Lasse Lehtisen Murhattu ministeri on ajankohtainen kirja juuri nyt, kun Ritavuoren kuolemasta on kulunut sata vuotta. Ajankohtaisuutta lisää internetin tuoma huoli vihapuheesta ja sen vaikutuksesta. Minua Ritavuori kiinnostaa siksi, että tutkin arvojensa, mielipiteidensä ja kirjoitustensa takia vuonna 1918 surmattua kirjailija-toimittaja Algoth Untolaa ja koetan ymmärtää tätä aikakautta hänen näkökulmastaan.

Lehtinen on poliitikkojen elämäkerturina kokenut ja tuntee politiikanteon kiemurat myös omakohtaisesti. Kirjan selkeästä jäsentelystä ja johdonmukaisesta esityksestä näkee tekijän liikkuneen omalla osaamisalueellaan. Ritavuoren elämään keskittyvä teos täydentää vuonna 2004 ilmestynyttä toimittaja Risto Nikun kirjaa Ministeri Ritavuoren murha. Lehtinen kertoo, miten Ritavuoresta kasvoi Kansallisen Edistyspuolueen johtava poliitikko ja millainen poliittinen linja johti sadan vuoden takaisessa Suomessa poliitikon väkivaltaiseen kuolemaan.

Historiantuntemuksen kannalta aihe on kiinnostava. Siksi onkin harmillista, että kirjassa ei ole nootitusta ja lähdeluettelokin on varsin ylimalkainen. Tulkitsen sen viestiksi siitä, että kirjaa ei ole tarkoitettu varsinaiseksi historiantutkimukseksi – vaikka tekijällä tutkijakoulutus onkin. Joka tapauksessa se on valistunut, harkittu puheenvuoro historiasta.

Lehtisen metodina on valottaa Ritavuoren elämää laajassa historiallisessa asiayhteydessä. Välillä tosin tuntuu, että ehkä liiankin laajassa. Erityisesti vuodesta 1917 lähtien päähenkilö jää pitkiksi ajoiksi kerronnan taustalle. Toisaalta poliittisen pelitilanteen tarkka selvittely auttaa lukijaa näkemään, miten Ritavuoren edustamat keskiryhmät nousivat yhdessä Tannerin johtamien sosialidemokraattien kanssa esiin sisällissodan kaaoksesta.

Itsenäinen luonne lapsesta asti

Miksi Ritavuoresta kasvoi äärioikeiston syntipukki? Turkulaiseen ruotsinkieliseen säätyläisperheeseen syntyneenä hänestä olisi yhtä hyvin voinut kehittyä heidän myötäilijänsä kuin vastustajansa. Itsenäiseen ajatteluun viittaavat luonteenpiirteet alkavat näkyä hänessä jo lapsuudesta saakka. Vanhemmilleen helppo lapsi oli vertaisiaan ikätovereita kohtaan usein haastava ja pisteliäs, eikä hänellä siksi ollut paljon leikkikavereita. Ehkä sen vuoksi hänellä oli jo varhain tarve eritellä omaa persoonallisuuttaan.

Opiskeluaikoinaan Heikki – tuolloin vielä Rydman – oli vakavahenkinen, raitis ja velvollisuudentuntoinen. Tässä vaiheessa hän irtautui perinteisestä uskonnollisuudesta, mutta se ei karkottanut uskonasioita mielestä, vaan ne mietityttivät häntä pitkään. Sosialismi ja muut uudet aatteet herättivät kiinnostusta, mutta luonteen harkitsevaisuus piti hänet niiden suhteen uteliaana tarkkailijana. Hän oli jo nuorena liberaali suomenmielinen, mikä aiheutti välillä ristiriitoja ja tuohtumusta konservatiivisemmassa sukuverkostossa.

Ensimmäisen venäläistämiskauden aikana kihlakumppani Katri Stenbäck kuului naiskagaaliin. Sulhanen oli asiassa mukana, mutta satsasi enemmän opintoihin ja työuraan. Hänen oli vaikea hyväksyä auktoriteetteja ja yhdenmukaistavia sääntöjä. Katrista tuli paitsi vaimo, myös paras ystävä.

Demokraatti puheissa ja teoissa

On eri asia puhua demokratiasta, kuin toteuttaa sen periaatteita käytännössä. Ritavuori teki molempia. Pian sen jälkeen, kun hän vuonna 1906 oli avannut oman asianajotoimistonsa Helsingissä, yhteiskunnallisen vaikuttamisen tarve alkoi nousta hänen toiminnassaan esiin. Hän työskenteli Pellervo-Seuran, Jonas Castrénin johtaman agraarikomitean sekä eduskunnan eri valiokuntien sihteerinä ja sai sitä kautta tuntumaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin.

Ritavuori valittiin eduskuntaan ensimmäisen kerran vuonna 1913. Hänen tärkein poliittinen tavoitteensa oli toteuttaa torppareiden vapautus hallitulla ja kestävällä tavalla.  Vihamiehiä saattoi kertyä jo vuonna 1915, kun hän puhui julkisuudessa torppareiden asian puolesta ruotsinkielisiä suurmaanomistajia vastaan. Ritavuoren arvomaailmasta kertoo paljon hänen asianajotoimistossaan työskennelleen Sulo Wuolijoen kertomus, jonka mukaan häntä ohjeistettiin, että:

toimisto ei koskaan ota ajaakseen kunnianloukkausjuttuja kantajan puolelta, lapsenruokkojuttuja pojan puolelta eikä torpparijuttuja isännän puolelta.

Maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen Ritavuori alkoi puhua julkisuudessa Suomen itsenäisyydestä ja toimi siinä vastoin hänen oman puolueensa silloista linjaa. Elokuussa hän oli perustamassa ruotsinkielistä suojeluskuntaa ja tuli sen varapuheenjohtajaksi. Syksyllä pitämässään puheessa hän esitti, että sosialistien kiihotus ei voisi johtaa tuloksiin, ellei yhteiskunnassa olisi todellisia epäkohtia. Tällä, ääriryhmien politiikkaa kritisoivalla puheellaan hän herätteli porvarillista keskikenttää.

Rohkeaa toimintaa hajonneessa yhteiskunnassa

Sisällissodan aikana Ritavuori oli mukana rauhantunnusteluissa ja taivutteli kapinallisia antautumaan ennen saksalaisten tuloa. Valkoisten voiton jälkeen hän otti Tannerin pyynnöstä tehtäväkseen puolustaa oikeudessa eräitä punaisten avainhenkilöitä. Lisäksi hän teki serkulleen prokuraattori Immi Savoniukselle valituksen punavankien mielivaltaisista teloituksista.  Myöhemmin hän työskenteli sisäministerinä punavankien armahtamisen puolesta.

Ritavuori laati ehdotuksen torpparien vapautuslaiksi tammikuussa 1918, juuri ennen punaisten vallankumousyrityksen alkua. Sodan jälkeen torpparilaki saatiin päätökseen suurmaanomistajien vastustuksesta huolimatta, koska maataomistavan luokan lisäämisen katsottiin edistävän Suomen turvallisuutta. Valtiomuotokysymys jakoi valkoisen Suomen porvarillisia ryhmiä.  Ritavuori kamppaili tasavallan puolesta ja haki siinä yhteistyötä Tannerin kanssa, koska piti vahvan edistysmielisen keskustan luomista välttämättömänä. Äärioikeiston silmissä hänen toimintansa oli epäisänmaallista ja suorastaan rikollista.

Lehtinen huomauttaa, että sisäministerinä Ritavuori toteutti presidentti K. J. Ståhlbergin ja hallituksen yhteistä politiikkaa. Hänen tehtävänsä oli saada suojeluskunnat tiukemmin hallituksen valvontaan. Lopullisena syynä murhaan näyttävät olleen Ritavuoren aikeet organisoida Etsivä keskuspoliisi uudelleen. Tammikuun lopulla 1922 hallitus siunasi suunnitelman ja kaksi viikkoa sen jälkeen ministeri murhattiin.

Rakentavaa historiakeskustelua tarvitaan

Eräs tämän arvostelun ensimmäiseen versioon tutustunut lukija ihmetteli, miksi olen nostanut Lehtisen kirjaa esitellessäni esiin vain Ritavuoren hyviä ominaisuuksia. Huomautus havainnollistaa sadassa vuodessa tapahtunutta arvojen muutosta, sillä pyrkimykseni on ollut päinvastoin esitellä hänen ”syntejään” eli niitä syitä, joiden takia hänet leimattiin oman aikansa julkisuudessa epäisänmaalliseksi kommunistien kätyriksi.

Leimaamisessa ei tietenkään ollut kyse vain yhdestä vainotusta yksilöstä, vaan saman kohtelun olisivat saaneet muutkin Ritavuoren tavoin ajatelleet. Äärioikeisto edusti kaikkein arvostetuinta isänmaallisuutta ja siksi moni saattoi olla mieluummin hiljaa, kuin esitellä mielipiteitään julkisesti.

Ritavuoren surmaaja pidätettiin verekseltään surmapaikalla. Aktivistitaustainen Ernst Tandefelt ilmoitti tehneensä valtiollisen murhan ja piti tekoaan Eugen Schaumanin ja Lennart Hohenthalin malliin täysin oikeutettuna. Oikeudenkäynnin aikana hän korosti toimineensa yksin, mutta ilmiantoi vuonna 1927 oikeuskanslerille useita äärioikeistolaisia henkilöitä ja sanoi tehneensä murhan heidän pyynnöstään. Tarkoituksena oli ollut saada aikaan sotilasvallankaappaus ja sitä kautta maahan uusi hallitus.

Lehtinen ei ota suoraan kantaa siihen, oliko Ritavuoren murha Tandefeltin päähänpisto, vai oliko teon takana laajempi, omia poliittisia tavoitteitaan ajanut verkosto. Jälkimmäisestä tuskin löytyy arkistoista suoria todisteita, mutta kulttuurintutkimuksen keinoin sitä voidaan ehkä tutkia. Metodologinen nationalismi tuotti historiatietoisuutta pitkään aktivistien näkökulmasta, jolloin hiljaisuus Ritavuoren ympärillä jatkui. Pitkään vaietuista asioista on nyt hyvä puhua, jos katsotaan, että historiantutkimuksen tavoitteena on tehdä oikeutta kerran eläneille ihmisille.