Kirjoitan tätä tekstiä akateemisen liikkuvuuden Mekasta, Cambridgen yliopiston Clare Hall -collegesta. Se on kuudenkymmenen vuoden ajan tarjonnut poikkeuksellisen oppineen ja rauhallisen ympäristön, jonne tieteen ja taiteen harjoittajat perheenjäsenineen ovat voineet hakeutua tutkimusvierailulle. Suomalaiset ovat olleet hyvin edustettuina Clare Hallissa. Collegessa on parhaillaan ainakin historian, maantieteen, matematiikan ja kauppatieteiden edustajia vähintään kolmesta suomalaisesta yliopistosta. Täällä ollaan kivenheiton päässä yliopiston valtavasta kirjastosta, lähellä arvokkaita muinaisia collegeja – historioitsija voisi helposti kadota tänne loppuiäkseen.
Me tutkijat ylitämme rajoja helposti moniin muihin verrattuna, kuten myös suomalaiset yleensä. Suomen passi on maailman vahvimpia matkustusasiakirjoja, minkä havaitsin omakohtaisesti 2000-luvun alussa, kun ylitin aamuhämärässä Tansanian rajan Malawin puolelta hyvin sujuvasti. Akateemista liikkuvuutta tuetaan ja siihen kannustetaan, hyvistä syistä. Clare Hallissa tutustuin nopeasti tutkijoihin muun muassa Macaosta, Hong Kongista, Japanista ja Etelä-Koreasta.
Omat tutkimukseni liittyvät läheisesti liikkuvuuden ja ylirajaisuuden teemoihin. Ihmisten, ideoiden, materiaalien ja tekniikoiden liike ja kierto britti-imperiumissa, siirtomaa-ajan Afrikassa ja suomalaisen metsäasiantuntemuksen historiassa sopivat kaikki humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen ”liikkuvuuskäänteen” tematiikan alle. Clare Hallissa tapaamani kollegat puolestaan tutkivat esimerkiksi liikkuvuutta keskiajalla ja varhaismodernin ajan Euroopassa.
Liikkuvuus, valta ja hallinta
Meillä on ehkä omien hyvien olosuhteidemme vuoksi taipumus ajatella liikkuvuutta ensisijaisesti positiivisesti voimavarana, mahdollisuutena, kuten kosmopoliitille oppineistolle sopii. Stefan Zweig muisteli kaihoisasti Eilispäivän maailmassa aikaa ennen I maailmansotaa, jolloin hän saattoi matkustaa ympäri maailman ilman passia. Mutta myös pakkomuutot, orjakauppa ja karkotukset ovat liikkuvuuden historiaa. Zweigin aikalaisista esimerkiksi afrikkalaisten, intialaisten, kiinalaisten ja japanilaisten siirtotyöläisten liikkeitä pyrittiin hallitsemaan ja rajoittamaan siirtomaavallan intressien nimissä.
Liikkuvuus ei aina merkitse vapautta, eikä verkostoihin kuuluminen tarkoita valta-asemaa, kuten Jane Carey ja Jane Lydon ovat todenneet teoksessaan, joka käsittelee alkuperäiskansojen verkostoja imperiumien aikana (Carey & Lydon 2014). Liikkuvuuteen ja verkostoihin keskittyvää imperiumien historiantutkimusta onkin kritisoitu vallankäytön ja valtasuhteiden liian vähäisestä huomioimisesta. Clare Anderson on puolestaan korostanut, että globaalissa ihmisten liikkeessä uudella ja uusimmalla ajalla ei ole useimmiten ollut kyse liikkumisen vapaudesta vaan liikkumiseen pakottamisesta ja liikkuvuuden rajoittamisesta (Anderson 2016).
