Eletään 1800-luvun loppua. Eurooppalaiset aarteenmetsästäjät käyvät Amerikoissa tiheään. Myös kaksikymppinen, suomalais-ruotsalainen tutkimusmatkailija ja tiedemies Gustaf Nordenskiöld (s. 1868) matkustaa Yhdysvaltojen Coloradoon, Mesa Verden alueelle, jossa on esihistoriallisia Ancestral Pueblo -kansan kallioasumuksia (noin ajalta 600–1300 eaa).
Tuona aikana tällaiset kaivaukset olivat yleisiä, eikä laki kieltänyt ulkomaalaisia tekemästä tutkimuksiaan alueella. Nordenskiöld tekikin systemaattisia kaivauksia, dokumentoi esineitä ja toi niitä sekä ihmisten hautajäänteitä Eurooppaan. Monet niistä päätyivät mutkan kautta Helsinkiin Kansallismuseoon, jossa ne ovat pääosin edelleen.
Tapausta tutkinut, haastattelemani historioitsija Janne Lahti sanoo, että Gustaf Nordenskiöld oli aikansa tuote. Hän tuli tutkimusmatkailijoiden suvusta, sillä hänen isänsä oli kuuluisa suomalaissyntyinen, Ruotsissa vaikuttanut tutkimusmatkailija ja naparetkeilijä Adolf Erik Nordenskiöld.
Lahden mukaan 1800-luvun eurooppalaisessa tieteessä eräs tärkeä menetelmä oli esineiden kerääminen eri puolilta maailmaa. Ne vietiin tutkittavaksi Eurooppaan, jossa tieteen haluttiin edistyvän. Eurooppalainen tiedekö siis on luonteeltaan kolonialistista?
Lahden mukaan Eurooppa todella oli usein se mittari, jolla muuta maailmaa mitattiin. Siksi tieteellinen tieto muista alueista ja kulttuureista suodattui eurooppalaisen linssin lävitse. Lahden arvion mukaan Nordenskiöld tiettävästi kyllä tapasi alueella tuolloin asuneita alkuperäiskansoja, mutta heidän haastattelunsa eivät juuri suodattuneet hänen tutkimusartikkeleihinsa.
Suomalaiset asuttamassa ”villiä länttä”
Suomessa on pitkään nähty, että kolonialismi ei ole osa Suomen historiaa, että se ei ikään kuin koskenut meitä. Lahden mukaan se on muuallakin Euroopassa suhteellisen yleinen näkemys.
Käsitys ei pidä kuitenkaan paikkaansa, vaan suomalaiset lähtivät 1800-luvulla innolla muiden länsieurooppalaisten tapaan Yhdysvaltain länsirannikolle asuttamaan maita. Lahti on tutkinut etenkin tätä asuttajakolonialismia.
Lännessä asui alkuperäiskansoja, jotka Yhdysvaltain liittovaltio oli erilaisilla väkivallan keinoilla joko syrjäyttänyt, pakkosiirtänyt, tappanut tai sulkenut reservaatteihin. Suomalaiset asettuivat näille seuduille ja kertoivat jälkipolvilleen toisenlaista tarinaa, jossa suomalaiset loivat lännen maan – ja siitä tarinasta alkuperäiskansat kirjoitettiin ulos.
Asuttajakolonialismi eroaa siirtolaisuudesta, sillä siirtolaiset pyrkivät yleensä integroitumaan yhteiskuntaan, johon he saapuvat. Lahden sanoin: ”Ainakin yhden, kahden sukupolven ajan kieli ja oma kulttuuri voivat säilyä, mutta he pyrkivät sopeutumaan paikkaan. Asuttaja sen sijaan tulee ja tekee maasta omansa tai siirtää sinne oman kulttuurinsa ja pakottaa sen muille.”
Kyse on akateemisesta eronteosta, eivätkä erottelut ole oikeassa elämässä näin selviä. Monet suomalaiset myös ystävystyivät paikallisten kansojen kanssa. Kuten Lahti toteaa: ”Historia on sotkuista.”
2020-luvulla esineet palautettiin
Ajankuva ja tulkinnat menneistä tapahtumista ovat kuitenkin muuttuneet. Janne Lahti kävi Gustaf Nordenskiöldin tutkimusalueella Mesa Verdellä 25 vuotta sitten ensimmäisen kerran. Silloin kansallispuistoon tuleville turisteille kerrottiin, että alueen alkuperäiset asukkaat olivat aikanaan kadonneet mystisesti, aivan kuin yhteyttä menneisyyden ja modernin ajan välillä ei olisi.
Vuonna 2023, jolloin hän vieraili alueella uudelleen, tarina oli muuttunut, ja nyt pueblo-kansa oli siinä mukana. Turisteja informoitiin siitä, miten pueblot ovat aina olleet yhteydessä paikkaan ja kulttuuriin ja että yhteys on säilynyt nykypäivään saakka.
Ajankuvan muutos näkyi myös Suomessa. Vuonna 2020 Kansallismuseo palautti pienen osan Nordenskiöldin viemistä esineistä Mesa Verden alueen alkuperäiskansojen yhteisöille. Kyse oli ennen kaikkea ihmisten hautajäänteistä eli alkuperäiskansojen esivanhemmista, jotka he hautasivat hautajaisseremoniassa uudelleen, yli 100 vuotta myöhemmin.
