Daniel E. Lieberman on kirjoittanut paljon tieteellisiä ja suurelle yleisölle tarkoitettuja artikkeleita evoluutiobiologiasta. Hänen tietokirjansa Ihmiskehon lyhyt historia: Evoluutio, hyvinvointi ja sairaudet on ilmestynyt englanniksi vuonna 2013 ja käännetty yli 20 kielelle. Ennen sitä tekijä on julkaissut teoksen The Evolution of the Human Head (2011) ja sen jälkeen teoksen Exercized: The Science of Physical Activity, Rest and Health (2021).

Puusta maahan, pelloille ja tehtaisiin

Ihmiskehon lyhyen historian ovat suomentaneet Ulla Lempinen, Kirsimarja Tielinen ja Laura Kalmukoski. Lopputulos on sujuva, selkeä ja tasalaatuinen. Kirjaa lukiessa tuntuu, että Lieberman esitelmöi leppoisasti rakkaasta aiheesta ja toistaa mieliteesejään useita kertoja vaikkakin eri sanoin. Teoksessa on viisi taulukkoa sekä 29 piirrosta ja kehityskäyrää. Lisää tietoa ja luettavaa löytyy viitteistä: kirjoja, artikkeleita ja internet-sivustoja. Hakemistoa ei kirjassa ole eikä ihmisen täsmällistä sukupuuta kehityslinjoineen. Ei sitä kyllä kannata hahmotellakaan, sillä uudet fossiililöydöt muuttavat yhtenään käsitystä ihmisen polveutumisesta ja lajien sukulaisuudesta.

Lieberman jakaa tekstinsä kolmeen päälukuun, joista ensimmäinen, ”Ihmisapinat ja ihmiset”, on pisin, noin 150 sivun mittainen, ja kattaa miljoonia vuosia. Siinä tekijä kirjoittaa, miten puissa ketterästi keikkuva ja hedelmiä syövä ihmisapina nousi kahdelle jalalle ja laskeutui maahan muuttuen käveleväksi ja juoksevaksi metsästäjä-keräilijäksi sekä sitkeän ravinnon purijaksi. Lieberman selvittää, miten ihmisen pää, aivot, vartalo ja raajat muuttuivat. Hän kuvaa myös nykyihmisen, Homo sapiensin, maailmanvalloitusta.

Toinen pääluku ”Maanviljely ja teollinen vallankumous”, käsittää noin 100 sivua ja kattaa vain toistakymmentätuhatta vuotta eli silmänräpäyksen edelliseen vaiheeseen verrattuna. Siinä tekijä tarkastelee niitä muutoksia, joita ihmiskehossa on tapahtunut paleoliittisen ajan jälkeen. Hän selvittää myös maanviljelyn ja teollisen vallankumouksen hyviä ja huonoja puolia sekä erityisesti niitä sairauksia ja terveysongelmia, joita paikalleen asettunut elämäntapa, muuttunut ravinto ja raskas työnteko ovat aiheuttaneet. Viljelyn vakiintumisen myötä ovat ihmisen ravinto ja elämäntapa muuttuneet keholle huonommin sopiviksi. Teollinen vallankumous ja ruoantuotanto ovat vieneet kehitystä yhä vinompaan suuntaan.

Kolmannessa, 130 sivun mittaisessa pääluvussa, ”Nykyhetki ja tulevaisuus”, Lieberman paneutuu meitä ympäröivään yltäkylläisyyteen, kehomme vajaakäyttöön, arkipäivän keksintöjen vahingollisuuteen ja ihmiskehon tulevaisuuteen. Ihmiskehon evolutiivista historiaa on tärkeää tutkia, jotta voisimme selvittää monien tautien syntyhistoriaa ja löytää keinoja tautien hoitamiseksi ja ehkäisemiseksi. Kehon pitkän evoluution huomioiminen auttaa selittämään, miksi monet sairastuvat tai loukkaantuvat toimiessaan tavalla, johon keho on sopeutunut huonosti tai vajavaisesti. Useat ihmisruumiin ominaisuudet ovat sopeumia, jotka parantavat eloonjäämis- ja lisääntymiskykyä ja joita kehittyy varmimmin tukalissa tilanteissa, mutta modernissa maailmassa nämä sopeumat voivat olla haitallisia.

