Tunnehistorian verkoston kevätsymposium pidettiin Turussa Sirkkalan kampuksella maanantaista tiistaihin 21.-22.5. Symposiumin teemana oli tunteiden materiaalisuus, josta kuultiin esitelmiä kahden keynote-luennon lisäksi kahdeksassa eri työryhmässä, joissa aihetta lähestyttiin eri näkökulmista. Symposiumin järjesti Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaine.

Akatemiaprofessori Hannu Salmen lausuttua symposiumin avaussanat oli ensimmäisenä päivänä ohjelmassa kaksi keynote-luentoa. Kutsuttuina puhujina esiintyivät apulaisprofessori, dosentti Lauri Nummenmaa tunteiden fysiologian lääketieteelliseen kuvantamiseen erikoistuneesta Turun yliopiston Nummenmaa-laboratoriosta sekä dosentti Tuomas Tepora Helsingin tutkijakollegiumista.

Keynote-luentojen jälkeen symposiumin avauspäivänä kokoontui kolme työryhmää, joiden teemoina olivat I) mielen ja ruumiin vammaisuus, II) esineet tunneobjekteina sekä III) tekstuaalisuus ja ruumiillisuus. Päätöspäivänä tiistaina esitelmien aiheet liittyivät viiteen eri teemaan, jotka olivat IV) tunteiden poliittisuus, V) vieras kokemus ja vieraan kokemus, VI) tunteet ja käsitehistoria, VII) tunteet ja ympäristön moniaistinen kokeminen sekä VIII) työntekijä ja työttömyys/työelämä.

Agricolan kesäharjoittelija kävi kuuntelemassa keynote-luennot sekä kahden työryhmän esitelmät.

Neurotieteiden näkökulma tunteisiin

Tunteet ovat yleisinhimillinen, jokapäiväisessä elämässä läsnä oleva ilmiö. Koska erilaiset tunne-elämän häiriöt ovat kasvussa, on tunteiden tutkimiselle myös yhteiskunnallista tarvetta. Aivojen kuvantamiseen käytettyjen menetelmien kehitys on mahdollistanut tutkimuksen tunteiden ja neurobiologisten prosessien yhteyksistä. Lauri Nummenmaa kertoi keynote-luennossaan tunteiden neurotieteellisen tutkimuksen ajankohtaisista lähestymistavoista ja tähänastisista tuloksista.

Aiempi käsitys tunteiden vastakkaisuudesta ja alemmuudesta ”järjelle” on kumoutunut monipuolisemmalla näkemyksellä niiden ja tietoisuuden yhteen kietoutumisesta. Tunteet ilmenevät sekä tietoisina tunnekokemuksina että fyysisinä prosesseina aivoissa ja muualla kehossa. Tunteiden tunteminen myös usein paikallistuu tiettyihin kehonosiin. Nummenmaan tutkimusryhmän on ollut mahdollista löytää näitä tunteiden niin sanottuja ”kehollisia sormenjälkiä”. Toisaalta aivokuvantamisella on voitu havaita niiden ”hermostollisia sormenjälkiä” eli aivoalueita, jotka tiettyä tunnetta tuntiessa aina aktivoituvat.

Tunteilla on sekä yksilöiden toiminnan ohjaamiseen että sosiaaliseen elämään liittyviä tärkeitä tehtäviä. Yksinkertaisimmat tunteet, kuten inho ja mielihyvä, ilmenevät samankaltaisina eri eläinlajeilla, ja niiden alkuperä onkin varhaisempi kuin ihmisen kehityshistoria. Tunteet tehostavat merkittävällä tavalla sosiaalista kanssakäymistä edistämällä esimerkiksi altruistista käytöstä. Ihmisillä tunteiden kehitys kytkeytyy myös moraalisen päätöksenteon kehitykseen, sillä huolimatta arvojen ajallisesta ja paikallisesta vaihtelusta, moraalinen päätöksenteko sinänsä perustuu suurelta osin tunteisiin.

