Helena Telkänranta on eläinten käyttäytymistä ja kognitiota tutkiva evoluutiobiologi ja tietokirjailija. Hänen edellinen teoksensa Millaista on olla eläin? (2015) kävi lukijoiden sydämiin ja sai sekä Lauri Jäntin palkinnon että Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon. Lisäksi se oli Tieto-Finlandia-ehdokkaana. Telkänranta sai vuonna 2015 myös Vuoden eläinsuojeluteko -palkinnon. Tänä vuonna Suomen tietokirjailijat ry palkitsi hänet laajasta ja arvokkaasta tietoteostuotannosta. Kirjassaan Eläin ja ihminen: Mikä meitä yhdistää? Telkänranta jatkaa ansiokkaasti uusimpien eläintutkimusten tulosten välittämistä tavallisille lukijoille. Tässä kuten viimevuotisessa kirjassaankin hän antaa myös hyviä neuvoja lemmikkien omistajille.

Teos on helppolukuinen johdanto siihen, mitä nyt tiedetään eläinten mielentoiminnasta: kielestä ja kommunikaatiosta, laskutaidosta, oikea- ja vasenkätisyydestä, luonteesta, reilun pelin arvostamisesta ja empatiakyvystä, viehtymyksestä musiikkiin sekä kulttuurista (!). Kirjoittaja kertoo myös eläinten tunteista, tietoisuudesta ja oppimis- ja oivalluskyvystä, joita hän käsitteli jo edellisessä teoksessaan. Hänen esittämänsä tiedot saavat maallikon hämmästelemään eläinten kykyjä ja taitoja. Toivottavasti ne saavat myös kotieläinten ja koe-eläinten hoitajat tajuamaan, että tutkimusten tuloksia voitaisiin hyödyntää myös heidän suojattiensa olosuhteiden suunnittelussa.

Ääniä, eleitä ja ilmeitä

Jo 1960-luvulta lähtien on tiedetty delfiinien päästelevän vihellyksiä, jotka kertovat, kuka tai ketkä ovat paikalla. Noin vuoden ikäinen poikanen osaa jo viheltää oman tunnuksensa ja tunnistaa toisten vihellykset jopa vuosien kuluttua. Delfiineillä on perusvihellysten lisäksi haukahteluja, naksutuksia ja punottuja äänikuvioita. Niiden ääntelyssä on toistuvia rakenteita, joiden merkityksestä tutkijat eivät vielä ole selvillä; otuksilla voikin olla aivan erilainen tiedonvälitysjärjestelmä kuin ihmisellä. Äänien lisäksi delfiinit viestivät eleillä, mm. hypyillä ja pyrstön läiskäytyksillä.

Kuva: Delfiini ja huilua soittava poika 360–340 eaa. Etruria. Museo Arqueológico Nacional, Madrid, Wikimedia Commons.

Muutkin eläimet ilmaisevat ääntelyllään kutsuja, varoituksia, uhkauksia, ystävällisyyttä sekä nälän- ja kylmäntunnetta. Kaikkia ääniä ihminen ei edes kuule, koska ne ovat niin korkeita, ja vaikka kuulisikin, ei havaitsisi ääntelyssä eroja. Varsinkin apinoiden viestintä on kiinnostanut tutkijoita, koska sen on ajateltu valaisevan ihmisen kielen kehitystä. Luonnonvaraiset simpanssit käyttävät viittomia ja huudahduksia; niillä on peräti 120 vakiintunutta elettä ja jopa paikallisia murteita. Kongonsimpanssit eli bonobot käyttävät ääniä joustavasti ja tahdonalaisesti: murahtelevat, huhuilevat, läähättävät ja vinkuvat. Vihermarakateilla on viisi erilaista varoitusääntä, jotka ilmaisevat, uhkaako vaara taivaalta, puusta vai maasta. Mustaperämarakateilla taas on kaksiosaisia hälytyshuutoja. On yllättävää, että preerikoilla (ent. preeriakoira) on erilaisia hälytyshuutoja jopa eri kojoottiyksilöistä varoittamiseen.

Eläimet viestivät myös silmillään, korvillaan, hännällään ja turkillaan, mutta ihmisen viestintäkeinot ovat keskittyneet kasvoihin enemmän kuin muiden eläinten. Eleiden ja ilmeiden tuottamisen mahdollisuudet ovat synnynnäisiä, mutta kunkin lajin edustajat oppivat ymmärtämään omassa ympäristössään käytettyjen viestien merkityksen. – Vieraissa maissa matkustaneet ovat varmasti huomanneet, että eri kulttuureissa samoilla eleillä voi olla aivan eri merkitys.

Kohti aitoa kieltä

Puhetaidon esimuodot ovat kehittyneet miljoonien vuosien aikana. Osa niistä viestinnän rakenteista, jotka ovat mahdollistaneet varsinaisen kielen kehittymisen, on saattanut olla olemassa jo ihmisen ja nykyisten häntäapinoiden (mm. marakattien) yhteisellä esi-isällä. Tämän oletuksen puolesta puhuvat mustaperämarakatin kaksiosaiset huudot. Yksi niistä tarkoittaa kotkaa, ja toinen huuto, jonka alkuosa on sama mutta loppuosa eri kuin kotka-varoituksessa, tarkoittaa mitä tahansa ylhäältä uhkaavaa vaaraa.

