratian ja historiakäsityksen näkökulmista. Kansallisarkisto on luotu säilyttämään kansallinen kulttuuriperintö ja tarjoamaan se kaikkien saataville.

Kategoriat:

Uutiset

Julkaistu:

7.4.2026