Jörn Donner kuului niihin ihmisiin, joita kirjat ympäröivät lapsuudesta lähtien elämän loppuun asti. Lapsuudenkodissa luettiin, sekä omista hyllyistä että Rikhardinkadun kirjastosta. Nuorena opiskelijana Donner avasi Akateemiseen Kirjakauppaan luottotilin, jota äiti kävi makselemassa. Myöhemmin hän hankki kirjoja kaikkialta, missä liikkui. Hän luki jatkuvasti ja monella kielellä: ruotsiksi, suomeksi, saksaksi, englanniksi ja ranskaksi. Niinpä nyt käsillä olevan teoksen motoksi onkin otettu Donnerin oma lausahdus: ”Pidin kirjoja yhtä tärkeinä kuin ruokaa. Olin aivan pitelemätön niiden ostajana.”
Pitelemätön Donner oli kirjoittajanakin. Yli 60 julkaistun teoksen joukkoon kuuluu romaaneja ja tietoteoksia, joiden skaala on laaja – monet niistä voidaan luokitella raporteiksi tai pamfleteiksi. Viimeisinä vuosinaan – vielä sittenkin, kun ei jaksanut enää kirjoittaa eikä lukeakaan – hän vetäytyi mielellään kirjastoonsa.
Aktiivista kierrätystä
Isoisän rakennuttamassa talossa Helsingin Pohjoisrannassa sijaitseva huoneisto oli Jörn Donnerille vuosikymmenten ajan ideapankki, tiedonlähde ja turvallinen työpaikka. Nykyisellään siellä (ja kahdessa muussa Donnerin osoitteessa) on noin 10 000 kirjaa. Jörn Donnerin kirjasto -teoksessa arvioidaan, että suunnilleen saman verran on vuosien saatossa lähtenyt kiertoon. Osa on päätynyt Eduskunnan kirjastoon ja Elokuva-arkistoon; viimeksi mainitun kirjasto syntyikin Donnerin aloitteesta, kuten teoksen yhden luvun kirjoittanut KAVI:n (Kansallinen Audiovisuaalinen Arkisto) erikoistutkija Antti Alanen toteaa. Osa on kulkeutunut tutun antikvaarinpitäjän myötävaikutuksella uusille lukijoille, osan Donner antoi pois muissa yhteyksissä, ja osa oli pakko hävittää, kun vanheneva Donner halusi raivata omat arkisto- ja kirjahyllynsä. Raivauksessa meni myös aineistoa, josta tutkijat olisivat ilahtuneet, mutta monen muun tunnetun henkilön tavoin Jörn Donner halusi määrittää itse julkisuuskuvansa eikä säilyttänyt esimerkiksi kaikkea kirjeenvaihtoaan.
Pojan, Rafael Donnerin, kertoman mukaan kirjasto oli myös Jörn Donnerin kirkko, vaikka varsinaisia uskonnollisia teoksia sieltä ei löydy. Sen sijaan runoutta on metritolkulla, mikä teoksen kirjoittajan, kirjasto- ja kirjallisuusmies Kai Ekholmin, mielestä saattaa olla hieman yllättävää. Donnerin omassa tuotannossahan runous ei ole näytellyt minkäänlaista osaa, ei edes nuoruusvuosina.
Ekholmilla oli tilaisuus tutustua Jörn Donnerin kirjastoon haastatellessaan Donneria tämän elämäkertaa (Jörn Donner, kuinka te kehtaatte, Docendo 2020) varten. Kyseisen teoksen liitteenä ollut lista 1950-luvulla hankituista ja luetuista kirjoista antoi hyvän kuvan Donnerin nuoruuden lukumieltymyksistä ja lukeneisuudesta yleensäkin. Muutamassa muussakin kohdassa Ekholm mainitsi Donnerin kirjaston, jonka kokoista harvassa yksityiskodissa enää on – tai on koskaan ollutkaan.
Itse asiassa Jörn Donnerilla kirjastoja oli kolme, sillä kirjoja oli totta kai myös kotona Rauhankadulla ja Bromarvin kesäpaikassa, jossa perhe asuikin vakituisesti jonkin aikaa. Tärkein osoite oli kuitenkin Pohjoisranta 12, jota kirjassa kuvataan yhdeksi Suomen hienoimmista yksityisistä kirjastoista.