Lauserakenteen eli syntaksin kaltainen ilmiö on todettu sekä ihmisapinoilla että eräillä linnuilla. Delfiinit ymmärtävät viiden sanan mittaisia ohjeita ja myös sanajärjestyksen merkityksen. Koira on yksi niistä eläinlajeista, jonka älyllinen joustavuus riittää yksinkertaisen syntaksin ymmärtämiseen. Se pystyy oppimaan myös, että kahden sanan yhdistelmillä on merkitys: esim. hae luu, hae keppi. Monet luulevat lemmikkiensä ymmärtävän heidän puheestaan enemmän kuin mihin ne todella kykenevät. Eläimet eivät näet ymmärrä pitkiä lauseita, vaan ne havaitsevat äänensävyjä ja näiden kertomia tunnetiloja. Myös omistajan ruumiinkieltä ne tulkitsevat taitavasti.

Kielen kehitykseen tarvitaan symbolien oppimista. Koska ihmisapinoiden kurkunpään rakenne estää puheen tuottamisen, niille on opetettu viittomakieltä ja kuvasymboleja. Apinat oppivatkin yksittäisiä sanoja ja muodostavat lyhyitä lauseita. Bonobot ovat tässä kaikkein lahjakkaimpia. Kanziksi nimetty bonobouros oppi käyttämään 350:a symbolia, ymmärtämään kolmisentuhatta englannin sanaa ja tuottamaan lyhyitä lauseita. Kaikkein lahjakkaimmat ihmisapinat ovat suunnilleen 2–3-vuotiaan lapsen tasolla, mutta eivät pysty tekemään kysymyksiä, kuten lapset. Apinoiden kielenoppimiskyvyn tutkimus valaisee ihmisen puheen taustaa osoittamalla, missä niiden kyvyt tulevat vastaan. Kielen kehitykseen tarvitaan syntaksin ja symbolien ymmärtämisen lisäksi kumppaneiden ajatusten ymmärtämistä eli toisen asemaan asettumista, mutta kielen kehittyminen yhä monimutkaisemmaksi lienee vaatinut myös pari mutaatiota geenissä FOXP2.

Kuva: Valentine Cameron Prinsep (1838–1904): The Lady of the Tooti-Nameh or The legend of the parrot. Wikimedia Commons

Eläintutkijat ovat havainneet, että pienten lasten puheen kehityksen ja papukaijojen sanojen oppimisen välillä on yhtäläisyyksiä. Papukaijat nimittäin käyttävät sanoja niiden oikeassa merkityksessä. Harmaapapukaija Alex oppi näet käyttämään kymmeniä sanoja ja yhdisteli niitä lauseiksi. Koska eläinten kykyjen koko kirjo ei tule esiin laboratoriossa, on tärkeää seurata eläimiä stressittömissä ja turvallisissa luonnonoloissa.

Nykyisin ei enää puhuta Noam Chomskyn termein ”kielivaistosta”, joka auttaisi kielen kehittymisessä, vaan mieluummin kyvystä tunnistaa toistuvia kuvioita. Tämän lisäksi tarvitaan kulttuurista älyä eli taipumus hakeutua sosiaalisiin tilanteisiin oppimaan ja kyky ymmärtää toisen ajatuksia. Tämä kyky on monilla sosiaalisilla eläinlajeilla jo alle yhden vuoden iässä, mutta ihmisellä se on pisimmälle kehittynyt. Kieli on auttaa kumulatiivisen kulttuurin kehittymisessä. Vaikka mm. ihmisapinoilla ja hammasvalailla on kielen ja viittomakielten esimuotoja ja ne siirtävät aikaisempia keksintöjä uudelle sukupolvelle, niillä ei ole keinoja, joilla ne tallentaisivat tietoja muistinsa ulkopuolelle. Kirjoitustaito mahdollistaa tallentamisen, joten jokaisen ei tarvitse muistaa kaikkea.

Eläinkunnan laulavia ja rummuttavia muusikoita

Rytmitaju lienee matkimiskyvyn sivutuote, ja sitä on mm. aroilla, harmaapapukaijoilla, kakaduilla, monilla kaijasilla ja norsuilla. Useat eläimet reagoivat muutenkin kuin huojuttelemalla päätään tai vartaloaan kuulemansa ihmisten musiikin tahtiin. Rotat rauhoittuvat ”pikkuoravamusiikista” ja koirat Beethovenin Kuutamosonaatista ja Straussin Tonava kaunoisesta. Toisaalta koirat voivat yltyä ulvomaan kuullessaan korkeita ja jatkuvia ääniä, mutta sen ne tekevät aivan levollisina. Korkea ihmisääni, klarinetti, saksofoni ja ambulanssin huutokin voi saada ne liittymään kuoroon. – Lapsuudenkodissani Peni innostui aina haitarinsoitosta niin, että istahti aivan haitarin viereen ja alkoi ulvoa sydämensä kyllyydestä. – Luonnossa susien reviiriulvonta on upeaa kuultavaa, ja siinä jokaisen yksilön on havaittu ulvovan eri sävelkorkeudelta. Yhteinen ulvonta on susille selvästi merkittävä kokemus.