Perhehistoriat tarjoavat kiinnostavan väylän imperiumin ajan ylirajaiselle tutkimukselle, jossa huomioidaan myös väkivalta. Tästä erinomainen esimerkki on Elizabeth Elbournen teos Empire, Kinship and Violence: Family Histories, Indigenous Rights, and the Making of Settler Colonialism (2022), jossa liikutaan kolmen suvun verkostoissa Britanniasta Kanadaan, Etelä-Afrikaan, Australiaan ja Länsi-Afrikkaan 1700- ja 1800-lukujen taitteessa. Elbourne muistuttaa, että myös alkuperäiskansat olivat tuolloin usein ”uudisasukkaita” (settler) joiden oli muutettava uusille seuduille. Rajaseutujen väkivalta, keskusvallan imperialismi ja moraaliset ”ristiretket” orjuuden vastustamiseksi ja alkuperäiskansojen suojelemiseksi kietoutuivat monimutkaiseksi kokonaisuudeksi, jossa sinänsä aidot humanitaariset pyrkimykset saattoivat lopulta pönkittää brutaaleja valtasuhteita.
Tarkasteltaessa liikkuvuutta ja vallankäyttöä brittiläisessä imperiumissa toistuu ristiriitaisuuden ja jännitteisyyden ilmiö, joka leimaa imperiumin historiaa laajemminkin. Valtavassa mosaiikkimaisessa kokonaisuudessa, jota muodollisesti johdettiin Lontoosta, vallitsi eri puolilla erilaiset, toisinaan vastakkaiset säännöt, periaatteet ja toimintatavat. Karkotukset (banishment) ovat yksi esimerkki, jossa vallankäyttö ja ylirajainen liikkuvuus leikkasivat. Jo Magna Carta rajoitti kuninkaan valtaa niin, että englantilaisia ylimyksiä ei voitu karkottaa ilman oikeudenkäyntiä. Mutta pala palalta rakentuneessa, ensin englantilaisessa ja sitten brittiläisessä imperiumissa säännöt vaihtelivat, eikä Magna Carta suojellut ulkomaalaisia. Vähitellen ”royal prerogative” -oikeudesta tuli mahtava työkalu ihmisten siirtelyyn imperiumissa. Vuoden 1718 Transportation Act oli tärkeä laki, joka mahdollisti rangaistusvankien laivaamisen, myöhemmin etenkin Australiaan (Powell 2016).
Napoleon oli epäilemättä 1800-luvun tunnetuin karkotettu poliittinen johtaja, mutta 1800-luvun lopulla ja 1900-luvulla karkotukset kohdistuivat pääasiassa tummaihoisiin ihmisiin. Afrikkalaisia hallitsijoita ja johtajia karkotettiin esimerkiksi Seychilleille. Viimeisiä suuria ”royal prerogativen” nojalla pakkosiirrettyjä ryhmiä olivat Chagos-saarelaiset, joiden pakkosiirrot saivat 1960-luvulla voimistuvaa kritiikkiä brittiläisessä oikeuslaitoksessa, kuten Michael Powell on osoittanut. Tänä vuonna Chagos-saaret ovat jälleen olleet kansainvälisen mediahuomion kohteena, kun niiden siirtämistä Britannialta Mauritiukselle on vuoroin kritisoitu, vuoroin kannatettu. Strategiset syyt painavat edelleen taustalla: Diego Garcian brittiläinen sotilaslentokenttä on Intian valtameren keskeinen tukikohta myös Yhdysvalloille.
Pitkät jäähyväiset maailmanvallalle
Viime vuosien kiinnostavimpia britti-imperiumia käsitteleviä teoksia on Matthew Parkerin One Fine Day (2023), jossa tarkastellaan imperiumia maantieteellisesti laajimmillaan yhden päivän ajan, 29. syyskuuta 1923. Ammentamalla monipuolisesta lähdeaineistosta, etenkin lehdistöstä, Parker nivoo yhteen monisäikeisen tarinan mikrotasolta imperiumin tasolle. Katsaus esimerkiksi yhden syksyisen päivän siirtolaisuuteen Britanniasta Australiaan valaisee mainiosti liikkuvuuden politiikkaa, tavoitteita, käytänteitä ja ristiriitoja.
Siinä missä Australian viranomaiset halusivat maahansa kokeneita brittiläisiä maanviljelijöitä, heidän brittiläiset virkaveljensä halusivat kaupunkien ”liikaväestön” muuttavan kasvavaan dominioon. Samana päivänä Englannin lehdistössä puolestaan valitettiin, ettei Lontoossa olevia afrikkalaisia, jotka olivat imperiumin kansalaisia, voitu karkottaa heidän väitettyjen rikoksiensa vuoksi (Parker 2023). Rasismi, muukalaispelko ja etnosentrismi sävyttivät siirtolaisuuden visioita, puheita ja politiikkaa aikana, jolloin imperiumi oli toisaalta voimiensa tunnossa, toisaalta jo natisi liitoksissaan.