Senaattori Otto Donner (Jörn Donnerin isoisä) kirjastossaan, kirjasto alkuperäisasussaan. Kirjan kuvitusta.
Pohjoisrannan huoneisto, jonka Jörn Donner sai käyttöönsä vuonna 1962, on aina ollut täynnä kirjoja. Isoisän, senaattori Otto Donnerin, ja isän, kielitieteilijä-antropologi Kai Donnerin, kirjoista suku luovutti suurimman osan Kansalliskirjastolle 1950-luvun alussa. Valokuvat huoneistosta sellaisena kuin se heidän aikanaan oli, henkivät sivistysporvariston hillittyä charmia. Muutamassa teoksen kuvassa näkyy myös heidän kirjoittamiaan kirjoja – niitä tekisi miltei mieli sormeilla, sillä 1900-luvun alkupuolen kirjankannet vetoavat lukijaan aivan erilaisin eväin kuin nykyisin käytettävät kullatut kirjaimet ja värihehkuiset valokuvat.
Ei tutkija vaan kertoja
Kirjallisuuden tuntija pystyy tekemään ihmisestä pitkällekin meneviä päätelmiä vain silmäilemällä hänen kirjahyllyjään ja keskustelemalla niiden sisällöstä. Jörn Donnerin kirjastoa ei kuitenkaan voi pitää varsinaisena lukijaelämäkertana; vaikka Kai Ekholm kävi Donnerin elämäkertaa tehdessään lukuisia kertoja haastattelemassa kohdettaan ja miehet istuivat kirjojen keskellä, ei Donner oikeastaan esitellyt kirjastoaan. Korkeintaan vaihdettiin muutama sana pöydällä olevasta kirjasta, jota Donner oli juuri lukemassa.
Työväenliikkeen historiaa: Rosa Luxemburgin vankilakirjeitä eri versioina. Vasemmanpuoleisessa teoksessa Hagar Olssonin ex libris, oikealla Elmer Diktoniuksen signeeraus. Kirjan kuvitusta.
Ekholm kuljettaa silti lukijaansa kiinnostavalla tavalla Donnerin rinnalla hänen lukemiensa kirjojen kautta, jolloin paljastuvat nuoruuden kirjalliset esikuvat kuten Elmer Diktonius ja kansainvälisten verkostojen laajuus. Jörn Donner tunsi Bertolt Brechtin ja Pablo Nerudan, Simone Beauvoirin ja Jean-Paul Sartren. Hän tapasi heidät kaikki jo silloin, kun keskimääräinen kirjanlukija oli tuskin kuullutkaan näistä superintellektuelleista (tai heitä ei ainakaan haastateltu suomalaisten sanomalehtien kulttuurisivuilla). Donnerin laajojen verkostojen syntykin selviää – joskus hän yksinkertaisesti vain marssi tapaamaan kiinnostavaa kuuluisuutta.
Alleviivauksia ja marginaaleihin tehtyjä merkintöjä ei Jörn Donnerin kirjoista juuri löydy, joten hänen mielipiteensä luetuista teoksista jäävät arvoituksiksi. Muistilappuja kirjojen välistä kyllä löytyy – teoksia on selvästi käytetty lähdeaineistona, vaikka Donner ei omiin kirjoihinsa lähteitä merkinnyt. Hän oli kertoja, ei tutkija.
Jörn Donnerin isän Kai Donnerin Mannerheim-kirja ilmestyi vuonna 1934 sekä suomeksi että ruotsiksi. Kirjan kuvitusta.
Kiinnostuksen kohteita oli paljon: Donner hankki ja luki historiaa, kotimaisten ja kansainvälisten poliitikkojen muistelmia, matkakirjoja – sekä dekkareita, jotka hän lienee hankkinut rentoutuakseen. Mielenkiintoisia kokonaisuuksia ovat laaja Mannerheim-kirjojen kokoelma, jota Donner on käyttänyt tehdessään vuonna 2010 valmistunutta viisiosaista tv-dokumenttisarjaa Mannerheim Jörn Donnerin kertomana. Yksi noista kirjoista on hänen isänsä kirjoittama – Kai Donnerin vuonna 1934 ilmestynyt Sotamarsalkka Mannerheim.