Ryhävalaat ovat varsinaisia laulutaitureita. Soidinaikaan urokset laulelevat innokkaasti. Niiden laulussa on 600 ääntä, joista ne punovat 15 sekunnin mittaisia säkeitä. Näitä ne toistelevat ja yhdistelevät parin minuutin mittaisiksi sarjoiksi, joista ne tekevät jopa parikymmentä minuuttia kestäviä lauluja. Yhden laulun lopetettuaan ne usein aloittavat sen taas alusta ja saattavat luritella tuntikausia. Pisin äänitetty yhtäjaksoinen ryhävalaan esitys on kestänyt 21 tuntia! Eri merialueiden valailla on erilaisia laulukulttuureja, joissa rytmit ja teemat muuttuvat vähitellen. Valaat oppivat muilta ja kokoavat oppimastaan erilaisia rakenteita eli osaavat luovaa laulua. Tätä osaavat myös ihminen, hylkeet, papukaijat, kolibrit ja eräät varpuslinnut. Luova laulu on ilmaantunut evoluutiossa useisiin eläinryhmiin toisistaan riippumatta. Jotta se olisi mahdollista, eläimellä on oltava riittävän pitkälle kehittynyt aivojen ja ääntöelinten koordinaatio sekä tietojenkäsittelykapasiteetti. Tutkijat ovat arvelleet, että ihmisen evoluutiossa musiikki on saattanut mahdollistaa puhutun kielen kehittymisen.

Antropologit arvelevat, että kaikkein alkuperäisintä instrumentaalimusiikkia on rummuttaminen, jota on kaikissa ihmiskunnan kulttuureissa. Sitä on myös bonoboilla, gorilloilla ja simpansseilla, joiden äänielimistön rakenne estää musiikin tuottamisen ja joille musiikin hahmottaminenkin näyttää olevan vaikeaa. Ihmisen sukupuussa musiikin rakenteen hahmotuskyky on kehittynyt vasta sen jälkeen, kun omat esivanhempamme ja nykyisten ihmisapinoiden esivanhemmat olivat erkaantuneet omille teilleen.

Lukumääriä ja ajantajua

Miljoonakala hahmottaa jo vuorokauden ikäisenä lukumääriä. Se näkee 1–4 lajitoveria täsmällisinä määrinä, mutta yli neljän menevät määrät ovat yhtä massaa: monta. Kyky hahmottaa lukumääriä kehittyy iän karttuessa ja harjoittelemalla, mutta se ei edellytä tietoista ajattelua niin kuin lukumäärää ilmaisevien numerosymbolien käyttäminen laskutoimituksiin. Tietoista yritystä ei tarvita myöskään hahmotettaessa muotoja ja liikkeitä suhteessa toisiinsa, mutta sitä tarvitaan, jos luonnossa ei ole vastinetta tehtäville. Papukaijoilla tehdyt kokeet ovat osoittaneet, että noilla linnuilla on useita erilaisia älykkyyden lajeja. Niiden kekseliäisyys liittyy erityisesti fyysisiin kappaleisiin, joita ne havainnoivat monin aistein, eivät pelkästään katsellen vaan tunnustellen ja maistellen. Vastaavasti pikkulapset tunkevat kaiken suuhunsa.

Eläinten ajantajua on tutkittu vähän. Useat eläimet elävät vahvasti nykyhetkessä, ja niiden ajantaju on ehkä paljon heikompi kuin luullaan. Koirat eivät hahmota ajan kulumista odottaessaan omistajan kotiinpaluuta, vaan ne ”tietävät” omistajan kotiintuloajan siitä, miten paljon tämän ominaishaju on ehtinyt haihtua. Koska koirat pystyvät erottamaan äärettömän pieniä hajun voimakkuuseroja, ne pystyvät myös seuraamaan jälkiä oikeaan suuntaan.

Lähes kaikkien eläinten reaktionopeus on suurempi kuin ihmisen, ja monet eläimet käsittelevät samaan aikaan useamman aistin välittämiä havaintoja kuin me. Varsinkin lentävät linnut kykenevät hahmottamaan näkö- ja kuuloaistimuksia salamannopeasti. Aistien tuottamien tietojen käsittelynopeus lienee ollut yksi niistä ominaisuuksista, jotka ovat ihmisen aivojen evoluutiossa heikentyneet, kun on tarvittu lisää tilaa yhä suurempien lajitoverimäärien ajatusten ajattelemiselle.

