Tutkijan työ on pitkälti edeltäjien työn päälle rakentamista. Alkuperäisiä lähteitä tulkitaan suhteessa aiemman tutkimuksen luomaan kokonaiskuvaan. Vaikka pääosin tukeudumme vertaisarvioituihin julkaistuihin tuloksiin, toisinaan tutkijoiden arkistot ovat arvokas lisä tutkimukselle.
Tutkin tällä hetkellä Ruotsin valtakunnan kirjallista kulttuuria keskiajalla. Tutkimuskohteenani ovat siis (käsin kirjoitetut) kirjat ja niiden omistajat. Selvittäessäni erään, nykyään Uppsalan yliopiston kokoelmaan kuuluvan käsikirjoituksen omistushistoriaa törmäsin mainintaan, että Sten G. Lindberg esittää kirjan kuuluvan Vadstenan kirjasidosten viidestä tunnistettavasta ryhmästä ensimmäiseen. Näiden sidosten merkittävä piirre on vaaleasta nahasta tehty kansi. Lindbergin mukaan nämä sidokset oli tehnyt Petrus Johannis Stekare, joka kuoli vuonna 1405. Tämä oli tutkimukseni kannalta merkittävä tieto, sillä kirja on aiemmin ajoitettu löyhästi 1400-luvulle; tieto kirjansitojasta tarkentaisi siis ajoitusta merkittävästi.
Katsoessani käsikirjoituksen digitaalista jäljennettä totesin kuitenkin välittömästi, ettei kirja voinut kuulua kyseiseen ryhmään, sillä sen kannet olivat ruskeat. Jossain kohdin oli siis tapahtunut tulkinta- tai kirjoitusvirhe. Kirjasidoksista ei näin ollen ollut apua tapaustutkimukseeni, mutta kiinnostukseni niihin oli silti herännyt. Voisiko niistä olla apua käsikirjoitusten ajoittamisessa tai auttaisivatko ne tunnistamaan, missä kirja oli sidottu? Päätin ottaa selvää Lindbergin tutkimuksesta.
Ruotsin kansalliskirjaston (Kungliga bibliotek) kirjastonhoitaja Sten G. Lindberg (1914–2007) oli kansainvälisesti tunnettu kirjasidosten tutkija, joka julkaisi aiheesta lukemattoman määrän artikkeleita. Hänen tutkimuksensa painopisteenä olivat kuitenkin painetut kirjat ja uudemmat ajat. Keskiaikaisista kirjasidoksista hän julkaisi vain lyhyen artikkelin Kulturhistoriskt lexicon för nordisk medeltid från vikingatid till reformationstid -hakuteoksessa (1977). Tässä artikkelissa hän viittasi kuitenkin julkaisemattomaan kirjakäsikirjoitukseensa nimeltä Sveriges bokbandsstilar.
Innostuneena huomasin, että Lindbergin arkisto, jossa julkaisemattomat tekstit ovat, löytyy Kungliga bibliotekista ja että kirjasidoksia koskevat osat on jopa digitoitu. Digitointi koskee kuitenkin vain käsikirjoitusten pergamenttisidosten kohokuvioiden lyijykynäjäljennöksiä. Suuri osa arkistosta on tekijänoikeussyistä digitoimatta. Vaikutti siltä, että aineistoa olisi hedelmällistä käydä katsomassa paikan päällä. Onneksi Tukholma ei ole kaukana.
Arkistot näkymättömän työn jäänteenä
Sten G. Lindbergin tapauksessa keskiajan kirjasidoksia koskeva tutkimus jäi lähes kokonaan julkaisematta. Arkistosta löytynyt kirjakäsikirjoitus on paikoin eheää tekstiä ja paikoin satunnaisia muistiinpanoja. Eheimmät osat koskevat Vadstenan luostarin kirjasidoksia, joita myös edellä mainittu artikkeli käsittelee. Julkaisematon teksti sisältää kuitenkin valtavasti täydentävää aineistoa, tärkeimpänä luettelot niistä kirjoista, jotka Lindberg liittää eri sidostyyleihin ja sitä kautta eri luostareihin. Vaikka keskeneräinen aineisto sisältää myös selkeitä virhetulkintoja, se on minulle yksi työväline, kun jäljitän kirjojen vaiheita.
Lindbergin aineisto vei minut myös hänen tutkimustyönsä äärelle. Julkaisemattoman kirjan lisäksi Lindbergin arkistossa on useita artikkeleiden aihioita, runsaasti muistiinpanoja sekä kopioita hänen käyttämästään kirjallisuudesta. Koska muistiinpanot on pääosin päivätty, pystyin seuraamaan niistä yli neljäkymmentä vuotta kestänyttä sivutyötä keskiajan käsikirjoitusten parissa: varhaisimmat havaitsemani merkinnät ovat vuodelta 1959 ja viimeiset vuodelta 1999. Muutokset Lindbergin käsialassa viimeisinä vuosina kertovat elävästi tarinaa ikääntyvästä tutkijasta, joka edelleen jatkoi aiheen parissa.