Erilaisia kiinnostavia yksityiskohtia kirjassa pulpahtelee esiin tuon tuostakin. Kuten esimerkiksi se, että eduskuntavuosinaan Jörn Donner ei siteerannut Raamattua eikä Seitsemää veljestä, joihin suomalaiset kansanedustajat istuntosalissa useimmiten vetoavat. Ja vaikka monitoiminen mies sai elämässään paljon aikaan, jotain jäi silti kesken: kalakeittokirja, jota varten Bromarvin kotiin oli kerätty pitkä rivi aiemmin julkaistuja muiden tekijöiden reseptikokoelmia.
Aiheiden mukaan järjestettyjen, Donnerin omistamien kirjojen luetteloita olisi ehkä voinut analysoida enemmänkin. Kirjan loppuluvuista ”Mitä hyötyä Donnerin kirjastosta on?” ja ”Donneriana – Donner-aineistoja arkistoissa ja julkisissa kirjastoissa” voisi poimia tutkimuskäyttöön monta ideaa. Valokuvia – miljöitä, kirjoja, omistuskirjoituksia – on runsaasti, ja taittaja Maara Kinnermä on antanut kuville reilusti tilaa, jolloin aukeamat tarjoavat myös silmänruokaa.
Harvinaista lajia
Edellä esitelty teos edustaa varsin harvinaista lajityyppiä. Kulttuurihenkilöiden ja/tai yhteiskunnallisten toimijoiden kirjastoista ei ole juurikaan kirjan kokoisia esityksiä laadittu; mieleen tulevat vuonna 2018 ilmestynyt, Seppo Hentilän kirjoittama Max Jakobsonin kirjasto – kokoajansa näköinen (kustantajana Kansalliskirjasto) ja vuonna 2007 ilmestynyt Otava-Reenpään kirjasto, jonka kustantamisesta saadaan kiittää professori Heikki A. Reenpäätä. Kaupalliset kustantamot tuskin vaivautuisivat ottamaan tällaisia teoksia valikoimiinsa ja harva kirjoittajakaan moiseen urakkaan ryhtyisi – Bibliophilos-lehdessä on tosin ollut joskus artikkeleita merkittävistä yksityiskirjastoista ja niiden kokoajista. Jörn Donnerin kirjasto on syntynyt Donnerin pojan Rafael Donnerin ja Kai Ekholmin yhteistyönä. Mukana kirjaston järjestely- ja luettelointityössä on ollut myös Donnerin leski Bitte Westerlund ja kirjan on kustantanut Donner Productions Oy.
Teos on siis monipuolisen kulttuurivaikuttajan muistomerkki, ja muistomerkki on syntymässä myös kirjassa kuvatusta Pohjoisranta 12:n huoneistosta. Se oli jo vuonna 2021 kirjailijoiden, kääntäjien ja elokuvantekijöiden työtilana; Donnerin perhe sekä Konstsamfundet ja Svenska Kulturfondet käyvät tiettävästi lähiaikoina jatkoneuvotteluja tilan käytöstä.
Rafael Donnerin teksti kirjan lopussa on hyvin henkilökohtainen ja koskettava. Siinä poika kertoo, miten hän isänsä kuolinpäivän iltana meni Pohjoisrantaan, löysi lepotilaan jätetyn tietokoneen ja tuolinselkämykselle heitetyn pikkutakin – ja tuhannet kirjat, joita hän alkoi ennen pitkää järjestellä. Se oli jonkinlaista surutyötä, ”hyvästit hänelle” kuten Rafael toteaa, ja jollakin tavalla myös jatkoa isän ja pojan yhteiselle kirjeenvaihtokirjalle (Innan du försvinner, Förlaget M/Ennen kuin olet poissa, Teos 2018). Kirjoja järjestellessään poika huomasi, että isällä oli vielä paljon sanottavaa, sillä kirjat, niiden välistä putoilevat muistiinpanot ja muut lippuset kertoivat omalta osaltaan Jörn Donnerin tarinaa.
- Kirjan nimi:
- Jörn Donnerin kirjasto
- Kustantaja:
- Donner Productions Oy
- Julkaisuvuosi:
- 2021
- Sivumäärä:
- 173
- Kirjoittajat:
- Ekholm, Kai
- Lisätiedot:
- Jörn Donner, kuinka te kehtaatte (Kai Ekholm 2020)
Yle, artiklar om Jörn Donner - Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Helena Pilke
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- tietokirjailija, FT
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Helsinki