Eläinkunnassa on monia lajeja, jotka elävät vähintään yhtä vanhaksi kuin ihminen. Norsu elää 70-vuotiaaksi ja arokakadu yli 80-vuotiaaksi. Luonnossa vanhimmat olmit lienevät yli 100-vuotiaita. Grönlanninvalaista osa elää yli 200-vuotiaiksi, ja jäähai voi saavuttaa yli 400 vuoden iän. Emme tiedä, kokevatko ne elämänsä pitemmäksi kuin me. Eläinten ajantajua kannattaa kuitenkin tutkia, sillä tieto voi auttaa esim. maatalous- ja koe-eläinten pidon suunnittelussa ja varsinkin kivunlievityksessä, joka on tärkeää niille eläimille, jotka elävät tässä ja nyt, sillä niiden kokema kipu voi tuntua ikuisuudelta.

Kuva: Jean-Baptiste Pillement (1728–1808): A Chinoiserie Procession of Figures Riding on Elephants with Temples Beyond, Honolulu Museum of Art, Hawaii, Wikimedia Commons.

Oikea vai vasen?

Harvan eläimen oikea ja vasen käpälä ovat yhtä taitavia. Useimmilla jompikumpi raaja on selvästi hallitseva, ja tarkkuutta vaativissa tehtävissä juuri se on käytössä. Ihmisistä noin 90 prosenttia on oikeakätisiä, mutta eläinten käpäläisyys jakautuu tasaisemmin. Kissoista ja koirista noin puolet on oikeatassuisia ja puolet vasentassuisia, mutta urosten enemmistö on vasentassuisia ja naaraiden enemmistö oikeatassuisia. Käpäläisyydestä on pedoille se etu, että saaliseläimet eivät tiedä varmasti, kummalta puolelta hyökkäys tulee ja mihin suuntaan niiden olisi paettava. Laumana saalistavat eläimet kuten sudet voivat saartaa saaliin siltä puolelta, miltä niiden on helpompi hyökätä, ja saaliin kummallekin puolelle löytyy hyökkääjiä.

Papukaijoista osa on oikeajalkaisia, osa vasenjalkaisia ja osa käyttää yhtä näppärästi kumpaakin jalkaa. Myös nokkansa toista puolta papukaijat ja uudenkaledonianvarikset käyttävät taitavammin. Aivojen epäsymmetrisyyden tutkimus on edetessään kaatanut myytin, että luovuus asuisi oikeassa ja järki vasemmassa aivopuoliskossa. Todellisuus on paljon vivahteikkaampi. Epäsymmetrian ansiosta aivot pystyvät käsittelemään tietoa nopeammin, kun eri puoliskot keskittyvät eri tehtäviin.

Eläinten toiminnan lateralisaatio ei rajoitu vain käpäliin, jalkoihin tai nokkaan. Monilla eläimillä toinen silmä erikoistuu ravinnon hankintaan ja toinen petojen tarkkailuun. Ilmiö on havaittu kaikilta tutkituilta selkärankaisilta, joiden joukossa on sekä nisäkkäitä, lintuja, kaloja että liskoja. Aivopuoliskojen työnjako lienee ollut jo kalojen ja ihmisten yhteisillä esi-isillä. Delfiinit katsovat uusia esineitä oikealla silmällään. Saalisnisäkkäät vahtivat petoja vasemmalla silmällään. Hevoset säikkyvät vasemmalla olevia uusia asioita herkemmin. Koirakin reagoi nopeammin vasemmalle ilmestyviin hahmoihin, vaikka se nuuhkiikin uusia ja mahdollisesti uhkaavia hajuja oikealla sieraimellaan sekä tuttuja ja miellyttäviä hajuja vasemmalla sieraimellaan.

Silmien erikoistuminen eri tehtäviin on voimakkainta sellaisilla eläinlajeilla, joilla silmät sijaitsevat selvästi pään sivuilla. Vaikka ihmisen silmät katsovat melko suoraan eteen, meilläkin on taipumus reagoida eri tavoin vasemmalta ja oikealta lähestyviin ilmiöihin. Eläinten kognitiotutkimuksessa toiminnan epäsymmetrisyyttä tutkitaan vilkkaasti, ja tuloksista voi olla hyötyä eläinten tunteiden tutkimuksen kehittämisessä.

Uteliaat ja arkailijat, homot ja bit

Ihmisten luonne-eroja pidetään itsestään selvänä asiana, mutta tutkijat ovat löytäneet yksilöllisiä luonne-eroja kaikilta selkärankaisilta, joita ovat tutkineet. Toiset ovat arempia, toiset rohkeampia. Temperamenttien ja toimintatapojen kirjo kunkin lajin sisällä on evoluution näkökulmasta hyödyllinen ominaisuus, koska se lisää lajin säilymisen todennäköisyyttä vaihtelevassa maailmassa. Selkärankaisten lisäksi tutkitaan muitakin eläimiä. Suomessa on saatu selville, että jokirapujen reagointitavoissa on yksilöllisiä eroja: toiset piileksivät pitemmän ajan ja toiset lyhyemmän ajan sen jälkeen, kun niiden akvaarioon on laskettu vettä petokalojen akvaariosta. Toiset ovat arempia ja toiset rohkeampia. Jopa sisiliskoissa on löydetty seurassa viihtyviä ja rauhaa kaipaavia.