Ihmissuvun vanhimmista vaiheista on Suomessa kirjoittanut erityisesti Juha Valste useissa teoksissa. (Ks. arvostelun lopussa oleva luettelo.) Osin samoista asioista kuin Lieberman on kirjoittanut myös Vybarr Cregan-Reid teoksessaan Homo sapiens: Luotu liikkumaan (2019). Kiintoisia yhteyksiä löytyy myös Adam Rutherfordin teokseen Lyhyt historia meistä kaikista: Ihmiskunnan tarina geenien kertomana (2019).

Nelijalkaisesta hedelmänsyöjästä kaksijalkaiseksi kuidunpurijaksi

Teoksensa johdannossa Lieberman luettelee seitsemän suurta biologista ja kulttuurista muutosta, jotka ovat muokanneet esivanhempiemme kehoa luomalla erilaisia sopeumia ja poistamalla vanhoja. Kirjansa pääluvuissa hän sitten paneutuu niihin tarkemmin. Ensimmäinen suuri muutos tapahtui yli seitsemän miljoonaa vuotta sitten, kun Afrikan sademetsissä asuvat ihmisen varhaiset esivanhemmat alkoivat liikkua puissa kahdella jalalla ja laskeutuivat välillä maahankin.

Toinen iso muutos tapahtui, kun Afrikkaan ilmestyi noin kuusi miljoonaa vuotta sitten joukko pystyssä seisovia apinaihmisiä. Nämä etelänapinat (Australopithecus-suku) etsivät ravintoa sekä puista että maasta. Varmasti ei tiedetä, olivatko ne karvaisia vai karvattomia. Kun jääkausi viilensi ilmaston, sademetsät supistuivat, savannit laajenivat ja hedelmät vähenivät, oli etelänapinoiden etsittävä ravintonsa laajalta alalta ja tyydyttävä sitkeään ja kuituiseen ravintoon. Hedelmien lisäksi ne söivät lehtiä, kasvien varsia, juuria, mukuloita, sipuleita, siemeniä ja pähkinöitä. Ruokaa etsiessään ne käyttivät apuna keppejä ja kiviä. Ne napostelivat myös termiittejä ja toukkia, ja lihakin maistui niille, kun haaska sattui löytymään. Lihansyönnistä ja lihan käsittelystä on merkkejä jo 2,6 miljoonan vuoden takaa.

Sitkeän, kuituisen ravinnon syöminen aiheutti apinaihmisten leukoihin ja hampaistoon sopeumia: etuhampaat pienenivät, kulmahampaat kutistuivat, poskihampaat suurenivat ja hammaskiille paksuni. Luonnonvalinta suosi yksilöitä, jotka hyödynsivät kuituista ravintoa paremmin kuin muut. Fossiililöytöjen mukaan apinaihmiset olivat pieniä, 100–140 cm pitkiä, ja niiden aivot olivat jokseenkin simpanssin aivojen kokoiset (390 g). [Eri lähteet esittävät vaihtelevia pituuksia, painoja ja aivojen kokoja. Käytän tässä Liebermanin lukuja.]

Varhaisten esivanhempiemme elämä osin puissa, osin maassa kesti pari miljoonaa vuotta, ja tänä aikana niiden keho ja elämä muuttuivat ”ihmismäisemmiksi”. Kahdella jalalla liikkumisen myötä näille etelänapinoille kehittyi sopeumia sekä kehoon että jalkoihin. Niillä oli vielä apinamainen taaksepäin kääntynyt lantio, mutta niiden selkäranka oli S-kirjaimen muotoinen, kaula lähes pystysuora, varvasnivelet ylös taipuvat, ja niiden jaloissa oli voimakas kaari. Ne lienevät kävelleet jo lantio, polvet ja nilkat suorina. Sitä paitsi pystykävely säästi energiaa neljällä raajalla liikkumiseen verrattuna.

Metsästäjä-keräilijät levittäytyvät

Kolmas suuri muutos tapahtui noin kaksi miljoonaa vuotta sitten, kun etelänapinalajien rinnalle ilmestyi vähän kookkaampia ja isompiaivoisia käteväihmisiä (Homo habilis), jotka keräilemisen lisäksi metsästivät riistaa yhä tehokkaampia kivityökaluja käyttäen. Niiden pituus vaihteli 125 ja 157 cm:n välillä ja paino 30 ja 40 kilon välillä. Niillä oli pitkät kädet ja lyhyet jalat mutta melkein nykyihmisen kaltainen ja melko karvaton keho. Käteväihmisten kallo oli pyöreä, eikä niillä ollut kuonoa. Niiden aivojen tilavuus oli 510–690 cm3 ja niiden katsotaan olevan varhaisin ihmisen suvun (Homo) edustaja, esi-ihminen. Käteväihmiset elivät muutaman perheen yhteisöissä, joissa työnjako ja metsästäminen kehittivät ja vaativat yhteistyö- ja kommunikointitaitoja. Ne lienevät jo äännähdelleet jollakin tavalla.

