Eläimen mielen tutkimusta

Ihminen on utelias eläin. Se haluaa ymmärtää kanssaeläimiään ja niiden kokemusmaailmaa. Nyt lukijoilla on erinomainen mahdollisuus lisätä omaa tietämystään ja ymmärrystään tutustumalla kirjaan Millaista on olla eläin? Sen kirjoittaja on eläinten käyttäytymistä tutkiva biologi ja palkittu tiedetoimittaja Helena Telkänranta. Hän on julkaissut aikaisemmin mm. teokset: Henkensä kaupalla: Raportti uhanalaisilla lajeilla käytävästä kansainvälisestä kaupasta (2002), Matka kissan mieleen (2002), Elävä planeetta: Ratkaisuja maailman ympäristöongelmiin (2006) ja Pienlemmikkien virikeopas (2006). Lisäksi hän toimittanut, kääntänyt ja soveltanut Suomen oloihin useita ruokaa, eläimiä ja ympäristöä käsitteleviä teoksia. Hän on kirjoittanut myös Tiede-lehteen lukuisia eläinten käyttäytymistä, ihmisten ja eläinten evoluutiota sekä ympäristöä, tekniikkaa ja luonnonsuojelua koskevia artikkeleita.

Telkänranta on järjestänyt kirjansa kahdeksaan 19–46-sivuiseen päälukuun, joista laajimmissa hän käsittelee eläinten tietoisuutta ja oppimista. Muissa hän tarkastelee aisteja, tunteita, naurua, leikkiä, halua, himoja ja sosiaalisuutta. Kunkin luvun hän on jäsennellyt 1–4 sivun mittaisiin makupaloihin, joita kiireinenkin lukija voi mukavasti nauttia touhujensa välillä. Koska monet teemat kietoutuvat toisiinsa, ne nousevat esille useissa luvuissa hieman eri suunnista.

Kirjan yli kolmekymmentä värikuvaa on sijoitettu vanhanaikaisesti keskelle kirjaa, mikä ei haittaa. En näet ehtinyt niitä edes kaivata, ennen kuin ne tulivat vastaan, sillä teksti tempasi heti mukaansa. Henkilö- ja asiahakemistot sekä lukukohtaiset laajat kirjallisuusviitteet bibliografisine tietoineen ilahduttavat. Silti kaipasin myös aakkosellista kirjallisuusluetteloa.

Kuva: Jan Brueghel the Elder (Flemish, 1568 – 1625) The Entry of the Animals into Noah’s Ark, 1613, Oil on panel. The J. Paul Getty Museum, Los Angeles.

Ultraviolettinäöstä magneettiaistiin

Telkänranta aloittaa teoksensa kiintoisalla luvulla eläinten aisteista. Toisaalta ihmiset ja muut eläimet ovat hämmästyttävän samanlaisia, ja esim. tasapaino- ja liikeaisti tuottavat kaikille eläimille samansuuntaisia kokemuksia. Toisaalta eläinlajien välillä on huomattavia eroja mm. näkö-, kuulo-, haju-, maku- ja tuntoaistissa. Eri eläimille maailma näyttäytyy hyvin erilaisena. Useimmat nisäkkäät näkevät sinisen, keltaisen ja vihreän samanlaisena kuin ihminen. Punaista eivät kuitenkaan esim. kissa, koira ja hevonen näe. Taisteluhärkäkään ei näe toreadorin heiluttamaa muletaa, vaan se havaitsee vain vaatteen ärsyttävän liikkeen.

Lyhytaaltoisinta valoa, ultraviolettia, jota ihminen ei havaitse, näkevät monet linnut, kalat ja eräät hyönteiset. Sitä näkevät myös nisäkkäistä useat jyrsijät, pussieläimet, eräät lepakot, kissat, koirat, siilit ja näätäeläimet. Niillä on tuosta aistista hyötyä nimenomaan hämärässä. Joillakin, tosin harvoilla, eläimillä on puolestaan infrapunanäkö, jolla ne aistivat ihmissilmälle näkymätöntä pitkäaaltoisinta valoa. Eräillä käärmeillä on tuo aisti, ja kaikkein tarkin se on kalkkarokäärmeellä. Se ”näkee” kuonon sivuilla olevien kuoppien hermopäätteillä.

