Professori Roope Uusitalon kanssa toimittamani kirja Ankarat ajat – suomalaisten talouskriisien pitkä historia (Gaudeamus) julkaistiin lokakuussa 2024. Kirjan kirjoittajat ovat Suomen talouden tutkijoiden kärkikaartia, sekä taloustieteilijöitä että historioitsijoita. Kirjan 11 luvussa käsitellään talouskriisejä erilaisista näkökulmista pääosin historiallisen kaaren kautta kronologisesti, alkaen 1860-luvulta ja päätyen nykypäivän tilanteeseen.
Ajatus kirjasta lähti liikkeelle Uusitalon organisoimasta talouskriiseihin keskittyneestä kurssista, jonka hän sai kokoon ennätyksellisen nopeasti maaliskuussa 2020 Covid-19 kriisin alkaessa. Kurssin videoluentoja on katsottu Youtubessa jopa yli kymmenentuhatta kertaa, mikä on akateemisille luennoille aika poikkeuksellinen määrä – ehkä Martti J. Karin Venäjää käsittelevä luento pois lukien. Kirja vietiin maaliin suhteellisen nopealla aikataululla, ja julkaiseminen on saanut paljon huomiota etenkin Suomen nykytalouden vaikeuksien myötä. Esimerkiksi Risto Murron johtaman Suomen talouden kilpailukykyä ruotivan työryhmän työ ja tuore raportti ovat keskittyneet tähän aihepiiriin liittyviin teemoihin, joten aihe on myös ajankohtainen.
Talouskriisien tutkimisen tärkeys
Miksi siis tutkia ”ankaria aikoja”? Kirjan otsikko ei suinkaan referoi nykytalouden ongelmia, vaan siinä heijastuu suomalaisen yhteiskunnan pidempi kehityskaari. Viimeisen 20 vuoden aikana suomalainen rakennehistoriallinen tutkimus on tuottanut useita uusia teoksia ja havaintoja yhteiskunnallisten rakenteiden nopeista ja hitaista muutoksista (ks. esim. Haapala 2018; Koponen & Saaritsa 2019; Markkola et al. 2021; Ojala et al. 2006). Siinä tutkimuksessa on Suomen monisatavuotinen historiallinen kehitys näyttäytynyt vähemmän sisä- tai ulkopolitiikan toiminnalta; sen sijaan tutkijat ovat osoittaneet taloudellisten ja sosiaalisten rakenteiden pitkän jatkumon.
Suomen talouden kehitystä 150 vuodessa köyhästä maatalousmaasta nykyaikaiseksi ja elintasoltaan länsimaiseksi moderniksi yhteiskunnaksi ei voi selittää ilman ymmärrystä instituutioiden toimivuudesta ja kasvun keskeisistä rakennuspalikoista. Ankarat ajat -kirjakin on osaltaan samaa jatkumoa, jossa kriisit ymmärretään järjestelmän shokkeina. Sellaiset yhteiskunnat, joiden institutionaaliset ja muut rakenteet ovat vahvoja, selviävät shokeista paremmin. Ankarista ajoista on siis selvitty Suomessa yhä paremmin, vaikka haasteita riittää edelleen. Kirjan viesti on varovaisen positiivinen, ja siinä kuvastuu tämä kehityskaari.
Mitkä ovat olleet Suomen vaikeimpia talouskriisejä, joita voi tietenkin myös mitata eri tavoin? Syvin kriisi lähes millä tahansa tavalla mitattuna oli vuoden 1918 sisällissota. Jos bruttokansantuotteesta lähtee pois kolmasosa, kyseessä on todella vakava kriisi. Vastaavaa on vaikea löytää helposti tai uskottavasti Suomen historiasta, mutta ehkä 1690-luvun nälänhätä olisi jossain määrin verrattavissa tähän laajuudeltaan sekä väestöllisenä katastrofina.
Joka tapauksessa kaikki syvät kriisit, kuten myös 1990-luvun alun lama, ovat olleet useiden kriisien törmäyspisteitä, jolloin taloudelliset ja sosiaaliset häiriöt ovat kumuloituneet yhteiskunnassa. Lähes kaikki Suomen talouskriisit ovat myös olleet tuontitavaraa, eli globaalin maailman kriisit ovat rantautuneet meille jollain aikajänteellä (talouskriiseistä ja niiden luokittelusta ks. esim. De Scheemaekere et al. 2015; Rogoff & Reinhart 2009). Kirjan johdantoluvussa pohditaan erilaisten kriisien laajuutta ja mittaamista, mikä on tärkeää ilmiöiden merkityksen määrittelemiseksi. Mittaamisen ja mittareiden mielekkyyttä käsittelevät myös Sakari Saaritsa, Jarmo Peltoja ja Heidi Hirvonen omassa luvussaan. He osoittavat myös, että sisällissodan ja toisen maailmansodan vaikutuksesta miesten elinajanodote lyheni jopa 18 vuodella. Hieman lohdullisemmin Teppo Lindfors, Jaakko Meriläinen ja Matti Mitrunen toteavat, että sisällissodankin arpia pystyttiin paikkaamaan eheyttävillä politiikkatoimilla, jolloin Stalinin johtamaa Neuvostoliittoa vastaan talvisodassa 1939 tulikin yllättävän yhtenäinen Suomi.