Riistan pyynti lienee alkanut ainakin 1,9 miljoonaa vuotta sitten. Liebermanin mukaan metsästys tapahtui yhteistyönä kuuman keskipäivän aikaan uuvuttamalla saalis juosten. Hitaammat mutta karvattomat ihmiset pystyivät juoksemaan pitkään, kun hikoilu viilensi niiden ihoa, mutta karvaiset saaliseläimet menehtyivät lämpöhalvaukseen, kun ne eivät hikoilleet eivätkä päässeet pakopyrähdystensä välillä juomaan. Ihmisten oli helppo surmata maahan vaipunut saalis keppien, kivien ja nuijien avulla. Lieberman arvelee, että joko etelänapinat tai Homo-suvun edustajat menettivät turkkinsa ja saivat hikirauhasia.

Noin 1,7 miljoonaa vuotta sitten ilmaantui toinen esi-ihmisen laji Aasian eteläosiin (Homo erectus) ja Afrikkaan (Homo ergaster). Nämä pystyihmiset olivat varsin ihmismäisiä, ja niiden kehon mittasuhteet olivat hyvin samanlaiset kuin meillä. Keniasta löytyneet 1,5 miljoonaa vuotta vanhat fossiloituneet jalanjäljet todistavat, että nämä ihmiset pystyivät kävelemään tai juoksemaan pitkiäkin matkoja. Niillä oli näet pyöreä kantapää, jalkaholvi ja muiden varpaiden suuntainen isovarvas kuten nykyihmisilläkin.

Pystyihmisten paino oli 40–65 kiloa ja aivot 600–1 200 cm3:n suuruiset eli niillä oli isompi keho ja isommat aivot kuin varhemmilla Homo-lajeilla. Ne lienevät jo tuottaneet alkeellista puhetta. Pystyihmisestä alkaen ihmisen aivojen koko suureni yli miljoonan vuoden ajan, ja aivojen kehittyessä niiden kypsyminen vei yhä enemmän aikaa. Siksi lapsuus ja nuoruus pitenivät ja kasvuikä venyi noin 18 vuoteen. Aikaisemmat lajit olivat simpanssien tavoin siirtyneet noin 3-vuotiaina imeväisiästä nuoruuteen ja 12–13 vuoden iässä aikuisuuteen.

Neljäs suuri muutos ihmisen kehityksessä tapahtui Liebermanin mukaan, kun metsästäjä-keräilijät levittäytyivät melkein kaikkialle Vanhaan maailmaan. Eri puolilta Afrikkaa on löydetty lajin fossiloituneita luita, joista vanhimmat ovat peräisin 1,9 miljoonan vuoden takaa. Kaukasukselta ja Indonesiasta löydetyt fossiilit ovat 1,8 ja Kiinasta löydetyt fossiilit 1,6 miljoonaa vuotta vanhoja.

Afrikkaan ja Eurooppaan ilmaantui 700 000–600 000 vuotta sitten heidelberginihminen, (Homo heidelbergensis). Tämä 50–70 kiloa painanut laji asusti eteläisestä Afrikasta Englantiin ja Saksaan asti ulottuvalla alueella. Sillä oli pitkä, matala kallo ja jykevä paksunnos silmien yläpuolella, ja sen aivojen koko oli 900–1 400 cm3. Sen kasvot olivat suuremmat kuin pystyihmisillä, ja sillä oli erityisen tilava nenä.

Erimuotoisilla kiviterillä voitiin katkoa, pilkkoa, viipaloida ja viiltää. Niillä voitiin käsitellä kasviksia ja riistaa entistä vaivattomammin ja niitä voitiin käyttää myös nahkavaatteiden valmistuksessa. Kun käsittely teki ruoasta helpommin sulavaa ja ravinnon saanti helpottui, metsästäjä-keräilijöiden aivot kasvoivat ja suolisto lyheni. Elämän muutosta merkitsi myös tulen käyttö, josta on merkkejä jo noin miljoonan vuoden takaa, mutta hiiltyneitä luita on löydetty vasta noin 400 000 vuotta vanhojen asuinpaikkojen tulisijoista.