Ihmiset voi jakaa karkeasti kahteen persoonallisuustyyppiin: lähestyjät ja vetäytyjät. Suurin osa sijoittuu ääripäiden välille. Erot ovat pääosin synnynnäisiä, mutta niihin vaikuttavat myös kokemukset. Synnynnäistä osaa tavataan sanoa  temperamentiksi, josta muodostuu persoonallisuus yhdessä kokemusten vaikutuksen kanssa. Eläinten persoonallisuutta tutkitaan vilkkaasti, ja Suomessa on metsämyyrillä havaittu ulospäin suuntautuneisuutta ja avoimuutta uusille kokemuksille. Eläimillä on monia muitakin persoonallisuuspiirteitä, ja yksilöiden ominaisuuksien intensiteetti vaihtelee.

Luonteenpiirteet ovat tärkeitä parinvalinnassa; esimerkiksi rohkeat ja ujot kakadut pariutuvat mieluummin keskenään kuin kaltaistensa kanssa. Mutta kumppaneiden houkuttelevuuden taustalla on monia muitakin tekijöitä kuten solujen pintaproteiinit, jotka vaikuttavat eläimen vastustuskykyyn loisia vastaan. Yksi tärkeä parinvalintaa ohjaava ominaisuus on seksuaalinen suuntautuminen. Homoseksuaalisia mieltymyksiä on havaittu sadoilla eläinlajeilla kolibreista valaisiin. Useimmat lajin yksilöt tuntevat vetoa vain vastakkaiseen sukupuoleen, mutta jotkin yksilöt vain omaan sukupuoleensa ja jotkin yksilöt kumpaan tahansa. Joidenkin eläinlajien kaikki yksilöt tai osa yksilöistä on biseksuaaleja. Yksilöt siis tuntevat vetoa yhdyntään riippumatta sukupuolesta, ja parisiteitä muodostavissa lajeissa parin osapuolet voivat olla samaa tai eri sukupuolta. Nisäkkäiden joukossa biseksuaalisuus on yleistä mm. bonoboilla ja orangeilla. Linnuissakin on monia lajeja, joissa ainakin osa yksilöistä on biseksuaalisia.

Telkänranta huomauttaa, että sosiaalisilla lajeilla homoseksuaalien esiintyminen on tuottanut saman evolutiivisen hyödyn kuin isovanhemmuus: lasten mahdollisuudet jäädä eloon ovat parantuneet, kun niistä on ollut huolehtimassa biologisten vanhempien lisäksi muitakin. – Miekkavalailla muuten on vaihdevuosi-ilmiö: vapautuessaan synnyttämisestä isoäidit ehtivät hoivaamaan lapsenlapsiaan. – Me ihmiset kiistelemme homojen oikeudesta vanhemmuuteen ja adoptioon, mutta evoluutio on keksinyt sen jo esihistoriallisina aikoina. Jo nyt tunnistetaan homoseksuaalisuuteen myötävaikuttavia geenejä, mutta niitä löydettäneen lisää. Kohdussa tapahtuvan kehityksen kulku on jo selvitetty tarkasti. Ihmisten ja rottien sikiökehityksestä tiedetään, miten muovautuvat ne aivojen rakenteet, joiden perusteella määräytyy, tunteeko kyseinen yksilö aikuisena vetoa vastakkaiseen, samaan vai kumpaan tahansa sukupuoleen.

Luonteenominaisuuksien ja seksuaalisen suuntautumisen lisäksi eläinten älykkyys vaihtelee; kaikki saman lajin jäsenet eivät ole yhtä teräviä. Sitä paitsi älykkyyttä on monenlaista. Luonnonvaraisten eläinten älykkyyden mittaamisessa tutkijoiden kyvyt joutuvat koetukselle, kun on kehitettävä yhä vaativampia koeasetelmia. Älykkyys on osittain synnynnäistä, mutta myös poikasvaiheen kasvuympäristön virikkeellisyys ja turvallisuus vaikuttavat siihen. Esimerkiksi vasikoiden kyky suhtautua uusiin tilanteisiin jää vajavaiseksi, jos ne erotetaan emästään pian syntymän jälkeen eri karsinaan. Niistä tulee pelokkaampia kuin emän kanssa kasvaneista. Jos vasikat taas kasvavat ryhmässä emänsä ja muiden vasikoiden kanssa, niille kehittyy täysmittaisempi kyky oppia uusia asioita ja reagoida tarkoituksenmukaisemmin navetassa tapahtuviin muutoksiin.