Punavihersokeudesta luulisi olevan vain haittaa ihmiselle ja ihmisapinoille, joilla sitä esiintyy, mutta Telkänrannan kirjasta opin, että siitä on hyötyäkin ainakin apinoille. Punavihersokeilla on nimittäin tarkempi kolmiulotteinen näkö kuin normaalisti näkevillä: kirjavakin kohde erottuu hyvin kirjavasta taustasta. Näön tarkkuudessa apinat ja ihmiset voittavat muut nisäkkäät, mutta lintujen kanssa ne eivät siinä pysty kilpailemaan.

Entä kuulo? Ihmisen kuuloalue ulottuu noin 20 hertsistä 20 000 hertsiin. Muiden eläinten kuuloalue on laajempi toisesta tai kummastakin päästä. Niitä matalia ääniä, joita ihminen ei kuule, sanotaan infraääniksi. Sinivalailla ja norsuilla ei ole vaikeuksia noiden urinoiden havaitsemisessa. Sinivalaat kuulevat infraääniä satojen ja norsut kahden kilometrin päähän; vedessä matalat äänet kantavat paljon kauemmas kuin ilmassa.

Korkeataajuiset, kimeät ultraäänet eivät kanna kauas. Niitä kuulevat ja päästelevät erityisesti pienet eläimet, mm. jyrsijät sekä lepakot ja eräät linnut, jotka kaikuluotaavat korkeilla äänillä. Kissan kuuloalue ulottuu noin 50 hertsistä 85 000 hertsiin, ja koira kuulee yhtä matalia mutta ei yhtä korkeita ääniä kuin kissa, kuitenkin korkeampia kuin ihminen. Delfiinit ”näkevät” narisevalla naksutuksellaan kaikuluotaamalla nimenomaan toisen eläimen keuhkot. Tuon erityiskyvyn ansiosta ne ovat pelastaneet vedessä räpiköiviä ihmisiäkin. Pelastamisyrityksiin liittyy myös eläimen empatiakyky.

Haju on eläinten hallitseva aisti, mutta ihminen on huonoimpia haistajia, mikä lienee vain hyvä, sillä jo vajavaisella nuuhkimiskyvyllänikin havaitsen lähiympäristöstäni suorastaan sietämättömiä lemuja ja katkuja. Koiralla, kissalla, hevosella ja lehmällä sitä vastoin on hyvä hajuaisti. Myös linnut pystyvät haistamaan!

Kissan omistava tuttavani selittää jokaisen lomamatkansa jälkeen, miten hänen Misunsa osoittaa mieltään menemällä toiseen huoneeseen, kun hän palaa kotiin. Telkänrannan kirjasta opin, ettei katti ole loukkaantunut siitä, että se on jätetty. Se vain oudoksuu emännän tuomia vieraita hajuja. Kirjasta löytyy sekin jännittävä tieto, ettei kissa maista makeaa ja että sorsalla on makuaisti nokan kärjessä ja kielessä.

Tuntoaisti on kaikilla selkärankaisilla varsin samanlainen, mutta karvapeitteisillä eläimillä se on paljon herkempi kuin ihmisellä viiksikarvojen ja pitkin turkkia sijaitsevien tuntokarvojen ansiosta. Varsinkin eläinten turpa, kuono ja kärsä ovat hyvin herkkiä. Tuntokarvoista on apua erityisesti hämärässä liikkuville otuksille.