Nykyihminen valloittaa maailman

Viides suuri muutos ihmisen tarinassa tapahtui nykyihmisen, Homo sapiensin, myötä. Laji kehittyi 400 000–300 000 vuotta sitten Afrikassa heidelberginihmisestä, josta kehittyi samaan aikaan myös neandertalinihminen Euraasiassa ja denisovanihminen Aasiassa. Nykyihmisen aivot olivat suuret, tilavuudeltaan 1 100–1 900 cm3, ja sille kehittyi erityisiä kielellisiä, kulttuurisia ja sosiaalisia kykyjä, joiden ansiosta se levittäytyi nopeasti kaikkialle maailmaan ja selvisi lopulta hengissä ainoana ihmislajina.

Homo sapiensin ja Homo neanderhalensiksen aivot olivat jokseenkin samankokoiset mutta päät varsin erilaiset. Nykyihmisellä oli pyöreä kallo, korkea otsa, matala luuharjanne silmien yläpuolella sekä pienet, litteät kasvot ja leukanysty. Neandertalilaisella oli pitkä matala kallo, paksu kulmaharjanne, korkeat ulkonevat kasvot, mutta ei leukanystyä. Kuva kalloista edestä ja sivulta tai etuviistosta. Neanderthals versus anatomically modern humans. YouTube

Nykyihminen levittäytyi 150 000–80 000 vuotta sitten Lähi-itään ja 60 000 vuotta sitten Aasiaan. Neandertalilainen näyttää syrjäyttäneen sen Lähi-idästä, mutta 50 000 vuotta sitten se tuli takaisin ja saapui 40 000 vuotta sitten myös Eurooppaan. Täällä varhaisia nykyihmisiä sanotaan myös Cro-Magnon-ihmisiksi ensimmäisen löytöpaikkansa mukaan. Aasiasta nykyihminen siirtyi Beringinsalmen yli Uuteen maailmaan 30 000–15 000 vuotta sitten. Se siis valloitti maailman 175 000 vuodessa.

Saavuttuaan Eurooppaan nykyihminen syrjäytti täällä 200 000–30 000 vuotta sitten asuneen neandetalinihmisen, jonka on oletettu olevan nykyihmisen häijy, raaka ja primitiivinen esivanhempi. Viimeaikaisten tutkimusten mukaan lajit kuitenkin eriytyivät geneettisesti paljon aikaisemmin. Kumpikin metsästi ja keräili, käytti tulta ja kypsensi ruokansa. Kummankin raajat ja vartalo olivat melko samanlaiset. Neandertalilaisen aivot – 1 170–1 740 cm3 – olivat jokseenkin yhtä tilavat kuin nykyihmisen aivot.

Homo sapiens oli geneettisesti hyvin yhtenäinen laji, sillä se polveutui Afrikasta varsin pienestä populaatiosta. Vaikka se syrjäytti sekä neandertalin- että denisovanihmisen, on näistä lajeista jäänyt geeniperimää Eurooppaan ja Aasiaan. Afrikkalaisilla ei ole neandertalilaiselta perittyjä geenejä, mutta ei-afrikkalaisten – myös meidän suomalaisten – geeniperimästä on 2–5 prosenttia neandertalinihmiseltä. Aasiassa oseanialaisten ja melanesialaisten geeneistä 3–5 prosenttia on puolestaan denisovanihmiseltä perittyjä.

Harrastuksesta kokopäivätyöksi

Kuudennen suuren muutoksen ihmisen evoluutioon toi maanviljely. Jo viime jääkauden lopulla, 18 000 vuotta sitten, alkoivat metsästäjä-keräilijät täydentää ruokavaliotaan viljelemällä hyötykasveja. He näet tarvitsivat lisää ravintoa jälkeläisilleen, joiden määrä oli kasvanut lämpenevässä ilmastossa. Väen lisääntyessä ja viljelyolojen parantuessa viljelyn hyödyt kasvoivat. Viljely muuttui kokopäivätyöksi, kun viljeltävistä kasveista tuli hyötykasveja ja satunnaisista kasvitarhoista maatiloja.

Varsinainen maanviljelyn vallankumous alkoi jääkauden jälkeen noin 12 000 vuotta ja 500–600 sukupolvea sitten, kun maapallolla asui 5–6 miljoonaa ihmistä, ja jatkui tuhansia vuosia. Vaikka ravinnon saanti saattoi vaihdella eri vuodenaikoina ja vuosina paljon, ravintoa oli yleensä tarjolla enemmän kuin metsästäjä-keräilijöillä, ja sen vuoksi väestö alkoi kasvaa. Ajanlaskumme alussa ihmisiä oli jo 600 miljoonaa ja 1800-luvun alussa miljardi. Nyt maapallolla asuu 7 miljardia ihmistä.