Eläinten yhdessäolon pelisääntöjä

Tutkimukset näyttävät paljastavan eläinten käyttäytymisessä yhä uusia ihmismäisiä piirteitä. Simpansseilla ja kapusiiniapinoilla on oikeudenmukaisuudentajua, ja koe-oloissa ne vaativat reilua peliä ja samapalkkaisuutta. Luonnossa ilmenee niin keskinäistä vastavuoroista auttamista kuin anteliaisuuttakin.  Tosin ihminen on poikkeuksellisen antelias. Luonnossa ei ole kaupankäyntiä, mutta koeoloissa eläimet oppivat senkin. Niinkin erilaiset eläimet kuin susi ja miekkavalas harrastavat saalistusretkillään työnjakoa, ja niiden metsästysyhteistyö kehittyy vähitellen aikuisiällä.

Eläinten keskeinen arvojärjestys ilmenee erilaisissa strategioissa, joilla resurssit jaetaan ilman kilpailua ja stressiä. Yleensä eläimet eivät tahallisesti aiheuta kipua tai vammoja toisilleen paitsi, kun urokset taistelevat pariutumisvaiheessa naaraista; silloin ne voivat jopa tappaa toisensa. Eräissä harvoissa tilanteissa myös paviaanien ja simpanssien on havaittu aiheuttavan kipua toisilleen. Ihmisten keskuudessa metsästäjä-keräilijät ovat melko tasa-arvoisia, eikä niiden keskuudessa ei ole ollut jyrkkää hierarkiaa. Mutta kun maanviljely alkoi, yhteisöissä kehittyi yhä monimutkaisempi hierarkia.

Määräileminen on ihmisen ominaisuus, mutta eläinkunnassa sitä ei yleensä esiinny. Susilauman alfapari ei määrää muista, vaan se toimii itse, ja muut tulevat perästä. Lauman jäsenet ovat yleensä parin jälkeläisiä, siis samaa perhettä, eikä eläinten yhteistyö laumassa riipu auktoriteetista, vaan se on ohjautuu itsestään. Muutkaan eläimet eivät tee yhteistyötä niin, että yksi komentaisi muita. Luontainen ei ole kanojen nokkimisjärjestyskään, vaan se johtuu liian ahtaista tiloista. Luonnossa arvojärjestys ilmaistaan hienovaraisin elein, ei nyppimällä irti toisen niskahöyheniä

Lemmikit ja kotieläimet oppivat ihmisen pomottelusta huolimatta, eivät sen takia.

Telkänranta toteaa, että oikein ajoitetut palkinnot saavat eläimen oppimaan nopeammin ja suorittamaan tehtävän tarkemmin, ja että komenneltukin eläin selvittää yrityksen ja erehdyksen kautta, miten ihmisen saa rauhoitettua. Kun koira hyppää uudelle sohvalle, omistajan kannattaisikin kokeilla toisenlaisen käyttäytymisen palkitsemista eikä ruveta rähjäämään, sillä koira vain kokeilee sallitun rajoja eikä pyri tilanteen auktoriteetiksi.

Sosiaalisilla selkärankaisilla on jo geeneissä kyky oppia sosiaalisuutta, mutta vasta kasvaminen lajikumppanien kanssa saa eläimen käyttäytymisen kehittymään normaaliksi. Telkänrannan mukaan tämä on syytä huomioida kissan- ja koiranpentuja luovutettaessa. Lajin omaksumisen kausi jatkuu vajaan kahden kuukauden ikään, ja aito kesyys syntyy yksilön omista kokemuksista. Kissan luovutusiäksi suositellaan kolmea kuukautta, ja koiranpennun voi luovuttaa jo vähän alle kahden kuukauden ikäisenä, jos se pääsee kotiin, jossa on ennestään koiria ja jossa se voi oppia näiltä sosiaalisuutta. Ennen luovuttamista pentua on kuitenkin totutettava liikkumaan hihnassa ihmisen ohjaamana, koska tämä taito on sille välttämätön nyky-yhteiskunnassa.

Eri eläinlajien yhdyskuntarakenteiden tutkimus on paljastanut, että monimutkaisimmat organisaatiot ovat kaskeloteilla ja savanninorsuilla, joiden yhteisöt rakentuvat naaraiden alenevan polven mukaan, ja urokset pitävät yhteyttä naaraiden ryhmiin. Norsu-uroksilla on myös omia ryhmiään. Kaskelottien ja norsujen yhteisöt ovat ns. fuusio-fissio-yhdyskuntia, joissa pienet ydinryhmät tilanteen mukaan liittyvät toisiin ja taas erkanevat. Ryhmät pitävät yhteyttä ääntelemällä. Myös eräät delfiinit, simpanssit ja bonobot sekä metsästäjä-keräilijät organisoituvat.

Eläinten on havaittu kykenevän myös empatiaan, jota pidetään perin inhimillisenä ominaisuutena. Porsaat pystyvät älyllisesti asettumaan toisen asemaan ja tuntemaan samoin. Tunteet eivät siis vain tartu tiettyjen ulkoisten merkkien herättämänä, vaan eläin ymmärtää toisen tuntemuksia. Empatiakyky voi olla monien aivojenosien yhteispeliä, joka mahdollistaa toisen lohduttamisen. Ihmisapinat, sudet, korpit ja preerianmyyrät lohduttavat toisiaan koskettamalla, sukimalla tai nuolemalla. Kuitenkaan useimmat eläimet eivät ymmärrä tuottavansa kärsimystä toiseen lajiin kuuluvalle. Esimerkiksi pedot eivät tunne empatiaa saalistaan kohtaan. Ihminenkään ei aina huomaa teurastamoihin tulevien kotieläinten pelkoa ja kipua. Oudossa paikassa eläimet pelästyvät, ja niiden halu ja hätääntyneet äänet tartuttavat pelon toisiinkin, mikä olisi otettava huomioon laitosten toimintatapoja kehitettäessä.