Lindbergin arkisto ei ole siis vain kurkistus yksittäisen tutkijan työhön. Se sisältää myös kirjeenvaihtoa muiden tutkijoiden kanssa. Eräs heistä on Monica Hedlund, joka 1980-luvulla luetteloi Margarete Andersson-Schmittin kanssa Uppsalan yliopiston käsikirjoituskokoelmaa. Kirjeenvaihdosta selviää, että Lindbergin näkemykset vaikuttivat tähän luettelointityöhön, ainakin joidenkin kirjojen omistushistorian tietoihin. Harva meistä puurtaa täysin yksin, vaikka julkaisuissa tyypillisesti komeileekin vain tekstin kirjoittajan nimi ja yhteistyön jäljet tuppaavat katoamaan.
Lindbergin aineiston äärellä pohdin, kuinka paljon me tutkijat tuotamme aineistoa, joka jää vain omaan käyttöömme. Kaiken tekemisemme hyötyä ei voi mitata tarkastelemalla julkaistuja tekstejä. Esimerkiksi lukeminen on osa tutkimusprosessia, eikä kaikki se tieto, jota ammennamme lukemalla, välttämättä päädy osaksi uutta tekstiä. Jos tarkastelemme asiaa määrällisin mittarein, tuottamamme tieto on murto-osa siitä tiedon määrästä, jota kulutamme.
Fyysisen aineiston merkitys tutkijan työssä
Yksistään kirjasidoksia koskeva osa Lindbergin arkistosta käsittää 23 arkistolaatikollista aineistoa. Olisi ollut mahdotonta käydä koko aineistoa läpi. Oman lisähaasteensa aiheuttaa se, että kokoelma on osin luetteloimaton, joten on vaikea tietää, mitä kaikkea se sisältää. Aiemman kirjallisuuden ja ystävällisen henkilökunnan avulla valitsin laatikoista kaksi, jotka vaikuttivat sisältävän minulle kiinnostavinta aineistoa.
Fyysisen aineiston hyvä puoli on siinä, että jopa ilman kattavaa luetteloa aineistosta saa nopeasti yleiskuvan ja pystyy löytämään itseään kiinnostavat seikat. Niinpä pystyin ohittamaan Lindbergin kopioimat artikkelit ja keskittymään hänen omiin julkaisemattomiin teksteihinsä, joita yllättäen olikin enemmän kuin yksi. Fyysinen käyttöliittymä oli käytännöllinen myös siinä mielessä, että teksti vilisi marginaaleissa ja paperin kääntöpuolella olevia korjauksia.
Kun luin aineistoa, seurasin samaan aikaan Suomessa käytyä keskustelua Kansallisarkiston digitalisoitumispyrkimyksistä. Resurssien vähyys on ajanut aineistojen digitaalisen ja manuaalisen käytön vastakkain, ja arkisto on päättänyt panostaa ensin mainittuun jälkimmäisen kustannuksella. Lindbergin aineisto tuo jo hyvin esiin keskeisen haasteen tekijänoikeuksien alaisen materiaalin osalta. Vaikka aineisto olisi digitaalista, sitä ei voi käyttää kuin arkistossa.
Digitoiminen on itse asiassa tehnyt kokoelmasta jossain määrin hajanaisemman, koska valokuvatut sidosten lyijykynäjäljennökset on poistettu arkistomapeista. Näin kuvat ja niitä selittävät tekstit ovat eri paikoissa, ja tällä hetkellä digitaalisesti saatavilla olevat kuvat eivät ole kovinkaan informatiivisia ilman selittäviä tekstejä.
Lukiessani Lindbergin paikoin koukeroista käsialaa pohdin myös Kansallisarkiston markkinoimia tekoälysovelluksia, joiden pyrkimys on helpottaa vanhoilla käsialoilla kirjoitettujen aineistojen käsittelyä. Ymmärrän pohjalla olevan ajatuksen, sillä vaikka olen tottunut lukemaan erilaisia käsialoja, ei ole helppoa hypätä toisen ihmisen kaunokirjoituksen pariin. Käsialat vertautuvat kuitenkin mielestäni kielitaitoon. Niitä oppii vain käytännön työssä. Mitä enemmän yritämme poistaa tällaisia haasteita tutkimuksen teossa, sitä heikommaksi omat taitomme jäävät.
Lindbergin ja muiden julkaisemattomien käsikirjoitusten kohdalla voisi olla haasteena myös koneen kyky ymmärtää tekstin erilaisia merkintöjä. Käsin kirjoitettaessa tekstiä muokataan yliviivaamalla, tekemällä korjauksia rivien väleihin, marginaaleihin tai kääntöpuolelle, jos tila ei muuten riitä. Yksikin sana voi muuttaa lauseen merkityksen päinvastaiseksi.
Toki tarpeita on erilaisia. Kun tekee omaksi ilokseen, yksityiskohdilla ei välttämättä ole niin suurta merkitystä. Pohjimmiltaan tutkijan työskentelyssä kyse on kuitenkin nähdäkseni siitä, voimmeko luottaa siihen, että koneelle ulkoistettu taito tuottaa luotettavan lopputuloksen. Vastuumme saattaa kantaa pitkälle, sillä hyvällä tuurilla tutkimuksessa tehty tulkinta jää kiertämään kirjallisuuteen vuosikymmeniksi.
Paluumatkalla kohti Suomea aprikoin, kuinka paljon itseltäni jää pöytälaatikkoon julkaisemattomia tekstejä. Todennäköisemmin niitä ei jää, sillä pöytälaatikon sijaan tekstini ovat kovalevyllä ja pilvessä, eikä niistä yksikään ole fyysisesti paperilla.
Sanna Supponen
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja apurahatutkija Helsingin yliopistossa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkimusosastolla.