Kirjassaan Pelon ja uhman vuodet – Suomen tasavallan synty 1918–1922 poliittisen historian tutkija Miika Siironen analysoi niitä haasteita, joita poliittiset äärilaidat muodostivat Suomen tasavallan olemassaololle vuosina 1918–1922. Kirja on kolmas osa tutkimushankkeessa, jossa hän on tarkastellut sisällissodan vaikutuksia yksilöihin ja yhteisöihin. Aikaisemmin ovat ilmestyneet Valkoiset (2012), joka esittelee sodan voittajien yhteisöllisyyttä Iisalmen kaupungissa ja Mustan lipun alla (2017), joka kuvaa sodan synnyttämää ääriajattelua pastori Elias Simojoen kautta.
Nyt historiantutkimuksen luupin alle on otettu sisällissotaa välittömästi seurannut sekasorron leimaama aika. Kaaos nousi Venäjän imperiumin hajoamisesta ja muotoutumisesta Sosialististen neuvostotasavaltojen liitoksi. Siironen painottaa Suomen sisällissotaa äärimmäisenä valtiollisena katkoskohtana. Sodan jälkeen tasavaltaan päädyttiin uudelleen lähinnä ulkoisten tekijöiden tuuppimana, eikä demokratian säilyminen ollut itsestään selvää, vaan pikemminkin tasapainoa hakevaa nuorallakävelyä.
Sekasorrosta nousee pelko
Kansallisen Edistyspuolueen Heikki Ritavuori oli puolueensa vasemmistoliberaalia siipeä, joita kutsuttiin ”ritavuorilaisiksi”. Häntä pidetään usein vuoden 1919 hallitusmuodon isänä, vaikkakin jälkipolvet ovat saattaneet korostaa liikaa hänen rooliaan hallitusmuodon laadinnassa. Parhaiten Ritavuori kuitenkin tunnetaan poliittisen murhan uhrina. Kuva: Kansalliskirjasto.
Kirjassa kuvataan kuusi tapausta tai ilmiötä, joiden Siironen kokee kertovan jotakin olennaista nuoresta tasavallasta. Kukin niistä muodostaa oman käsittelylukunsa, joita ei ole sijoitettu aikajärjestykseen. Kronologinen käsittelyjärjestys olisi saattanut havainnollistaa aikalaisten kokemaa uhkaa, kun he lukivat lehdistä perä perää levottomuutta herättäviä uutisia. Suurin osa tapauksista tuli julkisuuteen vain muutaman kuukauden sisällä vuoden 1922 alkupuolella.
Kirjaan otetut tapaukset ja ilmiöt testasivat valtajärjestelmän kykyä kestää painetta sekä oikealta että vasemmalta. Toistensa kimpussa olleelle äärioikeistolle ja -vasemmistolle oli yhteistä tyytymättömyys parlamentaariseen järjestelmään. Kolme kirjan luvuista painottuu vasemmiston ja kolme oikeiston muodostamaan uhkaan, mutta käsittelyluvut on sijoitettu tässäkin suhteessa epäsäännöllisesti vuorotellen.
Kirjan pääotsikkoon nostettu sana ”pelko” viittaa uuden kapinan pelkoon ja tihenevään Neuvosto-Venäjän uhkaan. Porvarillinen Suomi pelkäsi Venäjältä leviävää kumousta, mutta sisällissodan terrori oli syövyttänyt lamauttavan pelon myös hävinneisiin. Joissakin eli pelko äärioikeiston ”sinimustasta” vallankaappauksesta ja epäonnistumisesta demokratiaan siirtymisessä.
Otsikon sana ”uhma” osoittaa siellä täällä välähtelevään vastarintaan sisällissodan voittajien valkoista hegemoniaa kohtaan. Uhmakkuus näkyy esimerkiksi Varkauden punauhrien muistopatsashankkeessa, Kansallisen Edistyspuolueen ministerin Heikki Ritavuoren sinnikkäästi ajamassa liberalismissa ja SDP:n kansanedustajassa Matti Paasivuoressa, joka edusti tynkäeduskunnassa työväenliikettä yksin.
Tuntuva uhka vasemmalta
Demokraattisen järjestelmän ilmeisimpiä haastajia olivat ne itärajan taakse paenneet punaiset, jotka olivat valinneet bolsevismin. Heidän julkilausuttu tavoitteensa oli saada aikaan vallankumous ja proletaarinen diktatuuri Suomessa. Työväenliike ei ollut siihen valmis sisällissodan nollauksen jälkeen.
Siironen käsittelee kahdessa luvussa Varkauden tehdasyhteisöä. Siellä sisällissodan tapahtumat kytivät traumoina kummassakin osapuolessa, ennen kaikkea hävinneissä. Ensimmäisen analyysin lähtökohtana on keväällä 1919 Ylä-Kankun metsäkalmistoon pystytetyn punauhrien muistokiven katoaminen huhtikuussa 1922. Työväenliike oli hakenut patsaan avulla tunnetta joukkovoimasta, mutta vasta muistomerkin katoamisesta aiheutunut katkeruus, viha ja kostonhalu mahdollistivat torjutun häpeän käsittelyn. Tutkijan mukaan se auttoi hävinneitä tunnetasolla irti yhteiskunnallisen hylkiön stigmasta, kohti ihmisyyttä.
Suomalaisen ammattiyhdistysliikkeen toimintamahdollisuuksia kuvaavassa ja osittain Varkauden tehdasyhteisöön sijoittuvassa luvussa osoitetaan, miten jyrkässä ristiriidassa tehdaspaternialismin hierarkiat ja tasavaltalaisen demokratian periaatteet olivat keskenään. Keväällä 1922 lähes kaksi kuukautta kestänyt lakko kaatui siihen, että työnantaja kieltäytyi neuvotteluista kommunistien kanssa sekä päätti irtisanoa kaikki lakkolaiset työstään ja tehdasasunnoista. Työntekijät, joiden taloudelliset puskurit olivat olemattomia, eivät saavuttaneet lakollaan mitään, eivät edes symbolisia myönnytyksiä. Seurauksena oli se, että ammattiyhdistysliike ei taistellut seuraavina vuosina vallankumouksen puolesta, vaan irti eristäytymisen ja torjunnan noidankehästä.
Kommunistit pyrkivät pohjustamaan vallankumouksellista tilannetta ammattiyhdistysliikkeen ja teollisuudelle tärkeiden metsätyömaiden kautta. Värriön metsätyömaalla Savukoskella syntyi helmikuussa 1922 paikallista liikehdintää, joka on jäänyt historiaan Läskikapinan nimellä. Siironen kuvaa laajasti Suomen syrjäseutujen elämisen ehtoja ja niiden luomaa mentaliteettia tehdäkseen tapauksen ymmärrettäväksi. Hänen mukaansa tilanne syrjäseudun metsätyömailla oli otollinen Suomen Kommunistisen Puolueen propagandalle, mutta kapinoinnissa ei ollut kyse alhaalta nousevasta vallankumouksellisuudesta, vaan rajan taakse paenneen kommunistijohtajan Eino Rahjan revanssinhalusta valkoista Suomea kohtaan.
Läskikapinan johtaja Janne Myyryläinen, joka käytti kapinan aikana salanimeä Jahvetti Moilanen. Kuva: Wikimedia Commons.
Haaste tasavallalle syntyi ennen muuta kapinan saamasta julkisuudesta, joka lietsoi kansalaisissa vallankumouksen pelkoa. Valkoisen Suomen hallinnon ydinkysymyksenä oli löytää sellainen yhteiskuntapoliittinen strategia, jolla varmistettaisiin yhteiskuntarauhan säilyminen. Liberaalit keskilinjan puolueet kannattivat reformeja, kun taas oikeisto ja työnantajat vaativat kuria ja järjestystä.
Odottamaton haaste oikealta
Osalle aktivisteista ja oikeistoradikaaleista vapaussota oli vain esinäytös uudelle Suomelle, jonka yhteiskunnallisena ideaalina oli autoritäärinen ja äärikansallinen sotilasvaltio. Nuori tasavalta oli heille puolipunainen ja haalea versio tavoitellusta.
Suomalaiseen nationalismiin sisältynyt haave Suur-Suomesta näyttäytyy kirjassa varteenotettavana demokratian haasteena, koska sen edistämisessä uhkana oli sota vahvistuvan Neuvosto-Venäjän kanssa. Innokkaimpia asiassa olivat äärivalkoiset, jotka olivat soluttautuneet syvälle syntymässä olleeseen valtioon: suojeluskuntiin, armeijaan ja turvallisuuselimiin. Suur-Suomi sai kannatusta myös työväenliikkeessä, puhumattakaan porvarillisista puolueista, joissa heimoajattelu vaikutti vahvana.
Suomen Matkailijayhdistyksen vuonna 1921 valmistuttama postimerkki, jossa näkyy Tarton rauhan rajat. Tarton rauhassa Petsamo liitettiin Suomeen. Sen sijaan Repolan ja Porajärven alueet jäivät Neuvosto-Venäjän haltuun. Suomi oli miehittänyt Repolan ja Porajärven osana Heimosotia, ja kahakoita oli käyty myös Petsamon alueella. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.