Kaloilla ei ole samanlaista tuntoaistia kuin ihmisellä, mutta niiden kylkiviiva-aisti tuottaa tuntohavaintoja. Useilla vesieläimillä – rauskuilla, sammilla, monneilla, pohjakaloilla sekä nisäkkäistä vesinokkaeläimellä, amazonindelfiinillä ja kolmella nokkasiililajilla – on sähköaisti. Monilla varsin erilaisilla eläimillä on magneettiaisti, josta on hyötyä erityisesti muuttomatkoilla. Tämän aistin ansiosta linnut laskeutuvat muuttaessaan sievästi pohjois-etelä-suunnassa, joten ne eivät pahasti törmäile toisiinsa. Magneettikentän ja painovoimakentän aistiminen kiinnostaa nykyisin kovasti eläintutkijoita.

Eläinten tietoisuus

Viime aikoina on keskusteltu vilkkaasti eläinten tietoisuudesta, sillä tutkijat ovat havainneet, ettei ihminen ole ainoa laji, jolla tietoisuus on. Ihmisen aivojen uloin osa, neocortex, ei näytä olevan välttämätön tietoisuuden edellytys, sillä kaikilla nisäkkäillä ja linnuilla sekä eräillä muillakin eläimillä on sellaisia aivojen ja hermoston rakenteita, jotka synnyttävät tietoisuutta, tunnetiloja ja tarkoituksellista toimintaa.

Eläinten kokemusmaailman selvittämiseksi eivät arkikokemukset ole aina luotettavia, ja siksi tarvitaan suunniteltuja eläinkokeita. Tutkimuksesta on hyötyä sekä eläimille että niiden omistajille. Tieto auttaa esimerkiksi välttämään lemmikkieläinten inhimillistämistä sekä järjestämään laboratorio- ja tuotantoeläimille vähintään siedettävät olosuhteet: riittävästi ilmaa ja tilaa, virikkeitä ja vähemmän kärsimyksiä. Viime aikojen eläintutkimuksissa on pyritty takaamaan eläimille mahdollisimman luonnolliset olot.

Eläinten käyttäytymistutkimus eli etologia, neurofysiologia ja eläinten hyvinvointitutkimus antavat tietoa eläinten kokemusmaailmasta, ja kognitiotutkimus eli mielentoiminnan tutkimus selvittää muistin, oppimisen ja ongelmanratkaisun ulottuvuuksia. tutkimuksissa käytetään monia menetelmiä: mm. aivokuvantamista, aivojen magneettikuvausta, EEG:tä sekä käyttäytymis-, preferenssi- ja motivaatiotestejä. Tunteita tutkitaan infrapunakameralla. Nerokkaissa koejärjestelyissä kukkii tutkijoiden aito innovatiivisuus.

Kognitiotutkimusta on tehty erityisesti koirilla, rotilla ja norsuilla. Tutkimuksessa on myös Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan vertailevan kognition tutkimuskeskus kunnostautunut. Tutkijat pyrkivät saamaan kokeet stressittömiksi, ja opettavat eläimiä herkkupaloilla. Telkänranta toteaa, että kognitiotutkijat huomioivat eläinten olosuhteet ja käsittelyn kivuttomuuden paremmin kuin lääketieteen tutkijat. Näitähän on syytetty suoranaisesta piittaamattomuudesta koe-eläinten kärsimyksiä kohtaan.

Telkänranta on itse alkanut jo vuosia sitten kehitellä keinoja helpottaa työnorsujen elämää ja pelastaa samalla ihmishenkiä. Toiminnan on käynnistänyt Maailman luonnonsäätiö Suomessa ja Nepalissa, ja nykyisin hanketta jatkaa Suomesta johdettu järjestö Elephant Experts. Sen tarkoituksena on rankaisevan ja väkivaltaisen koulutuksen sijaan edistää eläinystävällistä norsukoulutusta yhteisymmärryksessä paikallisten norsunomistajien ja -ajajien sekä viranomaisten kanssa. Hanke on laajenemassa Nepalista myös Intiaan.