Näkymättömiksi jääneitä kriisejä
Toisaalta jotkut kriisit ovat jääneet historiantutkijoille ja etenkin suurelle yleisölle näkymättömämmiksi. Kuten allekirjoittanut toteaa yhdessä Riina Turusen ja Jari Ojalan kanssa kirjoitetussa luvussa, 1800-luvun loppupuolella oli useita talouskriisejä, jotka nivoutuivat yhteen suomalaisen yhteiskunnan modernisaation ja markkinatalouteen perustuvan teollistumisen kanssa. Esimerkiksi konkurssien määrä kasvoi tuolloin selkeästi. Matti Hannikainen ja Sakari Heikkinen korostavat omassa luvussaan, että vaikka 1930-luvun lamasta ei Suomessa tullut Yhdysvaltain kaltaista suurta lamaa, niin esimerkiksi kulutuksen supistuminen oli kansainvälisestäkin näkökulmasta suurta. Kaikki kärsimys ei ole aina ollut niin näkyvää, etenkään sellaiset elintason pudotukset, jotka eivät kuitenkaan ole johtaneet varsinaiseen nälänhätään.
Samoin 1970-luvun öljykriisit ovat jääneet tutkimuksessa yllättävän vähälle huomiolle; oikeastaan vasta hiljattain kokemamme energiakriisi toi teeman takaisin yhteiskunnalliseen keskusteluun. Niistä oppiminen on kuitenkin tärkeää. Kuten Lydia Aarnisalo ja Johanna Rainio-Niemi osoittavat, 2020-luvun poikkeustiloja koskeva lainsäädäntö perustuu pitkälti 1970-luvun kokemuksiin. Olli Rehn puolestaan nostaa esille stagflaation roolin ja uhan – myös nykyisille päättäjille mietittäväksi. Inflaatio on moniin äänestäjiin voimakkaasti vaikuttava ilmiö ja yhteiskunnallinen murros, mikä nähtiin myös Yhdysvaltain presidentinvaaleissa 2024. Kari Heimonen vastaavasti tarkastelee omassa luvussaan vuoden 2008 finanssikriisin pitkiä vaikutuksia.
Kriisit kohdistuvat eniten niihin henkilöihin, yrityksiin ja organisaatioihin, jotka ovat haavoittuvimpia jonkin tietyn ominaisuuden tai tilanteen takia. Kristiina Huttunen ja Matti Sarvimäki osoittavat, että kriiseistä syntyvät konkurssit tuhoavat jossain määrin tuotantokapasiteettia pysyvästi ja vahingoittavat esimerkiksi ihmisten työuria. Selviäminen on hidasta ja hankalaa. Kuten Vesa Vihriälä toteaa 1990-luvun laman näkökulmasta, tietynlaiset kriisit ovat hyvin kokonaisvaltaisia, eikä kaikkien ihmisryhmien selviytymiseen pystytä aina panostamaan tarpeeksi yhteiskunnan taholta. Makrotaloudellinen selviytyminen voi olla hyvinkin nopeaa, mutta kaikkien yhteiskunnan osa-alueiden perspektiivistä sama ei toteudu.
2020-luvulla on kumuloituvista kriiseistä (Covid-19, Venäjän hyökkäyssota, energia- ja inflaatiokriisi) Suomessa selviydytty yllättävänkin hyvin. Miksi? Suomalainen valtio ja yhteiskunta on oppinut omasta historiastaan, ainakin jossain määrin. Instituutiomme ovat vahvoja, ja nämä shokit eivät ole vieneet kansalaisten luottamusta valtioon ja sen johtoon. Hyvinvointivaltio pystyy myös reagoimaan kriiseihin niin, että yksilöt ja yritykset eivät romahda. Tämä näkyi esimerkiksi koronakriisin hoidossa, mitä Roope Uusitalo ja Vesa Vihriälä ruotivat kirjassa.
Historioitsijat mukaan poikkitieteelliseen tutkimukseen
Mitä meidän pitäisi tutkia enemmän, etenkin tämän kirjaprosessin kautta reflektoiden? Ensinnäkin, tarvitsemme enemmän poikkitieteellistä yhteistyötä historian syvärakenteiden tutkimuksessa. Historioitsijat ovat edelleenkin liikaa ”poteroissaan”, jolloin uusien aineistojen ja menetelmien tuomat mahdollisuudet jäävät käyttämättä. Aineistojen digitointi sekä uudenlaiset näkökulmat isoihin datoihin ovat meille kaikille merkittäviä mahdollisuuksia.
Toiseksi, emme edelleenkään ymmärrä tarpeeksi erilaisten kriisien dynamiikkaa, saati kriisien ns. pitkiä häntiä. Niillä on kuitenkin suuria vaikutuksia yksilöiden, perheiden ja yhteisöjen kehitykseen, mikä useimmiten jää pimentoon. Uudempi talous- ja sosiaalihistoriallinen tutkimus pyrkii paikkaamaan näitä aukkoja, mutta sarkaa riittää. Kolmanneksi kriisien tutkimus tarjoaa paljon oivalluksia ja ymmärrystä kriisien hoidon poliittisista mahdollisuuksista. Historiantutkijat eivät useinkaan lähde mukaan keskusteluihin politiikkasuosituksista, vaikka meilläkin on niihin paljon annettavaa. Ehkä seuraava vastaava kirja pystyy ottamaan myös näihin kysymyksiin enemmän kantaa.
Jari Eloranta
Kirjoittaja on taloushistorian professori Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.