Maatalous alkoi ainakin seitsemällä alueella: Etu-Aasiassa, Kiinassa, Uuden-Guinean ylängöillä, Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, Andien alueella, Mesoamerikassa ja nykyisen Yhdysvaltojen kaakkoisosassa. Varhaisesta viljelykulttuurista on saatu hyvä käsitys Etu-Aasiassa tehdyissä kaivauksissa. Väestöpurskahdus huipentui siellä Natufin kulttuuriksi 14 700–11 600, kun metsästäjä-keräilijät asettuivat pysyviin 100–150 asujan kyliin. Edelleen he metsästelivät, mutta kesyttivät myös villejä otuksia kotieläimikseen valiten jalostukseen säyseitä, paljon maitoa tuottavia, nopeakasvuisia ja kuivuutta sietäviä yksilöitä.

Ensimmäinen viljelijäyhteiskunta kehittyi nykyisen Turkin, Syyrian, Israelin ja Jordanian alueella. Vuosituhannessa ihmiset kotiuttivat siellä viikunan, ohran, vehnän, kikherneen ja linssin. He asuivat savitiilitaloissa satojen asukkaiden kylissä ja kehittivät tarve-esineistöä kuten sirppejä, survimia ja jauhinkiviä. He alkoivat valmistaa myös keramiikka-astioita, joiden myötä ihmiskunta siirtyi neoliittiselle eli nuoremmalle kivikaudelle. Neoliittinen elämäntapa levisi nopeasti koko Lähi-itään sekä Eurooppaan, Aasiaan ja Afrikkaan.

Viljelykasvit vaihtelivat eri alueilla. Uuden-Guinean ylängöillä viljeltiin taaroa ja jamssia 10 000–6 500 vuotta sitten. Itä-Aasiassa Jangzen ja Keltaisen joen alueilla riisi ja hirssi kesytettiin noin 9 000 vuotta sitten. Mesoamerikassa domestikoitiin kurpitsa ja maissi noin 6 500 vuotta sitten, ja maissi alkoi pian levitä kaikkialle Uuteen maailmaan. Meksikossa viljelijät alkoivat kasvattaa papuja ja tomaatteja. Andien alueella perunanviljely alkoi 7 000 vuotta sitten sekä Afrikassa helmiriisin, afrikanriisin ja durran viljely 6 500 vuotta sitten. Yhdysvaltojen kaakkoisosassa erilaiset siemenkasvit pääsivät 5 000 vuotta sitten peltoon.

Enemmän ravintoa, enemmän väkeä, enemmän töitä

Maanviljelyn merkittävin etu olivat sen tuottamat lisäkalorit, joiden turvin lapsia syntyi enemmän. Väkimäärän kasvu taas lisäsi ennestään riippuvuutta maataloudesta. Ennen auran keksimistä viljelijät pystyivät tuottamaan vuoden aikana ruokaa keskimäärin 12 800 kilokalorin verran päivää kohti, mikä riitti 6-henkiselle perheelle. Metsästäjä-keräilijämies ja -nainen saivat puolestaan yhdessä kokoon 5 000–8 000 kilokaloria päivää kohti, ja kun se riitti vain pienelle perheelle, heidän yhteisönsä kasvoivat hyvin hitaasti.

Viljelijän ruokavalio koostui pääasiassa vehnästä, rukiista tai ohrasta leivotusta leivästä, jota täydensivät herneet, linssit, maito, juusto sekä satunnaisesti liha ja hedelmät. Se oli kalori- ja tärkkelyspitoinen, mutta yksitoikkoinen ja heikkolaatuinen, sillä peruskasveissa on vähän kuitua, proteiinia, vitamiineja ja mineraaleja. Noita kasveja on helppo viljellä suurina määrinä, mutta säilyttäminen heikentää sadon laatua ja viljan kuorikerroksen poistaminen säilyvyyden parantamiseksi poistaa viimeisetkin vitamiinit ja kivennäiset.

