Arkkitehti Petri Neuvonen esittää tarkastettavaksi väitöskirjansa ”Linnoituksesta historialliseksi muistomerkiksi. Viipurin vanhakaupunki 1856-1939” perjantaina 24. marraskuuta 2017.
Vastaväittäjä: FT Maria Lähteenmäki, Itä-Suomen yliopisto Kustos: prof. Aino Niskanen, Aalto-yliopiston arkkitehtuurin laitos Vapaa pääsy. Keskustelu käydään suomeksi.
24.11.2017 / 12:00 – 14:00 Kandidaattikeskus, E-sali, Otakaari 1, 02150, Espoo, Otaniemi,
FI http://www.aalto.fi/fi/current/events/2017-10-23-002/
Julkaisija: Aalto Arts Books https://shop.aalto.fi/c/1-aalto-arts-books/
***
Lisätietoa väitöksestä:
Tutkimus käsittelee Viipurin vanhankaupungin fyysistä ja kulttuurista muutosta vuosina 1856–1939. Se on kahdeksan vuosikymmentä kattava kappale alueen rakennushistoriaa. Samalla tutkimus tarkastelee kulttuurista muutosta, joka ilmeni viipurilaisten suhtautumisessa vanhankaupungin linnoitusmuureihin, rakennuksiin sekä katu- ja kaupunkinäkymiin. Keskeisenä lähdeaineistona ovat paikallisen siviilihallinnon asiakirjat ja piirustusarkistot sekä paikalliset sanomalehdet. Ennen toista maailmansotaa Viipuri oli väkiluvultaan Suomen toiseksi suurin kaupunki.
Vuonna 1860 venäläiset sotilasviranomaiset luovuttivat kaupungille pääosan kaupungin keskustaa ympäröineistä valleista. Sotilaalliset näkökohdat saivat väistyä kaupan ja teollisuuden vaatimusten tieltä. Vuosisatoja vanhat vallit purettiin ja paikalliset sanomalehdet pitivät tapahtumaa merkkinä edistyksestä. 1880-luvun lopulla esiteollisen ajan yhtenäinen kaupunkikuva murtui suurten kivitalojen alkaessa syrjäyttää vanhaa rakennuskantaa. Porvarillinen paikallislehdistö oli tyytyväinen kehitykseen, mutta vallan ja hyvinvoinnin marginaalissa toimivan paikallisen työväenlehden sivuilla kehitys otettiin vastaan kitkerämmin.
Kiinnostus vanhankaupungin historiaan ja historiallisiin muistomerkkeihin sai vauhtia 1880–1890-luvulla. Seuraavalla vuosikymmenellä suojelijoiden mielenkiinto laajeni koskemaan myös historiallisia katu- ja kaupunkinäkymiä. Viipurilaisten intoa muinaismuistojensa suojeluun ei tule liioitella. Pyöreä torni, Raatitorni ja Pantsarlahden bastioni pelastuivat purkamiselta vain täpärästi. Viimeinen osa valleista, Etelävallit, purettiin vuonna 1913.
1920–30-luvulla alueen historiallisten rakennusten sekä katu- ja kaupunkinäkymien suojelu sai virallisia muotoja. Vanhastakaupungista muodostui paikkakunnan ylpeydenaihe, jota esiteltiin auliisti koti- ja ulkomaisille matkailijoille. Samalla se kytkettiin osaksi porvarillisen Viipurin paikallisidentiteettiä. Ensimmäisen tasavallan uhmakas ja sotaisa lännen etuvartio -retoriikka eli rinnakkain päivänpaisteisen ja romanttisen vanhankaupungin mielikuvien kanssa. Suosituimmaksi matkailunähtävyydeksi kohosi Pyöreä torni, joka vuonna 1923 muutettiin historialliseksi ravintolaksi. Koko vanhankaupungin muuttuminen virallisesti tunnustetuksi historialliseksi muistomerkiksi jäi vain viimeistä sinettiä vaille. Vuonna 1938 aloitettuja valmisteluja vanhan kaupunginosan juridisen aseman saamiseksi alueelle ei ehditty saattaa loppuun ennen talvisotaa.