Suomen Historiallinen Seura täytti tänä vuonna 150 vuotta. Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen (vuoteen 1882 G. Z. Forsman) yritti jo vuosia ennen seuran perustamista muuttaa sitä edeltäneen, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jaostona toimineen Historiallisen Osakunnan itsenäiseksi seuraksi. Kuitenkin vasta Yrjö-Koskisen siirryttyä SKS:n esimieheksi suunnitelma sai eräiden taka-askelten jälkeen vauhtia.
Seuran viisi perustajajäsentä – Frans Johan Rabbe, Sven Gabriel Elmgren, Karl August Bomansson, K. E. F. Ignatius ja Yrjö-Koskinen – olivat kaikki aikansa merkittäviä tutkijoita ja vaikuttajia. Lopulta Suomen senaatti vahvisti 25.2.1875 Suomen Historiallinen Seura – Finska Historiska Samfundet -nimisen seuran perustamisen ja säännöt.
Suomen Historiallinen Seura on yksi Suomen vanhimmista tieteellisistä yhteisöistä. Tieteellisten Seurain Valtuuskunnan edelleen toimivista jäsenjärjestöistä SHS on kymmenenneksi vanhin: sitä varttuneempia ovat vain biologien Societas pro Fauna et Flora Fennica (perustettu 1821), Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (1831), Finska Läkaresällskapet (1835), Suomen Tiedeseura (1838), SKS:n sisarseuraksi vuonna 1845 perustettu Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura, Juridiska Föreningen i Finland (1862), Suomen matemaattinen yhdistys (1868), Suomen Muinaismuistoyhdistys (1870) ja Suomen Filosofinen Yhdistys (1873).
Seuran alkuperäiset säännöt määräsivät, että jäseniä sai olla kerrallaan korkeintaan 15. Tämän päivän näkökulmasta harvapäiseksi arvioitava joukko riitti silti pitkään, ja lopulta vasta jäsenistön enimmäismäärästä luopuminen vuosikokouksessa Henrik Gabriel Porthanin päivänä 9.11.1917 loi todelliset edellytykset seuran kasvulle. Pitkään tutkijajäseneksi pääsyn edellytyksenä oli jäsenen tutkimuksen liittyminen Suomen historian alaan. Rajaus poistettiin viimein 1960-luvun alussa, vaikka määräyksestä oli toki joustettu jo monta kertaa. Seura oli pitkään kovin miehinen, ja ensimmäiseksi naispuoliseksi tutkijajäseneksi valittiin vuonna 1915 sukututkija ja -historioitsija Jully Ramsay. Syksyllä 2025 seuraan kuuluu neljä kunniajäsentä ja 428 tutkijajäsentä sekä yli 300 kirjeenvaihtaja-, pysyvää ja vuosijäsentä. Tutkijajäsenistä noin kaksi kolmasosaa on miehiä ja yksi kolmasosa naisia.
Tutkijoiden ammattikunta laajenee
Seuran jäsenistön muutoksia pohtiessa ei voi sivuttaa historia-alan kehitystä. Historiantutkimus on pitkään ollut ihmistieteiden alalla merkittävä ja vaikuttava tieteenala Suomessa. Tietenkään se ei ole yksin SHS:n ansiota, mutta seuran merkitystä ei silti ole syytä väheksyä. Seuratoiminta on toki luonteeltaan osin erilaista kuin esimerkiksi yliopistollisten tehtävien hoito ja sen puitteissa tapahtuva tieteellinen työ, mutta käytännössä kaikki historia-alan väitöskirjoja ohjaavat tutkijat ovat seuran tutkijajäseniä.
Professori Petri Karonen piti juhlapuheen Suomen Historiallisen Seuran vuosijuhlassa marraskuussa 2025.
