Kirjan nimi on kerrassaan herkullinen. Kuuden vuosikymmenen aikana suomalaiset ehtivät kysellä sanomalehtien yleisönosastoissa sekä muissa julkisissa keskusteluissa ties miten monta kertaa, kuinka Jörn Donner kehtasi. Ja kyllähän hän kehtasi: en äkkipäätä keksi asiaa tai aihetta, johon Donner ei olisi tavalla tai toisella tarttunut. Hän levitti ihmisten eteen sairautensa ja seksielämänsä – ja ennen kaikkea mielipiteensä. Niitä riitti.

Ihan tuiki tavallinen elämäkerta ei Jörn Donner, kuinka te kehtaatte kuitenkaan ole. Pikemminkin se on persoonallisesti piirretty muotokuva kulttuuripersoonasta, josta jokaisella suomalaisella lienee jonkinlainen mielikuva. Suuri osa niistä on syntynyt sanoma- ja aikakauslehtien sekä television välityksellä, eivätkä ne välttämättä ole totuudenmukaisia.

Kai Ekholm ei väitä tunteneensa Donneria läheskään läpikotaisin, vaikka esipuheen mukaan ahersi kirjan parissa vuosikaudet ja luki paitsi Donnerin oman kirjallisen tuotannon, myös huikean määrän hänestä kirjoitettuja artikkeleita ja arvosteluja. Luonnollisesti aineistoa on täydennetty myös Jörn Donnerin, hänen ystäviensä ja yhteistyökumppaneidensa haastatteluin.

Aktivisti-isän pojasta tuli pasifisti

Jörn Donner, kuinka te kehtaatte on epätavanomainen elämäkerta siinäkin mielessä, että sen rakenne on totutusta poikkeava. Lapsuus, koti ja suku jäävät varsin vähälle käsittelylle mutta silti lukijalle selviää, miten paradoksaalista Donnerin elämä oli. Hänen isänsä, kielitieteilijä ja antropologi Kai Donner kuului jääkäriliikkeen perustajiin ja puolusti sisällissodan jälkeen valkoisten kostotoimia. Oikeistoaktivismi oli Kai Donnerille läheistä myöhemminkin, mutta poikaansa hän ei ehtinyt aatetta istuttaa, sillä Jörn jäi isästään orvoksi kaksivuotiaana.

Kai Ekholm kysyy kirjassaan, oliko Jörn Donner nuoruudessaan aito marxilainen. Monien hänen kannanottojensa perusteella näinkin voisi päätellä, mutta nuoren filosofian ylioppilaan tiivis kiinnittyminen vasemmistoon, ennen muuta kulttuurijärjestö Kiilaan, saattoi johtua myös halusta tehdä pesäeroa omaan vauraaseen sukuun sekä suomenruotsalaiseen porvarilliseen maailmankatsomukseen ja elämänmenoon.

Jörn Donner oli ensimmäisiä eettisin perustein hyväksyttyjä suomalaisia siviilipalvelusmiehiä. Tämä kokemus, sairaalapalvelu Vaasassa, muuttui kirjaksi, mutta ennen Terveenä sairaalassa -kirjan ilmestymistä hän oli ehtinyt jo julkaista kuusi muuta teosta sekä saavuttaa nimeä ja mainetta lehtimiehenä. Hän kirjoitti sekä porvarillisiin että kansandemokraattisiin lehtiin ja kustansi 1950-luvun alussa muutaman vuoden ajan kaksikielistä kulttuurilehti Arenaa. Sen päätoimittaja oli Christer Kihlman, koska Jörn Donner oli tuolloin vielä alaikäinen.

Varoja Donnerilla tuon tappiota tuottavan lehden rahoitukseen kyllä oli, kiitos suvun rikkauden. Kapinallisen kulttuuripersoonan koti – aina hänen kuolemaansa asti – sijaitsi Jörnin isoisän Oton ensimmäisen vaimon rahoilla rakennetussa Helsingin Pohjoisrannassa. Muu peritty omaisuus hupeni nopeasti ja tehokkaasti, sillä 1960-luvun suurelliset hotellihankkeet ja kiinteistökaupat osoittautuivat yksi toisensa jälkeen epäonnistuneiksi. Jotain sentään jäikin: vaikka Donner itse sanoi, että kirjat ovat tuottaneet korkeintaan ratikkalippurahat, hänen omaisuutensa, jonka hän yhtiöitti ja lahjoitti kahdelle nuorimmalle pojalleen, oli kohtuullisen kokoinen.

Monen roolin mies

Jörn Donner vaihtoi koko elämänsä ajan mielipidettä, puoluetta ja identiteettiä tiheässä tahdissa. Myös naiset vaihtuivat hänen rinnallaan, mutta iltapäivälehtien lööppijutuiksi nostetut suhdepaljastukset ovat kirjassa vain hento sivujuonne. Eripituisista avio- ja avoliitoista syntyi yhteensä kuusi lasta; hekin jäävät sivuhenkilöiksi.

Jäin miettimään, mikä Donnerin ajoi politiikkaan: halu vaikuttaa tärkeiksi kokemiinsa asioihin – joita oli paljon – vaiko vallanhalu? Tai ehkä se oli ihan silkkaa uteliaisuutta? Joka tapauksessa hän ehti istua sekä Helsingin että Tammisaaren valtuustoissa, Suomen eduskunnassa ja europarlamentissa ja edustaa ainakin kolmea melko erityyppistä puoluetta eli skdl:ää, rkp:tä ja sosiaalidemokraatteja.

Aina välillä hän heittäytyi sitoutumattomaksi ja muutamaksi vuodeksi jopa diplomaattiuralle. Pääkonsulikausi USA:ssa ei tainnut olla mikään menestystarina, mutta hullumpiakin nimityksiä on Suomen ulkoasiainhallinnossa epäilemättä tehty. Ehtivällä, tekevällä ja idearikkaalla miehellä oli sitä paitsi aina takataskussaan uusi projekti, johon saattoi tarttua.

Useat niistä olivat tavalla tai toisella sidoksissa elokuviin, sillä tämä kulttuurin moniottelija oli aloittanut elokuvien teon jo vähän yli kaksikymppisenä. Donner oli mukana perustamassa Suomen Elokuva-arkistoa, kirjoitti kilometrikaupalla filmikritiikkejä, ohjasi pitkälti toistakymmentä näytelmäelokuvaa ja tukun erilaisia lyhyt- ja dokumenttifilmejä sekä toimi naapurimaassa elokuva-alan virkamiehenä eli Svenska Filminstitutin toimitusjohtajana.

Mihinpä Donner ei olisi käsiään työntänyt? Hän ärsytti kansaa televisiossa ja piti ”älyn vähäväkistä karavaania” liikkeellä. Suomi oli hänen parhaina, moneen suuntaan kurottavina miehuusvuosinaan sulkeutunut ja yksitotinen maa, joka tarvitsi totuudenpuhujan, valtakunnannarrin ja provokaattorin. Jörn Donner ei ollut ainoa näiden ammattien edustaja, mutta hän oli kovaäänisin ja näkyvin.

Vanhemman polven kirjailijakollega Göran Schildt totesikin 1960-luvun lopulla osuvasti: ”Donner ei ole koskaan pyrkinyt kätkemään lahjakkuuttaan, emme vain ole oikein tienneet, minkä alan lahjakkuus hän varsinaisesti on.”

Vastaavia heittoja ja oivalluksia Ekholmin teoksessa on runsaasti. Yllättävää on kahden älykön vertailu: Matti Klinge ja Jörn Donner ovat monessa toisensa vastakohdat, mutta kyllä heistä löytyy jotain yhteistäkin.

Tämä on niitä kirjoja, joiden kohdalla ei tiedä, pitäisikö syödä vai säästää. Toisaalta tekee mieli ahmia vetävä teksti kokonaisuudessaan vaikka kertaistumalta (melkoinen suoritus kun kirjassa on sentään melkein 400 sivua!). Toisaalta haluaisi välillä jäädä pohdiskelemaan, maistelemaan kieltä ja lauseiden rytmiä, ällistelemään Donnerin tuotteliaisuutta, yllätyksellisyyttä ja monialaisuutta. Kerronta ei etene kronologisesti, vaan enemmän temaattisesti eikä ihan puhtaasti niinkään. Välillä tehdään reippaita hyppyjä asiasta toiseen, mutta se tuntuu sopivan oivallisesti tähän teokseen (jonkun muun henkilön elämäkerrassa ärsyttäisi kyllä!)

Kirjallista kiertoviljelyä

Koska Kai Ekholm on kirjallisuus- ja kirjastomies, hän panee paljon painoa Jörn Donneriin kirjailijana käsitellen sekä kaunokirjallisia että reportaasiteoksia ja luo silmäyksen myös hänen kirjastoonsa. Sen varhaisinta osaa, jo ennen ensimmäisten omien teosten julkaisemista hankittua, säilytetään nykyisin Eduskunnan kirjastossa, jonne Donner sen lahjoitti. Teoksen liitteenä oleva vuosina 1950–1960 hankittujen ja luettujen kirjojen lista antaa hyvän kuvan Donnerin lukeneisuudesta, jota kaikki hänen teostensa lukijat ja kriitikot eivät ehkä ole huomanneet tai noteeranneet.