Runsaiden kalorien vuoksi viljelijäyhteisöjen populaatiot suurenivat niin, että jo 7 000 vuotta sitten satojen asukkaiden kylistä kasvoi tuhannen asukkaan kaupunkeja ja 5 000 vuotta sitten syntyivät ensimmäiset, kymmenientuhansien ihmisten suurkaupungit. Myös väestötiheys kasvoi: metsästäjä-keräilijöitä asui alle yksi henkilö neliökilometriä kohti, mutta suurkaupungeissa asutustiheys oli yli 50 henkeä neliökilometrillä. Viljelyn alkuaikoina ravinnon kalorilisäys kasvatti yhteisöjen lisäksi myös yksilöitä: tuhannessa vuodessa Lähi-idän miesten pituus kasvoi noin 4 cm ja naisten pituus melkein  yhtä paljon. Mutta kun maatalous tehostui, ihmiset kutistuivat ilmeisesti raskaan peltotyön, tautien ja katovuosien aiheuttaman aliravitsemuksen takia.

Kivikautiset viljelijät tekivät saman verran tai hieman enemmän töitä kuin metsästäjä-keräilijät eli kuutisen tuntia päivässä. Mutta lasten työmäärässä oli suuri ero: viljelijäin lapset hoitivat puutarhaa ja kotieläimiä, hakivat vettä, keräsivät polttopuita, käsittelivät ruokaa ja tekivät muita kotiaskareita 4­–6 tuntia päivässä. Sitä vastoin metsästäjä-keräilijöiden lapset työskentelivät vain pari tuntia keräten, metsästäen, kalastaen, kooten polttopuita ja auttaen kotitalousaskareissa.

Taudit ja muut vitsaukset

Maatalouden alkaminen toi ihmisille paljon terveysongelmia, joita aiheuttivat yksipuolinen ravinto, läheiset kontaktit kotieläinten ja muiden ihmisten kanssa sekä tiheä asutus ja huono sanitaatio. Metsästäjä-keräilijät taas kärsivät pääasiassa loisista sekä herpeksestä ja muista toisilta nisäkkäiltä saamistaan viruksista ja bakteereista. Heillä oli myös malariaa ja syfiliksen ei-sukupuoliteitse tarttuvaa edeltäjää, vaapukkasyylätautia, mutta paljon vähemmän kuin viljelijöillä. Karieksesta heistä kärsi vain pari prosenttia. Varsinaisia epidemioita ei heillä voinut ilmetä, koska he asuivat niin harvassa, eikä asuinpaikan saastuminenkaan uhannut, kun leiripaikkaa vaihdettiin usein.

Viljelijöille raudan puute aiheutti anemiaa, jodin puute struumaa ja eri vitamiinien puute useita tauteja. Pitkän ajan varastossa seisoneet ruoka-aineet voivat pilaantua ja aiheuttaa myrkytyksiä. Tuoreessakin ravinnossa tärkkelys oli ongelma, sillä elimistössä se muuttuu sokeriksi ja aiheuttaa hampaiden reikiintymistä sekä altistaa tyypin 2 diabetekselle. Jo varhaisista viljelijöistä 13 prosentilla oli kariesta, ja ajan myötä se vain lisääntyi niin, että sen esiintyminen nousi huippuunsa 1800- ja 1900-luvuilla. Myöhempien viljelijöiden luista on löydetty enemmän merkkejä taudeista, aliravitsemuksesta ja hammasongelmista kuin varhaisten viljelijöiden luista.

Viljelymaan raivaaminen, kaskeaminen ja laiduntaminen muuttivat ympäristön ekologisia oloja, ja muutokset aiheuttivat erilaisia sopeumasairauksia, jotka johtuvat uusista, liian voimakkaista tai vähäisistä ärsykkeistä. Kun viljelijät olivat jatkuvasti kotieläinten ja muiden ihmisten lähellä, levisivät uudet taudit. Ainakin influenssa, isorokko, kurkkumätä, lavantauti, lepra, polio, rutto, syfilis, tuberkuloosi ja tuhkarokko olivat heille tuttuja. Kaupankäynti vielä edisti tartuntoja. Myös ulosteiden ja jätteiden kertyminen lisäsi sopeumasairauksien riskiä. Pysyviin käymälöihin kasautuvat ulosteet pilasivat juomaveden ja maaperän, ja jätteissä viihtyivät hiiret ja rotat levittivät tauteja.

Väestön kasvaessa räjähdysmäisesti – yli tuhatkertaiseksi – yleistyivät geenien mutaatiot. Miljoonasta uudesta geenimuunnoksesta 86 prosentilla lienee ollut kielteisiä vaikutuksia. Toisaalta luonnonvalinta suosi yli tuhatta geeniä, joista osa auttaa immuunijärjestelmää selviämään vaarallisimmista taudinaiheuttajista. On myös geenejä, jotka vaikuttavat ”kesytetyn” ruoan syömiseen.