Kuva: Jan Brueghel the Elder (Flemish, 1568 – 1625) The Entry of the Animals into Noah’s Ark, 1613, Oil on panel. The J. Paul Getty Museum, Los Angeles. (detalji)

Tietoisuuden tasot

Eläinten tietoisuudessa on useita tasoja: 1) tajuisuus eli tunnetietoisuus; 2) kognitiivinen tietoisuus eli kyky havaintoihin, johtopäätöksiin ja oivalluksiin; 3) itsetietoisuus; 4) tietoisuus tietoisuudesta eli metakognitio, siis kyky arvioida omia käsityksiään.

Ihmisen tunteita on tutkittu paljon, joten ei ole ihme, että tunteiden tutkimus on nopeasti kehittyvä eläintutkimuksenkin osa-alue. Ja tutkimista riittää. Nisäkkäillä on monia tunteita. Pelko on hengissä säilymisen kannalta tärkeä perustunne. Myös nälkä, jano, sairauden tunne ja väsymys ovat niille tuttuja. Seksuaalisen halun ja hoivatunteiden lisäksi niiden kokemusmaailmaan kuuluu inho, yllättyminen, suuttumus, ilo, suru, mielihyvä ja leikkisyys.

Tunteiden voimakkuus vaihtelee, ja hetkellisten tunteiden lisäksi sekä ihmisellä että muilla eläimillä on pitkäaikaisia mielentiloja, jotka vaikuttavat tunteiden kokemiseen. Lintujen ja nisäkkäiden välillä ei ole oleellista eroa tietoisuuden ja tunteiden tasossa, mutta lajien välillä on suuria eroja. Älyssä taas on enemmän eroa kuin tunteissa.

Nisäkkäillä aivojen limbinen järjestelmä on tunteiden kannalta keskeinen. Koska kaloilla ja sammakkoeläimillä ei tuota järjestelmää ole, on epäilty, ettei niillä olisi tunteitakaan. Mutta onko näin? Yksi tulevaisuuden tutkimusalue on kalojen oppimiskyky ja kivunsietokyky. Näyttää siltä, että kaloilla ja matelijoilla on kehittyneempi kipu- ja tunnekokemismaailma kuin sammakkoeläimillä, ja jopa mustekalat ovat osoittaneet merkkejä aidoista tuntemuksista.

Kognitiivinen tietoisuus eli ympäristöstä saatavien tietojen tietoinen arviointi ja yhdistely on jakautunut epätasaisesti eläinkunnassa, ja myös lajien sisällä on eroja. Nokkela toiminta ei välttämättä merkitse tietoista ajattelua. Oppiminen voi olla tietoista tai tiedostamatonta, ja sen aikana ja seurauksena eläin voi kokea monia tunteita: ilahtumista, helpottumista ja toiveikkuutta. Ihmiselle ominainen toiminnan suunnitteleminen on eläinmaailmassa kuitenkin harvinaisempaa kuin varsinkin lemmikkien omistajat uskovat.

Eläinten itsetietoisuutta eli tietoisuutta minästä erillisenä yksilönä on selvitetty peilitesteillä. Sika, norsu, ihmisapinat ja delfiinit oppivat, ettei peilissä ole todellinen eläin, alkavat tarkkailla peilikuvansa liikkeitä ja tutkivat peilin kautta omia ruumiinosiaan, joita eivät suoraan näe. Myös kissa ja koira oppivat, ettei peilissä ole toinen eläin. Niiden tietoisuus jää kuitenkin kauas korppien tietoisuudesta, sillä korppi pystyy peilien kautta päättelemään, milloin lajitoveri tietää saman kuin se itse ja milloin taas ei.