Jörn Donnerin kirjallinen tuotanto on huomattavan laaja: yli 60 ruotsiksi kirjoitettua teosta, joista miltei kaikki on suomennettu ja osa käännetty muille kielille. Se on myös hämmästyttävän monipuolinen: reportaaseja ja matkakuvauksia, elämäkertateoksia osin romaanimuotoon puettuina sekä korkea pino romaaneja. Viimeksi mainittujen joukkoon mahtuu 11-osainen sukusaaga, jonka hahmoissa saattaa havaita välähdyksiä Donnerin oman suvun ja lähipiirin ihmisistä sekä viihteellistä ja joidenkin mielestä jopa pornahtavaa kioskikirjallisuutta (Marina Maria).

Erityisesti viimeisinä vuosinaan Donner, jonka teoksissa faktan ja fiktion rajan on usein ollut vähän häilyvä, kirjoitti autofiktiota. Sitä edustaa parhaiten vuonna 2013 ilmestynyt Mammutti. Tuota yli tuhatsivuista teosta ruotiessaan Kai Ekholm muistelee Donnerin sanoneen, ettei kukaan ole niin sivistynyt ja lukenut, että voisi kirjoittaa hänestä elämäkerran ja huomauttaa, että mahdotonta se näyttää olleen Donnerille itselleenkin. Mutta ilmeisesti kirjailija halusi maalata itse oman muotokuvansa eli esitellä elämänsä sellaisena kuin tahtoi, ilman sivullisten kommentointia.

Koska Donner ehti kuolla ennen kuin kirja ilmestyi, on mahdoton sanoa, olisiko hän hyväksynyt Kai Ekholmin näkemykset. Monessa kohdin ne pursuavat lämmintä ironiaa, mutta Ekholm ei säästele terävääkään kritiikkiä. Esimerkiksi suomenruotsalaisesta porvaristosta ja teollisuussuvusta kertova Andersin suku -sarja, jonka esikuvana on pidetty Thomas Mannin Buddenbrookeja ja joka sittemmin filmattiinkin, ihastutti lukijoita 1970-luvulla suuresti. Ekholm sanoo sarjan ensimmäinen osan olevan kehnointa, mitä hän on koskaan lukenut eikä hänen mielestään laatu juuri nouse myöhemmissäkään.

Kai Ekholmin mukaan Donnerin parhaita teoksia ovat 1960-luvun raporttikirjat. Niitä ilmestyi monta: Donner kirjoitti Berliinistä, Unkarista, Ruotsista ja Suomesta, osin useampaan kertaan. Hän teki pikaisen maailmanympärimatkan ja nimesi siihen pohjautuneen teoksen melko mahtipontisesti Maailmankirjaksi. Näistä esitetyt aikalaisarviot ja Ekholmin omat mielipiteet ovat sen verran kiinnostavia, että kirjat pitänee kiivetä hakemaan ylähyllyltä, jonne olen ne muka tärkeämpien tieltä työntänyt.

Ekholm lanseeraa kirjassaan myös käsitteen ”Donner-rotaatio”, joka pyörii kuuden pääteeman ympärillä. Niihin Donner palasi aina uudelleen sillä hän katsoi, että muutaman vuoden kuluttua voi kirjoittaa samasta aiheesta uuden teoksen. Kirjan lopussa oleva kaaviokuva, johon teokset on sijoitettu, osoittaa havainnon oikeaksi. Elokuvia ja dokumentteja kuvaillaan liitteissä lyhyesti, kirjoista on mainittu vain nimet, ilmestymisvuodet ja kustantajat.

Jörn Donner, kuinka te kehtaatte -teoksen kuvitus on runsas ja muutenkin hulppea. Useimmat kuvat esittävät nuorta tai varhaiskeski-ikäistä, voimansa tunnossa rokkikukkomaisesti pullistelevaa älykköä, ja koska Donner oli keuhkosyöpädiagnoosiinsa asti ketjupolttaja, hänen sormissaan on lähes aina savuke. Toki lukija kohtaa kuvissa myös kumaraisen, harmaantuneen ja riutuneen miehen, joka istuu lukemassa tai keskustelee presidentti Sauli Niinistön – kirjailija ja lukutoukka hänkin – kanssa kirjamessulavalla.

Muhkeassa lähdeluettelossa mainittujen kirjojen ja artikkelien lisäksi Ekholm kertoo lukeneensa kirjaa tehdessään yli tuhat eri lehtien Donneria käsittelevää artikkelia tai uutista. Ymmärrän hyvin esipuheessa mainitun inhon ja innostuksen sekoituksen – urakka on ollut huikea. Niinpä se sitten paljastaakin kulttuurikentän kameleontin lukuisat värisävyt. Kirjoittaja ei kohdettaan kumarra, mutta tuntuu arvostavan.