Valtaosa nykypäivän ihmisiä vaivaavista terveysongelmista on maanviljelyksen myötä kehittyneitä tai voimistuneita tarttumattomia sopeumasairauksia. Näitä on Liebermanin mukaan todennäköisesti yli 100, joista hän on luetteloinut kirjaansa 48. Luettelossa on mainittu mm. ADHD, astma, glaukooma, jalkasilsa, maksakirroosi, masennus, MS-tauti, peräpukamat, syömishäiriöt, tyypin 2 diabetes, vaivaisenluu ja verenpainetauti. Lieberman epäilee, että myös autismi kuuluu sopeumasairauksiin.

Vaikkei Lieberman pidä dysevoluution käsiteestä, hän käyttää sitä, koska se on hyödyllinen ja tarkoituksenmukainen kuvatessaan haitallista muutosta kehon näkökulmasta. Näitä muutoksia ovat sopeumasairaudet, tavallisesti krooniset, tarttumattomat sairaudet, joiden syihin on hankala puuttua. Ne eivät vaikuta olennaisesti lisääntymiskykyymme. Niiden syihin liittyy kulttuurisia etuja, jotka ovat usein luonteeltaan sosiaalisia tai taloudellisia –  tarjoavat välittömiä nautintoja ja tuottavat valmistajilleen taloudellista etua. Dysevoluutio johtuu siitä, ettei sopeumasairauksien syihin kiinnitetä riittävästi huomiota, ja tapa hoitaa niiden oireita voi jopa pahentaa niitä. Onneksi eräät innovaatiot, esim. viemäröinti ja hammashoito, ovat syntyneet reaktiona sopeumasairauksiin. Valitettavasti välitämme tauteja edistäviä käyttäytymistapoja ja ympäristötekijöitä eteenpäin.

Kulttuurinen kehitys ei ole muuttanut geenejä, mutta se on mullistanut ympäristöämme ja muuttanut sitä kautta geenien ja ympäristön välistä vuorovaikutusta. Tämä puolestaan on johtanut eräisiin luonnonvalintaa merkittävämpiin muutoksiin: esim. sukukypsyys alkaa entistä aikaisemmin, hampaat ovat pienentyneet ja reikiintyneet entistä enemmän, luut ovat ohentuneet ja jalkapohja muuttunut latuskaisemmaksi.

Sivilisaatio ja teollinen vallankumous

Huolimatta monista aiheuttamistaan vitsauksista maanviljelyn vallankumous oli suuri siunaus ihmiskunnalle, sillä sen tuottama resurssien ylijäämä mahdollisti sivilisaation nousun eli kaupunkien, taiteen, kirjallisuuden ja tieteen kehittymisen. Elämä kaupungeissa oli sosiaalisesti stimuloivaa ja taloudellisesti kannattavaa. Toisaalta resurssien ylijäämän kasaantuminen synnytti myös yhteiskuntaluokat, sorron, orjuuden, sodat ja nälänhädät sekä teollisen vallankumouksen.

Liebermanin mainitsemista suurista muutoksista teollinen vallankumous on seitsemäs. Sekin on kulttuurinen muutos. Se alkoi 1700-luvun lopulla ja oli valtava taloudellinen ja teknologinen muutos, jonka aikana ihmiset alkoivat tuottaa ja kuljettaa fossiilisilla polttoaineilla käyvillä koneilla yhä enemmän erilaisia ihmisten haluamia tuotteita. Maatalousvaltaisesta teollisuusvaltaiseen talouteen siirtyminen kesti noin 250 vuotta, ja jossain osissa maapalloa muutos on vielä alussa. Noin kymmenen sukupolven aikana teollinen valankumous on myllertänyt ihmisten olemassaolon puitteita ja ympäristöä nopeammin ja perusteellisemmin kuin mikään aikaisempi kulttuurinen mullistus.

Ennen teollista vallankumousta useimmat ihmiset työskentelivät maatiloilla ja suorittivat monenlaisia tehtäviä. Tieteen keksinnöillä ei ollut merkitystä tavallisen ihmisen elämälle eivätkä ihmiset matkustelleet. He söivät vähän jalostettua, lähellä kasvatettua, vaikkakin yksipuolista ruokaa. Mutta teollinen vallankumous mullisti sekä työn että syömisen; nykyisin työssä edellytetään erikoistumista pariin työtehtävään, ja suuri osa ruoasta kasvatetaan, jalostetaan ja kypsennetään tehtaissa jossakin kaukana. Moni muukin asia muuttui. Teknologia tunkeutui kaikkialle, ja me matkustelemme ympäri maailmaa.