Kuva: Pertti Grönholm
Seuran perustamisen aikoihin maassa oli tasan kaksi historian professoria, 50 vuotta myöhemmin heitä oli kolmessa yliopistossa (Helsinki, Turku ja Åbo) yhteensä kuusi. Korkeakoululaitoksen suuren rakennusvaiheen valmistuttua vuoden 1975 tienoilla virkoja oli jo 37. Vuonna 2025 historia-aloilla toimivia professoreita – mukaan luettuna vakinaistamispolulla olevat – on yli 60. Tuon kaltaisen asiantuntijamäärän säilyttäminen olisi toivottavaa, mutta helppoa se ei tule olemaan.
Väitöskirjat kertovat nekin omaa kieltään sekä historian teemojen laajentumisesta että yleisemminkin maailman muutoksesta. Vuonna 1875 väiteltiin alalta kaksi kertaa, ja ajanjaksolla 1852–1899 yhteensä 45 kertaa. Seuran 50-vuotisjuhlavuonna 1925 väitöksiä oli tasan yksi, kun taas 50 vuotta myöhemmin tohtorinarvoon kurotti 12 henkilöä. Heistä ainoa naispuolinen väittelijä oli seuran nykyinen kunniajäsen, yleisen historian emeritaprofessori Marjatta Hietala. Vuonna 2025 väitöksiä oli joulukuun alkuun mennessä tiedossa vähintään 29. Määrä ehtinee nousta vielä yli kolmenkymmenen, mikä on viimeisten vuosikymmenten tavanomaista tasoa. Väittelijöiden sukupuolijakauma on tätä nykyä varsin tasainen.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana suomalaiset historioitsijat ovat väitelleet ruotsalaisia kollegojaan ahkerammin – ensimmäisen kerran 1800-luvun puolivälistä alkavalla ajanjaksolla. Näin on käynyt siitä huolimatta, että Ruotsissa on tutkimus- ja opetusvoimaa noin tuplasti enemmän. Osaselittäjänä on se, että Ruotsissa väitöstutkijaksi pääseminen on nykyään sidottu pitkäaikaiseen ja käytännössä koko työn valmistumisajan kestävään rahoitukseen. Suomessa tilanne on aivan toisenlainen, koska monet tekevät tutkimusta joko sivutoimisesti, säätiö- ja muulla yksityisellä rahoituksella sekä vain harvoin kokopäiväisessä työsuhteessa.
Suomessa kilpailu rahoituksesta on kovaa, koska hyviä tekijöitä on paljon. Tilanne tuskin on suuresti ainakaan paranemassa, mutta esitän tässä jo aiemmin koetellun käytännön ratkaisun: alakohtaisen tutkijakoulujärjestelmän elvyttämisen ja siten yhteistyön lisäämisen tohtorikoulutuksessa. Aikoinaan Tampereelta johdettiin historiatieteen tutkijakoulua, joka 17 toimintavuotensa aikana (1999–2015) koulutti puolensataa historian tohtoria. Kun mukaan lasketaan kaikki toiminnassa mukana olleet väitöskirjantekijät, määrä nousee helposti kaksin- tai jopa kolminkertaiseksi.
Kaikissa yliopistoissa on tullut tai tulossa voimaan uudet väitöskirjavaatimukset. Ne kuvaavat painetta lyhentää valmistumisaikoja, mikä on luonnollisesti perusopintosuunnitelmien ohenemisen rinnalla vaikeasti ratkaistava ongelma. Aiemmin oli tavallista tehdä nykyistä kandidaatintutkielmaa vastaava opinnäyte useammasta historia-aineesta ja samankaltainen työ muutamasta sivuaineesta. Monet laativat sekä pro gradu- että laudaturtyön kahdesta historia-aineesta. Tällaisia laajoja tutkintoja ei enää ole mahdollista tehdä, mikä vaikuttaa väistämättä myös väitöskirjojen laajuuteen ja niissä välttämättömiin rajauksiin.