Tunteakseen häpeää ja kostoa eläin tarvitsee kykyä ajatella omaa toimintaansa toisen näkökulmasta. Koira ja kissa eivät pysty ajattelemaan asioita ihmisen kannalta. Koira ei siis pureskele isäntänsä tutunhajuisia lempitohveleita pahantahtoisuuttaan vaan lievittääkseen ahdistustaan, eikä kissa selkänsä kääntäessään osoita motkottavalle emännälleen mieltään vaan rauhantahtoisuuttaan. Koira ei myöskään osaa hävetä sitä, että se on pilannut tohvelin, mutta se voi näyttää ”syyllistä” naamaa, kun sitä torutaan. Pahantahtoisuus vaatii aivojen isoa otsalohkoa, joka on vain ihmisillä.

Muinaissuomalaisten ja muiden boreaalisten kansojen karhunpeijaiset osoittavat, että ihmiset uskovat eläimien tietoisuuteen ja katsovat eläinten tunteilla olevan väliä – pyytäväthän metsästäjät peijaisissa saaliiltaan anteeksi sille tuottamaansa kärsimystä.

Metakognitio on ajattelemisen ajattelemista, tietoisuutta tietoisuudesta, ja eri eläimillä se on eriasteista. Menetelmiä sen tutkimiseksi kehitetään aktiivisesti. Kiinnostuksen kohteina ovat eläinkunnan älyköt – ihmisapinat, reesusapinat, delfiinit, norsut, varislinnut ja eräät papukaijat. Näiden pitkälle kehittyneiden eläinlajien yksilöiden välillä näyttää olevan suuria eroja taipumuksissa ja kiinnostuksen kohteissa.

Oppiminen ja oivallukset

Melkein sata vuotta sitten etologit iskostivat yleiseen tietoisuuteen vaiston eli etukäteen ohjelmoituneen käyttäytymiskaavan käsitteen ja katsoivat eläinten käyttäytymisen selittyvän paljolti juuri vaistojen avulla. Nykytutkimus on kuitenkin osoittanut, että oppiminen on tärkeä osa sekä luonnossa elävien että ihmisten hoivissa kasvavien eläinten elämää. Tutkijat eivät enää edes käytä vaiston käsitettä, vaikka maallikot sitä vielä viljelevätkin.

Geneettisesti periytyvät taipumukset ohjaavat toki esim. hyönteisten, hämähäkkien ja muiden selkärangattomien käyttäytymistä, ja selkärankaisillakin on eräitä synnynnäisiä taitoja – käveleminen, uiminen, lentäminen, pesänteko. Kuitenkin suuri osa selkärankaisten toiminnasta on seurausta synnynnäisen ja opitun yhdistelmästä. Perinnölliset ominaisuudet vaikuttavat siihen, millaisia taitoja kukin eläin voi oppia, ja oppimiseen tarvitaan muistia, jonka kapasiteetti on monilla eläimillä hämmästyttävä. Esimerkiksi kesykyyhky voi oppia tunnistamaan jopa 1 200 eri kuvaa ja koira (tutkimuksessa bordercollie) yli tuhannen esineen nimen. Aivan hurja muistikapasiteetti on paviaaneilla, joista eräs yksilö oppi 5 000 kuvaa. Afrikannorsu taas voi muistaa jopa 35 vuotta aiemmin oppimansa juomapaikan sijainnin.

Oppimista on monenlaista – tottumista, ehdollistumista, mallioppimista ja oivallusta. Hyönteiset omaksuvat uutta vain tottumalla ja ehdollistumalla. Tutkimuksissa on havaittu sekin, että esim. varis, rusakko, sepelkyyhky ja kettu ovat tottuneet asutuskeskusten meluun, vaikka ne ovat yleensä kaihtaneet ihmisasutusta. Mutta ihan kaikkeen eläimet eivät totu, vaan niille ominaiset käyttäytymistarpeet periytyvät voimakkaasti. Siksi siat pyrkivät tyydyttämään pureskelun ja tonkimisen tarpeitaan ahtaissa ja virikkeettömissäkin oloissa.