Myös perheiden ja yhteisöjen rakenne, hallinto, talous, koulutus, vapaa-ajanvietto, tiedonhankinta, nukkuminen ja ulostaminen ovat muuttuneet. Tieteessä filosofien tilalle ovat tulleet kemistit ja insinöörit. Teollinen vallankumous oli teknologian, talouden, tieteen ja yhteiskunnan muutosten yhdistelmä. Se kiepautti historian kurssia merkittävästi ja järjesti planeettamme uuteen uskoon lyhyessä ajassa. Se muutti tapaamme kävellä ja juosta sekä tapamme pitää kehomme viileänä tai lämpimänä, synnyttää, sairastaa, kasvaa, lisääntyä, vanheta ja seurustella toistemme kanssa. Moni muutos on hyödyllinen, mutta osa on vaikuttanut haitallisesti ihmiskehoon.

Kehomme on isompi ja terveempi ja elämme kauemmin kuin esivanhempiemme, mutta kuntomme on rapistunut, koska nukumme ja liikumme vähemmän, vaikka olemme sopeutuneet liikkumaan pitkiä matkoja hankkiaksemme ravintomme. Lisäksi liian runsas energian saanti on tehnyt meistä liikalihavia, niin että maapallon ihmisistä yli 1,6 miljardia on ylipainoisia, mutta 800 miljoonaa kärsii ruoan puutteesta. Elämme pitempään, mutta sairastamme elämämme loppupuolella enemmän sopeumasairauksia ja kroonisia vaivoja – osteoporoosia, sydänsairauksia, tyypin 2 diabetesta, eräitä syöpiä. Myös allergiat, astma, lattajalat, likinäköisyys ja unettomuus vaivaavat yhä useampia.

Ihmiskehon tarkasteleminen auttaa arvioimaan sairauksien syitä sekä sitä, mihin olemme sopeutuneet ja mihin emme. Tämä tieto auttaa sairauksien ehkäisemisessä ja hoitamisessa. On hyvä muistaa, ettemme ole sopeutuneet mihinkään tiettyyn ruokavalioon, elinalueeseen, sosiaaliseen ympäristöön tai liikuntatapaan, emmekä ole sopeutuneet elämään vanhaksi. Mutta yksi sopeumistamme on ominaisuus, jonka ansiosta ihmiskeho varastoi tehokkaasti ylimääräistä energiaa rasvaksi, koska se paransi yksilön kykyä saada jälkeläisiä. Ihmisen, kuten muidenkin eläinlajien, tehtävähän on aikojen alusta lähtien ollut saada mahdollisimman paljon jälkeläisiä erilaisissa vaikeissa oloissa. Nykyihmisen tärkein tehtävä ei kuitenkaan ole jatkuva lisääntyminen. Lieberman valitettavasti sano, mikä se on.

Me elämme yltäkylläisyyden ja mukavuuksien keskellä. Ne eivät tee meille hyvää. Lieberman tarjoaa useita ratkaisuvaihtoehtoja: voisimme jatkaa nautintoja ja antaa luonnonvalinnan hoitaa ongelman sopivamman selviytymisen mukaan tai voisimme panostaa lisää tutkimukseen ja hoitoon tai koettaa valistaa ja voimaannuttaa ihmisiä huolehtimaan itsestään tai voisimme muuttaa ympäristöämme. Mitä sinä valitsisit? Liebermanin valinta olisi muuttaa ympäristöämme terveellisemmäksi ja elää paremmin sopusoinnussa kehomme kanssa. Jokaisen oma valinta on, miten hän kehoansa käyttää.

***

Jos kiinnostuit Ihmiskehon lyhyestä historiasta, voisit kiinnostua myös näistä:

Cregan-Reid, Vybarr, Homo sapiens: Luotu liikkumaan. Miten muuttamamme maailma muuttaa meitä. 2019.
Rutherford, Adam, Lyhyt historia meistä kaikista: Ihmiskunnan tarina geenien kertomana. 2019.
Valste, Juha, Ihmisen kehitys. 1991.
Valste, Juha, Apinasta ihmiseksi. 2004.
Valste, Juha, Ihmislajin synty. 2012.
Valste, Juha, Neandertalinihminen – Kadonnut lajitoveri. 2015.
Valste, Juha, Evoluutio – Miten lajit kehittyvät. 2018.
Wrangham, Richard, Catching Fire: How Cooking Made Us Human. 2010.

***