Henrik Gabriel Porthania pidetään perustellusti Suomen historian isänä, mutta nykyaikaisen historiantutkimuksen ”perustajahahmot” ovat neljä Helsingin yliopiston professoria: Gabriel Rein, Yrjö-Koskinen, Zachris Topelius ja M. G. Schybergson. Toki Rein oli kuollut jo vuonna 1867, mutta sekä Yrjö-Koskinen että Topelius olivat hänen oppilaitaan. Toisin kuin Yrjö-Koskinen, Topelius ei ollut erityisen aktiivinen seurassa, mutta hänen oppilaistaan monet olivat sitäkin energisempiä. Nämä muinaiset oppineet on tärkeä muistaa, sillä lähes kaikki Suomessa koulutetut historioitsijat polveutuvat näistä neljästä herrasta. Nopea silmäys seuran 150-vuotisjuhlan osallistujalistaan osoitti, että paikalla oli vähintään 37 Yrjö-Koskisen ja 33 Topeliuksen oppilasta; toki välissä on useampi tutkijasukupolvi.
Suomen Historiallisen Seuran vuosijuhlaa vietettiin Ostrobotnialla. Kuva: Pertti Grönholm.
Tekoäly ja arkistojen käyttömahdollisuudet tulevaisuudessa
Historiantutkimuksen tila Suomessa on tänään varsin hyvä mutta ei auvoinen. Kaikkia uhkia ja mahdollisuuksia ei tässä ole – onneksi – mahdollista esitellä, mutta mainitsen silti pari. Tekoälyn käytön edut esimerkiksi entistä laajempien aineistojen, pidempien ajanjaksojen ja eri kieli- ja kulttuurialueiden välisten vertailujen mahdollistajana ovat ilmeiset. Tekoäly tekee myös yhteenvedot aiemmasta tutkimuksesta tehokkaasti.
Ilmeisistä eduista huolimatta riskitkin ovat suuria: historiakuvien ja menneisyyden vääristely, valetarinat ja vastaavat väärinkäytökset sekä tekoälyn aineistoista tuottamat fabuloinnit ja hallusinaatiot ovat selkeimpiä esimerkkejä. Marraskuussa 2025 Helsingin Sanomissa uutisoitiin, kuinka kokonaan tekoälyllä tuotetut elämäkerrat ja muut julkaisut rynnivät verkkokirjakauppoihin aitojen teosten rinnalle. Vain tekoälyä harjoitustöissään apuna käyttäneiden opiskelijoiden taitoja testattiin ja heikoiksi havaittiin. Kenties jotain kertoo se, että kysyessäni tekoälyltä historiantutkimuksen tulevia haasteita ja vaikeuksia, pitkästä ja asiallisesta listasta puuttui ainoastaan tekoäly itse.
Kaikki viittaa siihen, että historian koulutuksessa on edelleen ja entistäkin painokkaammin korostettava perusteiden opetusta eli kysymyksenasettelun selkeyttä, aineistojen lukutaitoa, lähdekritiikkiä sen kaikissa muodoissaan, kontekstoinnin ja aiemman tutkimuksen aitoa ja syvällistä hallintaa sekä oman tutkimuksen argumentoinnin taitoja.
Tästä tullaan kysymykseen, miten ja missä tutkimusta tehdään Suomessa tulevaisuudessa. Suomen historian edustajana olen hyvin huolissani arkistolaitoksen tilanteesta. Tiedossa on, että valtionhallinnon tuottavuusohjelma runtelee arkistolaitosta muiden valtionvirastojen tapaan, minkä lisäksi lainsäädännön muutokset ja monenlaiset toimitilakysymykset ovat vaikeita. Silti tuskin kukaan voi olla sitä mieltä, että tämä viimeaikainen prosessi on sujunut edes tyydyttävästi.