Ehdollistamista eli kahden asian yhdistämistä toisiinsa käytetään sekä eläintutkimuksissa että hyötyeläinten arjessa: tietty merkki vihjaa onnistumisesta. Toiminnallinen eli operantti ehdollistaminen toimii, kun eläin ehdollistuu näkemään yhteyden toimintansa ja tietyn lopputuloksen välillä. Tällä menetelmällä on Heurekan kesyrotatkin opetettu pelaamaan koripalloa. Myös lehmien automaattisilla lypsyasemilla toimii ehdollistaminen, kun utareiden tyhjentymisestä seuraa helpotus. Aikaisemmin koiria, hevosia, norsuja ja ihmislapsia on koetettu kouluttaa rangaistusten ja väkivallan eli kielteisen vahvistamisen avulla, mutta palkitseminen eli myönteinen vahvistaminen on paljon tehokkaampaa.

2000-luvulla kalojen kognitiiviset kyvyt ovat alkaneet kiinnostaa suomalaisia tutkijoita. Heikki Hirvonen ja Sampsa Vilhunen ovat osoittaneet, että nieriän poikaset oppivat toisten lajitoveriensa esimerkistä välttämään petokalojen saaliiksi joutumista, mistä on huomattavaa taloudellista etua kalankasvatuksessa. Kalojen oppimiskyky on siis oletettua kehittyneempi.

Eläinten oivaltamisesta on saatu todisteita sekä luonnossa että tutkimustilanteissa. Apinat, delfiinit, norsut, papukaijat, valaat, varislinnut ja jopa Alaskan harmaakarhut kuuluvat oivaltaviin otuksiin. Karhujen on huomattu karvanlähdön aikaan kyhnyttävän itseään puun kylkeen, jotta karva irtoaisi paremmin, mutta eräiden yksilöiden on nähty poimivan rannalta kiviä, joissa on teräväsärmäistä merirokkoa, ja kaapivan niillä itseään. Eläinten kekseliäisyys hämmästyttää. Minua kiehtoivat eniten korppien puuhat, joista suurin osa on omakohtaisen oppimisen tulosta. Korpit kuuluvatkin eläinmaailman terävimpiin tyyppeihin.

Eläinmaailman älyköt

Oppimisesta Telkänranta siirtyy luontevasti tarkastelemaan eläinmaailman älyköitä, jotka käyttävät ja valmistavat työkaluja ja tekevät yhteistyötä. Syötillä kalastavia lintuja on löydetty 12 lajia. Myös krokotiilien on nähty pyydystävän syötillä ja saukkojen rikkovan kivillä simpukan kuoria. Tutkijat ovat havainnoineet myös apinoita, varislintuja, hammasvalaita, norsuja, haikaroita, lokkeja, haarahaukkoja ja kuningaskalastajia.

On eläinlajeja, joiden kaikki yksilöt käyttävät yhtä välinettä samalla tavalla ja samaan tarkoitukseen, ja on lajeja, jotka käyttävät erilaisia välineitä eri tarkoituksiin. Telkänranta mainitsee kiintoisia esimerkkejä: apuvälineitä käyttävät useat eläimet ruoan hankkimiseen ja gorillat liikkumiseen; uudenkaledonianvaris osaa käsitellä työkaluja työkaluilla; norsut ja useat apinalajit osaavat tehdä työkaluja; mustavarikset ja intiannorsut pystyvät yhteistyöhön.

Eläintutkimus on haasteellista mm. siksi, että eläinten logiikka saattaa olla erilainen kuin ihmisten. Mutta kun ymmärrämme syvällisemmin, mikä on eläinten älykkyyttä ja mikä jotain muuta, onnistumme paremmin muovaamaan eläinten käyttäytymistä sekä arkielämän että yhteiskunnan kannalta toimivaan suuntaan. Yleensä ottaen koulutuksen onnistuminen riippuu enemmän kouluttajan taidoista kuin eläinyksilön älynlahjoista.