Tunteet historiantutkimuksessa

Tuomas Tepora aloitti keynote-luentonsa toteamalla, että kuluva sisällissodan muistovuosi on tuonut tunteet historiassa jälleen korostetummin esille. Tepora muistutti myös, miten monimerkityksellinen suhde tunteilla on historiantutkimukseen ollut: perinteisestihän tutkijan korkeimpana ihanteena on pidetty tietynlaista tunteiden sammuttamista ja kiihkottomuutta – mitä on toisinaan puolustettu varsin tunnepitoisesti ja ”kiihkeästi”. Tunteiden historia tutkimuksen alalajina taas on suunnilleen parikymmentä vuotta vanha, ja erityisesti neljän viime vuoden aikana julkaisumäärä on kasvanut räjähdysmäisesti.

Erilaisia näkökulmia tunteiden historiaan on ollut runsaasti, käsitehistoriallisesta lähestymistavasta tunteiden muuttuvien muotojen ja esimerkiksi tilallisuuden tarkasteluun. Uusinta tutkimusta on leimannut erilaisten dikotomioiden kaatuminen, kuten tunne-järki–vastakkainasettelun hylkääminen, sekä yksityisen ja yleisen rajan problematisointi: historiallisessa tarkastelussa tunteet ovat aina sosiaalisia ilmiöitä, sillä yksityisinkin tunnekokemus tapahtuu väistämättä kulttuurisessa kontekstissa.

Viimeaikaiselle tutkimukselle on ollut ominaista myös vaikutteiden hakeminen neurotieteiden puolelta, esimerkiksi etsittäessä vastausta kiistaan tunteiden universalismin ja sosiaalisen konstruktivismin välillä: missä määrin tunteet ovat ylikulttuurisia ja toisaalta kulttuurisen muuntelun alaisia? Tunteiden historia on yleisesti ottaen pyrkinyt löytämään jonkinlaisen keskitien näiden näkemysten väliltä. Tunteet käsitteellistetään vasta kulttuurisessa kontekstissa, mutta eivät vain mielen rakenteet piirry kulttuuriseen, vaan myös kulttuurinen piirtyy ruumiiseen ja mieleen. Askarruttava kysymys tunteiden historioitsijalle on, muuttuvatko ajassa tunteet vaiko niiden kulttuuriset kontekstit.

Ruumiillistuneet tunteet

Symposiumin ensimmäisen työryhmän teemana oli ”Mielen ja ruumiin vammaisuus”. Ville Kivimäki esitelmöi psyykkisesti haavoittuneiden suomalaissotilaiden somaattisista oireista 1939–1945 ja Tuomas Laine-Frigren aivovamman saaneiden sotainvalidien kuntoutuksesta. Työryhmän viimeisen esitelmän piti Riikka Miettinen mielen sairastumisen ruumiillistuvista tunteista uuden ajan alun Ruotsissa ja Suomessa.

Esitelmänsä aluksi Ville Kivimäki näytti pysäyttävää videomateriaalia kesältä 1944, jossa kuvattiin sotapsykiatrisessa hoidossa olleiden sotilaiden vapina- ja lihasjännitysoireita. Toisen maailmansodan aikana kaikkiaan 18 000 suomalaissotilasta joutui psykiatrisen hoidon piiriin, ja suurella osalla heistä oli nykyisin konversiohäiriöihin luettavia fyysisiä oireita, joille ei löydy selvää elimellistä syytä. Kuten ensimmäisessä maailmansodassakin, myös talvi- ja jatkosodassa erityisesti tykistökeskitykset aiheuttivat kaikkein voimakkaimman kehollisen oireilun.

Sodan aikaisessa populaarissa lääketieteen diskurssissa hermot olivat hyvin suuressa roolissa, ja sotilaat viittasivat usein hermoihin tai niiden menettämiseen kuvatessaan kokemuksiaan. Hermoston ”rikki meneminen” oli yleinen somaattinen kokemus, mikä saattaa osoittaa lääketieteen puhetapojen vaikutuksen sotilaiden oireiluun. Konversio-oireita, tai aikalaisdiskurssin mukaisesti ”hysteerisiä” oireita, ei kuitenkaan voida ajatella yksioikoisesti pelkkänä teeskentelynä: sotilaat kokivat itsensä haavoittuneiksi, ja heillä oli voimakas tarve kokea tämä haavoittuminen myös fyysisesti. Keholla viestittiin kokemusta, jolle ei löytynyt sanoja.