Kuva: Jacques-Laurent Agasse, The Nubian Giraffe 1827. Royal Collection.

Eläinten ja ihmisen kulttuurit

Telkänranta väittää kirjassaan, että eläimilläkin on kulttuuria. Tämä tarkoittaa sellaisia taitoja ja tapoja, joita eläimet eivät ole saaneet geeneissään vaan oppineet poikasina emoltaan ja muilta vanhemmilta eläimiltä. Niin kuin ihmisillä, kulttuuri on eläimilläkin kooste opittuja tietoja ja taitoja, jotka siirtyvät tietyn ryhmän sisällä sukupolvelta toiselle ja muuttuvat, kun uusia keksitään ja otetaan käyttöön. Ennen 1950-luvulla alkanutta simpanssitutkimusta uskottiin, että opittujen taitojen siirtymistä sukupolvelta toiselle esiintyy vain ihmisellä. Mutta nykyisin tiedetään kymmeniä eläinlajeja, joilla on kyky valmistaa ja muokata työkaluja. Ne käyttävät tikkuja, keppejä, puunlehtiä ja kiviä ruoan hankintaan. Orankien on nähty kuljettavan hyviksi havaitsemiaan kaluja mukanaan. Kun 1970- ja 1980-luvuilla tutkittiin delfiinejä, eräitä papukaijoja, norsuja ja varislintuja, näiltä alkoi löytyä ihmisapinoiden tasolle yltäviä kykyjä. Vuoden 2000 tienoilla käynnistyi myös kalojen kognitiivisten kykyjen tutkimus, jossa on todettu kalojenkin siirtävän opittuja toimintatapoja, siis kulttuuriaan, uusille sukupolville.

Ihmisen tekemät vanhimmat kivikirveet ovat 2,5 milj. vuotta vanhoja, ja eläimet ovat käyttäneet kättä ja kärsää jo miljoonia vuosia. Jotta työkalujen valmistus- ja käyttötaito leviäisi, tarvitaan riittävän suuri populaatio ja vilkas vuorovaikutus. Kun taidot siirtyvät jäljittelyn kautta eteenpäin, kulttuuri kumuloituu. Eräät eläimet jopa opettavat tietoisesti poikasiaan mm. käsittelemään saalista. Kun ihmisen muinaiset esivanhemmat alkoivat ymmärtää toistensa ajatuksia ja kiinnostua toisten tavoitteisiin osallistumisesta, tämä loi valtavat mahdollisuudet keksintöjen tehokkaaseen kehittämiseen ja käyttämiseen yhdessä.

Vaikka ihmisen aivojen rakenne on pysynyt lähes samana viimeiset 200 000 vuotta, on ihmisen kulttuuri kasautunut hurjaa vauhtia. Muutamia kymmeniä tuhansia vuosia sitten ihminen teki luolamaalauksia. 10 000 vuotta sitten hän alkoi viljellä maata ja asettui pysyvästi asumaan muodostaen yhä suurempia ja hierarkkisempia yhteisöjä, joissa eri ammattien harjoittaminen eriytyi. Ihminen alkoi myös käyttää symboleja viestinnässään, joten kaikkea tietoa ei enää tarvinnut säilyttää muistissa. Pitkälle kehittynyt symbolien käyttö mahdollisti yhä enenevän kulttuurin kumuloitumisen. Kulttuurivaikutteet ruokkivat kielen kehittymistä ja tämä taas kulttuurin kasautumista.

Ihmisen kyky muuttaa ympäristöä on paisunut valtaviin mittasuhteisiin. Luonnolliset ympäristöt ovat vähentyneet, ilmastonmuutos etenee, salametsästystä ja ylikalastusta harjoitetaan. Monet lajit ovat sukupuuton vaarassa, ja lajien elinmahdollisuuksien kaventuminen rapauttaa niiden kumuloituvaa kulttuuria. Kun populaatiot harvenevat ja hajaantuvat, taitojen siirtyminen sukupolvelta toiselle tyrehtyy. Näin on käymässä mm. orangeille, kaskeloteille, simpansseille ja norsuille. Kun eläinlajeja pelastetaan sukupuutolta, on yritettävä säilyttää myös sukupolvelta toiselle siirtynyttä tietotaitoa.