Mikäli tutkijat ja kansalaiset eivät saa tarvitsemiaan aineistoja säällisessä ajassa käyttöönsä tai niiden löytäminen jopa vaikeutuu, historiantutkimukselle ja koko kansalaisyhteiskunnalle koituu merkittäviä haittoja. Digitalisaatio tulee jollain aikavälillä auttamaan asiassa, mutta silloin tietojärjestelmien tulee tuottaa oikeita ja varmoja hakutuloksia eli kalliilla digitoitujen aineistojen on löydyttävä myös ilman IT-alan koulutusta. Toimitilojen osalta arkistoissa ollaan pahimmillaan siirtymässä yli sata vuotta taaksepäin aikaan, jolloin ei ollut vielä maakunta-arkistoja. Näiden seikkojen yhdistäminen uuden tutkimuksen julkaisemiseen liittyviin paineisiin ja aukikirjoitettuun tarpeeseen ja pakkoon nopeuttaa eritasoisten opinnäytteiden valmistumista aiheuttaa lievästi sanottuna ankaraa päänsärkyä ja muuta vaivaa.
Historiantutkimuksen yhteiskunnallinen rooli
Historiantutkimuksen rooli on vuosien saatossa muuttunut merkittävästi. Esimerkiksi käy SHS:n 50-vuotisjuhla, jonka kutsuvieraisiin kuuluivat tasavallan presidentti K. J. Ståhlberg, pääministeri Antti Tulenheimo, eduskunnan puhemies Wäinö Wuolijoki ja Helsingin yliopiston rehtori Hugo Suolahti. Voi olla vaikea ajatella maan nykyisen poliittisen johdon juhlivan historiaihmisten kanssa. Siihen on tietenkin monta syytä, mistä olennaisin on viheliäinen tilanne maailmalla ja meillä. Silti tuskin on kyse yksin siitä.
Historiantutkijoita toimi erityisesti ennen toista maailmansotaa usein merkittävissä yhteiskunnallisissa tehtävissä. Edelleenkin esimerkiksi valtakunnanpolitiikassa on historioitsijan koulutuksen saaneita henkilöitä. Niihin piireihin tarvittaisiin silti huomattavasti enemmän moniäänisyyttä huuto- ja yksiäänisyyden sijaan. Onneksi monet tämän päivän historioitsijat ovat median ahkerasti käyttämiä, arvostettuja asiantuntijoita. Tutkijoiden tulee jatkossakin olla mukana keskusteluissa ja vahvistaa osallistumistaan, sillä se lisää alan tieteellistä ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta, mikä perustuu historiaihmisten kykyyn luoda kokonaiskuvia vaikeista tilanteista ja esittää perusteltuja kriittisiäkin näkökulmia.
Päätän kirjoitukseni kierrätysaineistoon. Suomen historian dosentti, myöhempi professori Jalmari Jaakkola kirjoitti vuonna 1925 Valvoja-Aika-lehteen seuran 50-vuotisjuhlan innoittamana väkevän historiantutkimuksen merkitystä korostaneen tekstin. Siinä hän hämmästeli, miten seura oli saavuttanut kypsän puolen vuosisadan iän. Kuinkahan ihmeissään hän olisi nyt, kun mittariin on kertynyt sata vuotta lisää? Seuran esimies, myöhempi kirkkohistorian professori Aarno Maliniemi kosketteli hänkin kymmenen vuotta myöhemmin seuran 60-vuotiskokouksessa pitämässään puheessa seuran korkeaa ikää ja päätyi lopulta toteamaan, että ”[j]uuri se, että [historian] – – tarkastelukulmat muuttuvat sukupolvesta toiseen, riippuen henkisen kulttuurin yleisestä kehityksestä, aikaansaa sen, ettei historiantutkimus koskaan pääse vanhenemaan”.
Teksti perustuu Suomen Historiallisen Seuran 150-vuotisjuhlassa 22.11.2025 Ostrobotnialla Helsingissä pidettyyn juhlapuheeseen.
Petri Karonen
Kirjoittaja on Suomen historian professori Jyväskylän yliopistossa.