Aivovamman saaneiden sotainvalidien voi ajatella liikkuvan fyysisen ja psyykkisen haavoittumisen välimaastossa. Aivovammat ovat psyykkisten vammojen tavoin tietyssä mielessä näkymättömiä, mutta aiheuttavat afasian ja muuttuvan käytöksen kaltaisia vaikeasti ymmärrettäviä ja pelottaviakin oireita. Kuten sotainvalidien kohdalla yleisesti, julkiset tavat puhua aivovammaisista sotilaista ja heille sosiaalisesti asetetut roolit olivat eri asia kuin heidän oma kokemuksensa vammastaan. Tuomas Laine-Frigren kertoi esitelmässään psykologian professorin Niilo Mäen ja hänen kuntouttamiensa aivovammaisten sotilaiden kohtaamisista 1940–1950-lukujen Suomessa.

Sosiaalisen konstruktivismin lähestymistapa vammaisuuden historiaan on nostanut esille vammaisuuden kulttuurisesti rakennetun luonteen. Laine-Frigrenin mukaan tutkimuksessa on kuitenkin myös pureuduttava vammaisen yksilön ja yhteiskunnan eri tasojen välisten kohtaamisten tunne- ja kokemushistorialliseen tarkasteluun. Niilo Mäen toteuttamassa aivovammapotilaiden kuntoutuksessa tätä kohtaamista luonnehti Laine-Frigrenin mukaan yllättäväkin potilaskeskeisyys ja empaattisuus. Mäen toiminnassa korostuivat kuntoutusoptimismi ja pyrkimys tehdä pelottava vamma ymmärrettäväksi, jotta sen kantajat saattoivat sopeutua yhteiskuntaan ja yhteiskunta sopeutua heihin.

Työryhmän viimeisessä esitelmässä Riikka Miettinen kertoi erilaisista mielen sairauksiin liitetyistä tunnetiloista ja niiden kehollisista ilmenemismuodoista uuden ajan alun Ruotsissa ja Suomessa. ”Mielisairaan” erotti terveestä tuolloin, kuten nykyäänkin, tunteiden esittämisen ja käyttäytymisen kulttuuristen normien rikkominen. Toisaalta ”järkeenkäypä” laukaiseva tekijä saattoi selittää kulttuurisesti poikkeavana pidetyn tunnetilan, kuten läheisen kuolema erityisen voimakkaan ja pitkittyneen surun.

Rajanvetoon vaikutti kuitenkin myös aikakauden holistinen käsitys mielen, kehon ja ympäristön suhteista. Mielen sairaudet luokiteltiin uuden ajan alussa ns. ”pään sairauksiin”, joihin kuuluivat myös esimerkiksi päänsärky ja huimaus. Sairauksia selittävät tekijät ja niiden oireet johtuivat humoraaliopin mukaisesti ruumiinnesteiden epätasapainosta, joka taas saattoi selittyä niin potilaan ravinnosta, vahvoista tunteista kuin planeettojen liikkeistäkin käsin. Mielen sairaudet koettiin ja niitä sanallistettiin ja ilmennettiin ruumiin kautta, esimerkiksi melankoliaa kuvattiin mielen tai pään ”raskautena”, ja siihen liittyi oireistona huokailu ja itku. Holistisen ajattelun mukaisesti mielen sairauksia pyrittiin hoitamaan sekä kehon että suoraan tunteiden kautta, esimerkiksi ”kuumapäisyyttä” viilentävällä huoneella ja surumielisyyttä iloisella musiikilla.

Tunteiden käsitehistoriaa

Symposiumin toisena päivänä työryhmässä ”Tunteet ja käsitehistoria” kuultiin kaksi esitelmää. Heli Rantala kertoi vallankumousuutisoinnin tunneilmaisuista 1800-luvun alun suomalaisissa sanomalehdissä. Esitelmä pohjautuu laajempaan vallankumouksen perintöä ja merkitystä Suomessa luotaavaan tutkimukseen, joka liittyy Hannu Salmen akatemiaprofessuurihankkeeseen Viral Culture in Early Nineteenth-Century Europe. Työryhmän toisessa esitelmässä Ville Vuolanto kertoi toivon tutkimisesta esimodernissa maailmassa.