Harvat olisivat ennakoineet syksyllä 1923 britti-imperiumin purkautuvan muutamassa vuosikymmenessä. Singaporen menetys japanilaisille 1942 oli John Darwinin (2013) mukaan ratkaiseva strateginen tappio, josta imperiumi ei koskaan toipunut. Valkoisten siirtolaisten hallitsemien dominioiden itsenäisyyteen oli käytännössä taivuttu jo sotienvälisenä aikana. Intian ja Pakistanin itsenäistyessä monet britit kuvittelivat kuitenkin Afrikan-imperiumin säilyvän vuosikymmeniä. Pääministeri Harold Macmillanin oli kuitenkin tunnustettava 1960 ”muutosten tuulen” puhaltavan myös Afrikan läpi.
Clare Hallia perustettaessa maailmanvallasta oli jäljellä vain rippeet ja imperiumin historia oli marginalisoitumassa yliopistoissa aluetutkimuksen ja kansallisten historioiden tieltä. Nyt kuusikymmentä vuotta myöhemmin imperiumin historiantutkimus on kuitenkin erittäin elinvoimainen ja monilta tieteenaloilta ammentava kenttä, jonka tutkijat ovat levittäytyneet ympäri maailman. Kysymykset imperiumin purkautumisen syistä, tavoista ja tapahtumista ovat yhä akuutteja, ja esimerkiksi antikoloniaalisen vastarinnan ja imperiumin kriitikkojen roolista dekolonisaatioprosessissa keskustellaan yhä (esim. Gopal 2019). Brexitin jälkeisessä Britanniassa imperiumin historiasta on tullut yhä kiistellympi aihe osana sosiaalisen median kiihottamia ”kulttuurisotia”, joissa kysymykset väkivallasta, orjuudesta, siirtolaisuudesta, häpeästä ja ylpeydestä ovat yhä akuutteja (Kennedy 2018; Hokkanen 2024). Liikkuvuuden, ylirajaisuuden ja vallankäytön teemat läpäisevät imperiumin historian, josta kirjoitetaan yhä moniäänisemmin ja monipaikkaisemmin.
Markku Hokkanen
Kirjoittaja on historian yliopistonlehtori Oulun yliopistossa, yleisen historian dosentti Jyväskylän yliopistossa ja Eudaimonia Visiting Fellow Clare Hallissa Cambridgen yliopistossa.
Kirjallisuus
- Anderson, Clare: Global Mobilities. Teoksessa A. Burton & T. Ballantyne (toim.) World Histories from Below. Disruption and Disent, 1750 to the present. Bloomsbury 2016.
- Carey, Jane & Lydon, Jane: Introduction: Indigenous Networks. Historical Trajectories and Contemporary Connections. Teoksessa J. Carey & J. Lydon (toim.) Indigenous Networks. Mobility, Connections and Exchange. Routledge 2014.
- Darwin, John: Unfinished Empire. The Global Expansion of Britain. Penguin 2013.
- Elbourne, Elizabeth: Empire, Kinship and Violence. Family Histories, Indigenous Rights, and the Making of Settler Colonialism. Cambridge University Press 2022.
- Gopal, Priyamvada: Insurgent Empire. Anticolonial Resistance and British Dissent. Verso 2019.
- Hokkanen, Markku: Imperiumin kiistelty kotiinpaluu 2020-luvun alun Britanniassa. Lähihistoria 3:1 (2024), 223–246.
- Kennedy, Dane: The Imperial History Wars. Debating the British Empire. Bloomsbury 2018.
- Parker, Matthew: One Fine Day: 29 September 1923. Britain’s Empire on the Brink. Abacus 2023.
- Powell, Michael: The Clanking of Medieval Chains. Extra-Judicial Banishment in the British Empire. The Journal of Imperial and Commonwealth History 44: 2 (2016), 352–371.
- Zweig, Stefan: Eilispäivän maailma. Erään eurooppalaisen muistelmia. Gummerus 1945.