Kipu ja pelko

Eläinten äly ja tunteet liittyvät toisiinsa, sillä älyllinen taso vaikuttaa siihen, mitä kaikkia tunteita eläin voi kokea. Eritasoiset eläimet kokevat tunteet yhtä voimakkaina, mutta älykkäämmät kokevat monipuolisempia tunteita. Telkänranta kertoo eläinten tunteista jo tietoisuutta käsittelevässä luvussa, mutta palaa myöhemmin uudelleen kipuun ja pelkoon. Kaloilla kipu on aito kokemus, ei pelkkä tiedoton refleksi, ja on mahdollista, että kalat kärsivät kivusta jopa enemmän kuin ihmiset, vaikka me emme niiden ”parkaisuja” kuulekaan. Mustekalojenkin on todettu oppivan varomaan kivun aiheuttajia. Jopa hämähäkeillä, hyönteisillä ja esimerkiksi kastemadoilla on hermostossaan sellaiset rakenteet, joilla kivun kokeminen olisi ainakin teoriassa mahdollista.

Useat eläimet äännähtelevät niin kuin ihmisetkin, kun ne tuntevat kipua. Muistan lapsuudesta, miten sika kiljui, kun sitä pistettiin eli kun sen kaulasuoneen tökättiin puukko veren valuttamiseksi. Nykyisin siat kiljuvat kastroitaessa, kun niitä ei puuduteta. Pieneläinten tuskista ihminen ei edes tiedä, kun ei kuule ultraääniä. Usein otukset eivät edes valita, vaan pyrkivät käyttäytymään normaalisti kivusta huolimatta, jotteivät pedot niitä huomaisi.

Sikojen lisäksi ihminen aiheuttaa tahallisesti kipua myös vasikoille nupouttaessaan niitä. Toimenpiteellä estetään sarvien kasvu ja vammat, joita naudat aiheuttaisivat sarvillaan toisilleen. Sarvenalun polttaminen on kivuliasta ja tuottaa kolmannen asteen palovammoja, jotka paranevat hitaasti. Eläinlääketieteen tutkijat Helsingin yliopistossa ovat ryhtyneetkin etsimään lempeämpiä nupouttamismenetelmiä ja tehokasta kivunlievitystä.

Puremalla toistensa saparoita tehosikaloiden turhautuneet elikot aiheuttavat toisilleen kipua ja omistajille taloudellisia menetyksiä. Telkänranta on tutkinut tätäkin ilmiötä. Hän käyttää termiä hännänpurenta, vaikka sioilla on ollut vanhastaan saparo. Hän on kehittänyt keinoja, joilla sikojen turhautuminen voidaan estää tarjoamalla häkkeihin muuta pureskeltavaa.

Nauru ja leikki

Kikatus ja kisailu kuuluvat ihmislapsen kehitykseen, mutta ne näyttävät kuuluvat muidenkin nisäkkäiden poikasten elämään. Rottien on havaittu ”kikattavan” ja ”sirkuttavan”, kun niitä kutitetaan tai kun ne painivat keskenään. Koska niiden päästämät äänet ovat 55 000 hertsin korkuisia, ihminen havaitsee ne vain ultraäänikuuntelulla. Kiintoisaa on, että rotat ääntelevät silloinkin, kun ne pääsevät häkkiin, jossa ne ovat aikaisemmin saaneet painia.

Ihmisen lisäksi monet nisäkkäät ja linnut jatkavat leikkimistä jossain määrin vielä aikuisinakin. Erityisen leikkisiä näyttävät olevan pullokuonodelfiinit, joiden on nähty akvaariossa muodostavan veteen puhaltamistaan ilmakuplista suuria palloja ja renkaita, joita ne sitten venyttelevät kuonollaan ja läjäyttävät hajalle pyrstöllään. Myös maitovalaat tekevät kuplaleikkikaluja. Korpit riippuvat oksasta jaloillaan tai nokallaan ja tekevät voltteja oksan ympäri. Nisäkäs- ja lintulajien vähemmistö jatkaa leikkejään aikuiseksi asti.