Ranskan suuri vallankumous oli aikalaisymmärryksessä oma erityinen tapahtumansa, mutta sitä voidaan pitää myös suuremman ja pitkälle 1800-luvulla vaikuttaneen vallankumousprosessin alkuna. Erityisesti juuri Ranskassa vallankumouksen herättämiä tunteita on tutkittu paljon: alkuvaiheen innostusta, terrorin ajan kiihkoa, sekä pelkoa vallankumouksen leviämisestä Ranskan ulkopuolelle. Vallankumous herätti ymmärrettävästä syystä pelkoa, kauhua ja huolta ennen kaikkea Euroopan valtaapitävien keskuudessa.

Suomalainen sanomalehdistö vakiintui vasta 1800-luvun puolella, minkä vuoksi vallankumousuutisoinnin piikit ajoittuivat Suomessa 1820- ja 1830-lukujen alkuun sekä vuoteen 1848. Suurin osa uutisista oli käännöksiä ulkomaisista lehdistä ilman toimituksellista panosta, ja niissä ilmenivät yleiseurooppalaiset ja konservatiivisen kielteiset tunteet vallankumousliikehdintää kohtaan. Kotimaan tapahtumiin ei vallankumoustermeillä viitattu, minkä sensuuri olisi joka tapauksessa luultavasti estänyt. Myös positiivisia ilmauksia kuten toivoa vallankumouksen onnistumisesta esitettiin vain harvoin ja tiettyjen tapahtumien, kuten Kreikan vapaussodan yhteydessä.

Toivon tunteeseen syvennyttiin vallankumousuutisointia enemmän Ville Vuolannon esitelmässä, joka käsitteli toivon tutkimista esimodernissa maailmassa. Jo tutkimuksen lähtökohtia hahmottaessa monet tunteiden historiaan liittyvät perustavanlaatuiset kysymykset tulivat näkyviksi: miten määritellä tutkittava tunne? Lähestymmekö sitä nykyisyydestä vai menneisyydestä käsin? Minkä kielen, ajan ja ihmisryhmän käsitteitä käytämme ja voimmeko olla varmoja, että tutkimme samaa tunnetta kontekstien, käsitteiden ja kielen vaihtuessa?

Vuolannon mukaan erityisesti toivon kaltaisia hankalasti määriteltäviä tunteita on hedelmällisempää tarkastella emotionaalisten ja yhteisöllisten käytänteiden kuin pelkän käsitehistorian tasolla. Toivon hän määritteli pitkän aikavälin tulevaisuuteen ulottuvaksi luottamukseksi, johon kytkeytyy ajatus elämän merkityksellisyydestä. Käytännön tasolla se ilmenee erilaisina jatkuvuusstrategioina, esimerkiksi lasten aseman varmistamisena. Varsinkin ideologisissa murroskohdissa muuttuvat ja ristiriitaiset käsitteet ja käsitykset tunteista tulevat korostetusti näkyviksi: myöhäisantiikissa perinteinen suvun jatkuvuuden ja toivon yhteys kilpaili kristinuskon sielun jatkuvuutta korostavan käsityksen kanssa, mikä ilmeni käytännön tasolla esimerkiksi perheen ja luostarielämän väliltä valitsemisen ristiriidassa.

Lisätietoja ja -lukemistoa:

• Nummenmaa, Lauri: Tunteiden psykologia
• Tepora, Tuomas & Roselius, Aapo (toim.): Rikki revitty maa. Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö.
• Kivimäki, Ville: Battled nerves : Finnish soldiers’ war experience, trauma, and military psychiatry, 1941–44, väitöskirja, ja siihen perustuva teos Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945.
• Vammaisuuden vaiettu historia. Identiteetti, osallisuus, yhteiskunta
• Turun romantiikan tutkimusryhmä

Tunnehistorian verkosto on 2016 perustettu suomalaisia tunnehistorian tutkijoita yhdistävä verkosto, jonka toiminnan ytimen ovat muodostaneet verkoston tapaamiset: Tampereella loka-marraskuun vaihteessa 2016 pidetty seminaari ”Tunteiden historia Suomessa” sekä Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa kesäkuussa 2017 järjestetty kansainvälinen workshop ”Historicity of Emotions”.