Ville Vuolanto: Miksi historiantutkimusta tarvitaan? Tutkijan vastuu ja tulevaisuus

Historia vero testis temporum, lux veritatis, 
vita memoriae, magistra vitae, nuntia vetustatis.

Historia on aikojen todistaja, totuuden valo,
elämän opettaja, menneisyyden sanansaattaja.

M. Tullius Cicero, De Oratore 2.9.36

Tutkimuskohteena se mitä ei enää ole

Suomen Historiallinen Seura täyttää tänä vuonna 150 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi seura on uudistanut visuaalisen ulkoasunsa, logonsa ja verkkoportaali Agricolan, johon seuran internet-sivusto on yhdistetty. Kun samalla seuran hallituksessa jouduimme miettimään, miten seuran toimintaa ja merkitystä nyky-yhteiskunnassa voisi kuvata yhdellä lyhyellä lauseella, päädyimme muotoiluun ”Mennyttä tutkien, tulevaa rakentaen”.

Tämä voi kuulostaa ensi kuulemalta varsin kliseiseltä, ylevältäkin. Alkuosa on itsestäänselvyys – ja onko tuolle loppuosalle mitään katetta? Kun historiantutkimus tuottaa kertomuksiaan, eikö se silloin rakenna nimenomaan menneisyyttä, tai paremminkin, kuvaa menneisyydestä? Tulevaisuuden rakentaminen saattaa kuulostaa paitsi liioittelulta myös epäilyttävältä aktivismilta, tieteen uhraamiselta yhteiskunnallisen toiminnan hyväksi.

Historiasta kirjoittaminen on aina kirjoittamista siitä, mikä on jäänyt jo taakse, mitä ei enää ole. Historioitsijan tutkimuskohde onkin aina ikuisiksi ajoiksi kadonnut: sitä ei kerta kaikkiaan (enää) ole olemassa. Vaikka voisi väittää, että historiantutkija pystyy johonkin, mihin jumalatkaan eivät pysty, siis muuttamaan menneisyyttä, tämä ei ehkä aivan pidä paikkaansa.

Historian tutkimus ei siis luo menneisyyttä. Sen sijaan tuottamalla kertomuksia menneisyydestä historiantutkija tuo uusia aineksia nykyhetkeen ja yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Aivan riippumatta siitä, mikä on tutkijan oma motivaatio, julkaistu tutkimus vaikuttaa tulevaisuuteen – toki aina suhteessa yleisön määrään. Mutta kovin harvassa lienevät ne historioitsijat, jotka eivät toivo työlleen lukijoita.

Historiantutkimuksen hyöty – ja vastuu

Viime vuonna ilmestyi kirja Antiikki ja me, joka tutkiskeli monipuolisesti antiikintutkimuksen relevanssia nykymaailmassa. Nämä ”antiikintutkimuksen hyödyt” voi karkeasti jakaa kolmeen. Ensinnäkin tutkimuksessa tarkastellaan moderneja (politisoituja) antiikkinäkemyksiä kriittisesti, mikä usein tarkoittaa näiden korjaamista tai jopa torjumista. Toisaalta antiikintutkimus voi usein osoittaa tietyt käsitykset nykymaailmasta kontingenteiksi eli ehdollisiksi: aina on voitu ajatella ja toimia toisinkin. Kyseessä on siis menneisyyden vierauden ja katkosten osoittaminen. Kolmanneksi antiikintutkimus auttaa nykymaailman ilmiöiden ymmärtämisessä paljastamalla ajattelun ja todellisuuden rakentumisen pitkät linjat. Tässä kyse on taas menneisyyden tuttuuden ja jatkuvuuksien nostamisesta esiin. 

Kleio, historian muusa, ei ole kovin selväpiirteinen, vaan hieman hahmoton, rapistuvakin (roomalainen fresko, Ostia, 100-luku).
Kuva: Ville Vuolanto

Vastaavasti pitäisi pohtia ja pitää laajemmin esillä historiantutkimuksen relevanssia nyky-yhteiskunnassa. Historiantutkimus tuo nykyhetkeen keskusteluja ja ilmiöitä, jotka ovat jollain tapaa olleet merkityksellisiä ja joita ainakin historiantutkija itse pitää jollain tavalla yhä merkityksellisinä. Nykypäivän kysymykset ja yhteiskunnallinen keskustelu vaikuttavat aina siihen, mitä tutkija kysyy ja etsii historiasta. Koska historioitsija samalla osallistuu tulevaisuuden rakentamiseen, ei ole yhdentekevää, mitä aiheita hän tuo esiin.

Yhdentekevää ei myöskään ole, mitä periaatteita historiantutkija noudattaa ja mitä menetelmiä hän käyttää. Historiantutkimuksen etiikkaa lähestytään yleensä tutkimuksen sisäisenä kenttänä: miten tutkijan olisi lähestyttävä arkaluonteisia asioita ja miten esimerkiksi lähihistorian tutkimuksen kohdalla tietosuoja varmistetaan. Anonymisoinnin tarpeen pohtiminen on tärkeää, mutta toisaalta äänen antaminen marginalisoiduille on sekin otettava huomioon. Tutkimuskohde on aina ihminen: miten historioitsija tekee parhaiten oikeutta tutkimuskohteilleen, menneisyyden toimijoille? 