Lahti on analysoinut tapahtuman ympärillä pyörinyttä suomalaista mediakeskustelua. Esimerkiksi aikakauslehdissä Nordenskiöldiä tunnuttiin puolustelevan tähän tyyliin: hän ei ainakaan tehnyt mitään laitonta, Suomi ei ollut syyllinen, ei ole mitään anteeksipyydettävää, kyseessä ei ollut oikeastaan kolonialismi ja sitä paitsi Tukholmassa syntynyt Nordenskiöld ei ollut edes suomalainen vaan ruotsalainen.
Näyttää siltä, että syyllisyyden eetosta haluttiin välttää. Miksi? Lahden mukaan kolonialismia pitää ymmärtää historiallisena prosessina. Kyseessä on valtasuhteiden kenttä, johon liittyy järkyttäviä asioita ja väkivaltaa. Tämä koetaan nykyisin helposti syytöksenä, joka pitää saman tien jotenkin väistää tai ainakin ohjata muualle. Myös nykyinen yhteiskunnallinen polarisaatio on johtanut siihen, että monet raivostuvat uudenlaisesta historiantutkimuksesta.
Pään työntäminen pensaaseen ei kuitenkaan auta ymmärtämään historiaa. On järkevää yrittää ymmärtää esimerkiksi Nordenskiöldin aikakautta. ”Sen ymmärtäminen, mistä me tulemme ja miten se liittyy meidän historiaamme ja tähän nykypäivään, on tärkeää,” Lahti tiivistää.
Repatriaatio jatkuu – vai jatkuuko?
2020-luvulla repatriaatiokeskustelu johti tositoimiin, ja Suomen kansallismuseo palautti syksyllä 2021 myös saamelaisesineitä Saamenmaalle, Saamelaismuseo Siidan haltuun. Palautus kattoi esineitä 1800-luvulta alkaen. Vuonna 2023 museo palautti puolestaan Namibiaan pyhien valtakivien fragmentteja, jotka olivat peräisin Ondongan kuningaskunnan pyhästä valtakivestä. Lähetyssaarnaaja Martti Rautanen oli irrottanut ne 1880-luvulla ja tuonut ne Suomeen, mitä pidettiin aikanaan kulttuurisena pyhäinhäväistyksenä. Esineiden palautusta tervehdittiin ilolla, mutta toisaalta asiaan liittyi ongelmallinen kysymys siitä, oliko vastaanottavalla maalla tarpeeksi hyvä museoinfrastruktuuri, jotta se voisi säilyttää vastaanotetut esineet asianmukaisesti. Monien namibialaistutkijoiden mukaan ei.
Suomen kansallismuseon tekemät repatriaatiot herättivät kansainvälistä huomiota, koska kysymykset kuttuuriperinnön hallitsemisesta ja omistamisesta olivat ajankohtaisia julkisessa keskustelussa. Vuonna 2022 Kansallismuseo olikin Yhdysvalloissa Valkoisen talon kutsumana kehittämässä museoiden repatriaatiokäytäntöjä. Ohjelma on suunnattu eurooppalaisille museoille, ja se syventää museoiden ja Yhdysvaltojen alkuperäiskansojen välistä yhteistyötä.
Vuonna 2025 alkoi kuitenkin Donald Trumpin valtakausi. Paikallinen museoväki on kokenut sen nahoissaan. Trumpin hallinto alkoi syynätä museoita ja halusi, että historiantulkinnat vastaavat presidentin näkemystä. Hallinto on avoimesti hyökännyt etenkin maan kansallisista ja julkisista museoista vastaavaa Smithsonian Institutionia vastaan. Trumpin hallinto haluaa ”poistaa jakavat tai puolueelliset narratiiviit” ja ”antiamerikkalaiset sisällöt”. Toimintaohjelmassaan ”Restoring Truth and Sanity to American History” (Totuuden ja järjen palauttaminen Amerikan historiaan) Trumpin hallinto väitti, että Smithsonian Institution on keskittynyt ”jakavaan, rotukeskeiseen ideologiaan” ja ”edistänyt yhdysvaltalaisten ja länsimaalaisten arvojen kuvaamista luonnostaan haitallisina ja sortavina”. On vaikea kuvitella, että Atlantin toisella puolella käydään tällä hetkellä rakentavaa keskustelua kulttuuriperinnön omistajuudesta.
Myös Suomessa on kuulunut äänenpainoja niin sanotun oikeanlaisen suomalaisen kulttuurin tuottamisesta ja vaalimisesta, ja kulttuuriala on kohdannut erilaisia määrärahaleikkauksia.
Johtaako ajan henki meillä samanlaiseen käänteeseen kuin Yhdysvalloissa?
Kukka-Maria Ahokas
Kirjoittaja on filosofian maisteri ja Voima-lehden toimittaja
Kolonialismia tutkiva historioitsija Janne Lahti on Kukka-Maria Ahokkaan vieraana Voima-lehden uudessa podcastissa, joka on toteutettu yhteistyössä Historioitsijat ilman rajoja ry:n kanssa. Podcast paneutuu kolonialismin historiaan ja kertoo, miksi Suomi ei ollut vain irrallinen ajopuu, joka ajelehti historian virrassa, vaan mukana kolonialismin suuressa tarinassa. Kuuntele podcastia Voiman sivulla.