Lokakuussa 1920 solmittu Tarton rauha muutti haaveet tulenaroiksi, sillä rajan ylittävässä sotilaallisessa toiminnassa oli sen jälkeen panoksena Suomen itsenäisyys ja porvarillinen yhteiskuntajärjestelmä. Siironen käsittelee kysymystä loka-marraskuusta 1921 tammi-helmikuuhun 1922 kestäneen itäkarjalaisten kansannousun kautta, johon liittyneet ryhmät ja heidän intressinsä hän käy monipuolisesti läpi. Unelma suuresta Suomesta haihtui siihen, että presidentti K. J. Ståhlberg halusi pitäytyä Tarton rauhan rajoissa.
Sisäministeri Heikki Ritavuoren pyrkimyksenä oli poistaa politiikalla kansakunnan keskelle syntynyt railo ja taltuttaa äärilaidat. Hänen murhansa osoittaa, miten vaarallista sellainen isänmaallisuus oli 1920-luvun Suomessa. Murhan syitä selvitellessään Siironen kohdistaa katseensa Etsivän Keskuspoliisin suuntaan ja toteaa Ritavuoren kuolleen voimakkaan oikeistokiihotuksen ja vihapuheen tuloksena. Samansuuntaisen tilannearvion on tehnyt Lasse Lehtinen tämän kirjan kanssa samoihin aikoihin ilmestyneessä Ritavuori-elämäkerrassaan.
Lakonmurtajajärjestö Yhtymä Vientirauha ja sen luonut johtaja Martti Pihkala ovat esimerkki siitä, kuinka radikaalin toiminnan valtiovalta salli, jos se ymmärrettiin kommunismilta suojautumiseksi. Pihkalan kaarti syntyi Ståhlbergin kaudella, jolloin maan johto noudatti keskustalaista integraatiopolitiikkaa. Siironen avaa kiinnostavasti sitä, miten teollisuus näki asemansa valtion ”lypsylehmänä” ja edellytti vastineeksi kommunismin torjuntaa. Työnantajille kommunismin vastustaminen merkitsi työläisten ammatillisen järjestäytymisen vastustamista, koska lakot nähtiin vallankumouksen enteinä. Siksi lakonmurtajia tarvittiin ja Pihkala oli valmis luomaan heitä varten yksityisen lakonmurtaja-armeijan, joka piti työpaikoilla sisällissodan asetelmaa yllä koko 1920-luvun.
Tarpeellista demokratiakehityksen tutkimusta
Perinteisessä historiakuvassa on korostunut ajatus demokratian jatkuvuudesta Suomessa aina vuodesta 1906 saakka. Valkoisten voiton on katsottu pelastaneen parlamentaarisen demokratian ja oikeusvaltion sekä vakiinnuttaneen nykyisen valtiojärjestyksen. Siirosen kirjasta jäin kaipaamaan jonkinlaista yhteenvetoa siitä, miten hän näkee Suomen demokratiakehityksen ennen sisällissotaa. Hän ei ota kantaa sisällissotaa edeltäneeseen aikaan vaan pysyttelee tutkimushankkeensa rajoissa eli sodan seurauksissa. Niinpä tulkinta tässä käsitellystä aikakaudesta jää irralliseksi edeltävään aikakauteen nähden. Irrallisuutta lisää se, että Siironen ei määrittele paikkaansa aikaisemman tutkimuksen kentässä.
Kirjan alaotsikko Suomen tasavallan synty liittää sen osaksi laajaa kirjallisuutta, jonka fokus on yleensä ollut Suomen itsenäistymisessä, kansallisuusaatteen muotoutumisessa ja yhteiskunnan modernisoitumisessa. Yhteiskunnan demokratisoitumisen kriittinen analyysi vaikuttaa tässä kontekstissa tuoreelta ja tarpeelliselta. Autoritaarisissa käytännöissä on varmasti vielä paljon tutkittavaa.
Helposti luettavaa tekstiä on täydennetty mustavalkoisilla valokuvilla. Loppuviitteissä on runsaasti täydentävää tietoa ja sinne on siirretty myös keskustelu muiden tutkijoiden kanssa. Kirja lienee suunnattu tutkijoita laajemmalle, historiasta kiinnostuneelle yleisölle. Sen näkökulma palvelee nykyisiä tasavalalaisia, jotka kohtaavat oikeiston ja vasemmiston historiakiistat internetin keskustelupalstoilla.
- Kirjan nimi:
- Pelon ja uhman vuodet. Suomen tasavallan synty 1918-1922
- Kustantaja:
- Atena
- Julkaisuvuosi:
- 2021
- Sivumäärä:
- 239
- Kirjoittajat:
- Siironen, Miika
- Lisätiedot:
- Verkkoluento Läskikapinasta (YouTube)
- Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Tapaninen, Irma
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- FT
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Espoo