Yhtä lailla kun tutkijan on otettava huomioon 2000-luvun ihmisen yksityisyydensuoja, olisi hyvä myös pohtia, mitä eettisiä ongelmia on edessä esimerkiksi analysoitaessa kuvausta kymmenvuotiaan tytön orjuuttamisesta 500-luvun roomalaisessa Egyptissä. Tässä yhtenä lähtökohtana lienee se, että historioitsijan on pystyttävä suhtautumaan menneisyyden toimijoihin kanssaihmisinä. Kanssaihmisiä ovat myös tutkijakollegat, ja heidän tutkimustensa asianmukainen huomioiminen ja rakentava kritiikki ovat paitsi osa tutkijan ammattitaitoa myös eettinen kysymys.

Historiantutkimuksen rooli julkisena yhteiskunnallisena toimintana ja tulevaisuuden rakentajana asettaa tutkijan kuitenkin myös toisenlaisten, ja uskaltaisin väittää, jopa vakavampien eettisten vastuiden ääreen. Harva tieteenala tuottaa julkaisuja, joista niin suuri osa on välittömästi suuren yleisön saavutettavissa ja ymmärrettävissä ilman erityisempiä pohjatietoja. Historiantutkimuksella ja siten myös yksittäisellä tutkijalla on pitkälti valta nostaa ajankohtaiseen keskusteluun teemoja, ilmiöitä ja henkilöitä ja jättää jotkin toiset asiat pimentoon, unohdukseen.

Historioitsijat ja todellisuuden rakentaminen

Historia tutkii sitä mitä ei ole. Historiantutkimuksen kannalta tämä tarkoittaa myös sitä, että tulkinnoille ja erityisesti sille, mitä menneisyydestä kulloinkin katsotaan esiin nostamisen arvoiseksi, jää laajalti liikkumavaraa. Tämä näkyy selvästi myös oppialamme historiassa. Modernin historiantutkimuksen syntyessä 1800-luvulla sen ”tehtävän” ymmärrettiin olevan laajasti sidoksissa identiteettipolitiikkaan. Tuolloin historiantutkimusta käytettiin kansallistunteen, kansallisvaltioiden ja nationalismin rakentamiseen. 1900-luvun loppua kohti kuljettaessa tutkimus kuitenkin kääntyi hiljalleen yhä enemmän vastakkaiseen suuntaan: nimenomaan kansallisia kertomuksia purkavaksi voimaksi. Ihanteeksi ja lähestulkoon eettiseksi velvollisuudeksi muodostui kriittisyys nationalististen historiantulkintojen ylivaltaa kohtaan. 

Tällä hetkellä voi havaita suunnan olevan taas muuttumassa. Menneisyydestä – ja siten myös akateemisesta historiantutkimuksesta – haetaan nyt identiteettejä rakentavia tekijöitä. Kansallisia kertomuksia korostetaan voimakkaasti populaarin historiakulttuurin parissa. Tutkimuksenkin piirissä identiteetteihin liittyvät teemat ja esimerkiksi vähemmistöihin kohdistuva tutkimus sekä menetelmällisesti vaikkapa kokemuksen historian painotus kertovat osin tästä samasta suuntauksesta.

Miten tämä uusi rakentaminen voisi tapahtua eettisesti, ilman että ulossulkemisen mekanismit pääsisivät hallitsemaan keskustelua ja määräämään tapahtumien kulkua? Menneisyydessä oman (kansan!) identiteetin rakentaminen on kovin usein tarkoittanut toisuskoisen, toisin ajattelevan tai toista kieltä puhuvan painamista alas ja näkymättömiin, väkivaltaisestikin. Millaisia identiteettejä ja millaista menneisyyttä nostetaan yhteiskunnallisen keskusteluun? Millaista tulevaisuutta historiankirjoittajat, ja erityisesti historiantutkijat, ovat luomassa? Ammattihistorioitsijoilla, kuten Suomen Historiallisen Seuran tutkijajäsenillä, on tästä suuri vastuu.

Vastuu ei toki ole yksinomaan historiantutkijoilla, sillä historiakulttuurin luomiseen ja menneisyyden jäänteiden tonkimiseen osallistuu paljon muitakin: toisten tieteenalojen edustajia, kirjailijoita, sukututkijoita ja kotiseutuneuvoksia, käsikirjoittajia ja ohjaajia, pelisuunnittelijoita, tietokirjailijoita ja toimittajia. Vaikuttaa jopa siltä, että historiantutkimuksen rooli historiakulttuurin muutoksissa on viime aikoina kaventunut, eikä sen kriittinen ääni kuulu yhteiskunnassa kovin selvästi. Olisi kuitenkin tärkeää, että historian tutkijakoulutuksen saaneet tiedostavat olevansa osallisia jatkuvassa kulttuurin uudelleenluomisen prosessissa ja että he tuovat oman erityisen asiantuntemuksensa, tieteelliset periaatteet sekä kriittisen näkökulman aikalaiskeskusteluihin eettisesti kestävällä tavalla. Historiantutkimus luo todellisuutta.

Ville Vuolanto

Kirjoittaja on Suomen Historiallisen Seuran puheenjohtaja, historian yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa ja antiikin sosiaalihistorian tutkija.