Äly ja tunteet

Ainakin osalla selkärankaisista on tietoista ajattelua, mutta harvat eläimet – delfiini ja muut hammasvalaat, norsut, ihmisapinat, varislinnut ja eräät papukaijat – kykenevät esimerkiksi ratkaisemaan uuden pulman ympäristöstä etsimällään esineellä tai muokkaamallaan työvälineellä. Tunteita, kuten iloa, mielihyvää, pelkoa ja surua, on kuitenkin kaikilla selkärankaisilla, ja ne ovat aitoja kokemuksia. Myös äyriäisillä, jotka ovat selkärangattomia, on havaittu olevan aitoa kivun tunnetta, ja tätä lienee myös hyönteisillä. Mutta monimutkaiset tunteet ovat harvinaisia selkärankaistenkin keskuudessa. Vaikka omistajat luulevat, että koira, kissa tai hevonen kokee syyllisyyttä, häpeää, mustasukkaisuutta, kostonhalua tai protestimielialaa, ne eivät niitä koe.

Eläinten huolen ja pelon tunne näyttää ihmisestä helposti syyllisyyden ja häpeän tunteelta, ja mustasukkaisuudeksi voidaan tulkita käyttäytyminen, joka on kilpailua joistakin resursseista. Ahdistuneisuus ja stressi tulkitaan taas kostonhaluksi ja protestiksi. Melu, rempseä käsittely tai uusi perheenjäsen aiheuttavat kissassa stressiä, jota lieventääkseen eläin merkkaa reviiriään ja teroittaa kynsiään entistä ahkerammin. Huolestunut koira pureskelee esineitä, vaikkapa isäntänsä hienoja nahkatohveleita.

Kokemusten herättämät tunteet voivat toistuessaan vaikuttaa sekä eläinten että ihmisten mielialaan. Toisaalta hyvät kokemukset saavat eläimen toiveikkaaksi ja uteliaaksi, toisaalta epämiellyttävät kokemukset ja pelottavat tapahtumat aiheuttavat kroonista stressiä ja ahdistuneisuutta. Läheisen lajikumppanin menetys voi masentaa eläimen kuten ihmisenkin.

Erilaisia vai samanlaisia?

Telkänrannan Eläin ja ihminen on täynnä eläinten käyttäytymistä koskevia tietoja, jotka kaventavat ihmisen ja muiden eläinten välistä eroa ja lähentävät meitä muihin eläimiin. Eläinkunnasta löytyvät inhimilliset kyvyt ja piirteet eivät vähennä ihmisenä olemisen arvoa, vaan niiden pitäisi pikemminkin saada meidät arvostamaan muita eläimiä entistä enemmän. Ihmisen erikoisimmatkin piirteet ovat kehittyneet ominaisuuksista, jotka yhdistävät meitä evoluutiosukulaisiimme.

Länsimaiden historiassa eläinten erilaisuutta on usein korostettu keinona määritellä ihminen. Näin tekemällä on toivottu, että ihmiset olisivat oikeudenmukaisempia ja hyväntahtoisempia toisiaan kohtaan. Nykyinen tutkimus sallii ihmisyyden määritelmään myös kaiken sen, mitä olemme perineet esi-isiltämme ja mikä yhdistää meitä muihin eläimiin. Ihmiset ovat kuitenkin poikkeuksellisen eteviä ajattelemaan toisten ajatuksia ja omiakin ajatuksiaan. Sen vuoksi me voimme valita, miten suhtaudumme toisiimme ja muihin elollisiin. Ihmisoikeuksien ja -arvon edistäminen rakentuu pohjimmaltaan eläinten arvostamiseen. Jos me opimme yhä paremmin ymmärtämään myös muiden olentojen oikeuksia ja onnea, ihmisyytemme laajenee entisestään.

Jos eläimet osaisivat suomen kieltä ja saisivat luettavakseen Eläin ja ihminen -kirjan, ne etsisivät varmaankin tietoja lajitoverien menestyksestä ihmisten hassuissa testeissä. Ne myös etsisivät kuvaliitteiden yli 50 värikuvasta lajitovereitaan ja ehkä sukulaisiaankin. Niitä voisivat kiinnostaa jopa kaaviot kaskelottien sosiaalisista järjestelmistä ja simpanssien innovaatioiden leviämisestä tai sonogrammi kiimaisen kultahamsterin ääntelystä. Koejärjestelyjä kuvaavia piirroksia ne varmaan ihmettelisivät. Jos otukset osaisivat myös englantia, ne lukisivat innoissaan kirjallisuusviitteet. Hakemistojen käytöstä en arvaa sanoa mitään. Tekijän loppukiitoksista ne ehkä kaipaisivat muutamaa sanaa kokeisiin osallistuneille lajikumppaneilleen.

Paljon uutta tietoa saaneena jään taas odottamaan uutta eläinten kognitiota koskevaa teosta. Telkänrannan mukaan tietoa tämän kirjan aihepiireistä olisi ollut niin paljon, että jokaisesta olisi voinut koota oman kirjansa. Seuraava julkaisu voisikin keskittyä yhteen tai muutamaan aihepiiriin, josta se antaisi mahdollisimman paljon tietoa. Suosikkiaiheitani olisivat korppien, norsujen ja hammasvalaiden kognitiiviset kyvyt.