Jotta tutkija voi sanoa eläimen leikkivän, toiminnan pitää olla epätäydellinen ja hyödytön versio normaalista käyttäytymisestä, spontaania tai vastaus toisen aloitteeseen, liioiteltua tai muuten normaalista poikkeavaa sekä muuntelevaa. Lisäksi leikiksi luettavan toiminnan tulee tapahtua rennossa, turvallisessa tilanteessa ja eläimen ollessa terve.

Eläinten leikit jaetaan yleensä kolmeen ryhmään: esineillä leikkimiseen, liikuntaleikkeihin ja sosiaalisiin leikkeihin, joilla näyttäisi olevan erilainen alkuperä evoluutiossa. Kyyhkyt leikkivät vain esineillä; sorsalinnuilla on vain liikuntaleikkejä; norsunsukuiset tamaanit harrastavat vain sosiaalisia leikkejä. Useat eläimet pystyvät myös yhdistelemään erilaisia leikkejä. Hyeenanpoikasten leikit osoittavat, että leikin eri lajit ilmestyvät eri aikoina poikasten käyttäytymiseen: toisella elinviikollaan pennut alkavat leikkiä sosiaalisia leikkejä omassa pesäluolassaan; kolmannella viikolla ne jo huvittelevat vartalollaan; neljännellä viikolla ne alkavat kiinnostua luunsiruista, nahanriekaleista ja muusta riepoteltavasta.

Kuva: Edwin Henry Landseer (1802–1873) Isaac van Amburgh and his Animals 1839. Wikimedia Commons. The Royal Collection Her Majesty Queen Elizabeth II.

Mielihyvä, huolenpito ja sosiaalisuus

Nautinto panee eläimet toimimaan. Mielihyvää tuottaa niin syöminen, saaliin pyydystäminen ja leikki kuin seksuaalisuus ja jälkeläisten hoivaaminenkin. Jo ruoan odotus lisää dopamiinin eritystä, ja itse syöminen tuottaa lisää elimistön omia opiaatteja, jotka tuottavat nautinnon tunteen. Jos yksilöllä on vähän tekemistä, ruoan tuottaman mielihyvän merkitys korostuu. Siksi tekemisen puutteessa turhautuville lemmikeille olisi keksittävä muutakin mukavaa tekemistä kuin syöminen. Koska eri koirarotujen dopamiiniaineenvaihdunnassa on suuria eroja, toiset koirat tyytyvät pieniin annoksiin, mutta toiset syövät yhtenään ja lihovat. Liikunnan ja leikin tuottama mielihyvä tarjoavat hyvän vaihtoehdon mussuttamiselle.

Eläinten haluista ja himoista kirjoittaessaan Telkänranta selittää, miksi linnut laulavat keväisin niin vimmatusti julistaessaan reviiriään ja hurmatessaan puolisoa: laulaminen on yksinkertaisesti hauskaa ja tuottaa mielihyvää. Tätä tuottaa myös poikasten syöttäminen.

Seksuaalisia tunteita on luultavasti kaikilla nisäkkäillä. On mahdollista, että eläimet kokevat seksuaaliset halut yhtä voimakkaina kuin nälän tai janon. Nisäkkäiden seksuaalinen nautinto lienee voimallinen kokemus, koska siihen liittyy voimakasta oksitosiinin ja vasopressiinin eritystä. Lintujen, matelijoiden, sammakkoeläinten ja kalojen seksuaalisessa käyttäytymisessä keskeinen rooli on puolestaan mesotosiinilla ja vasotosiinilla, joiden kemiallinen koostumus on vastaava. Luonto on ilmeisesti täynnä erilaisia versioita seksuaalisesta mielihyvästä ja muista nautinnollisista kokemuksista.

Poikasten ja kumppanin hoivaaminen, sukiminen, nuoleminen ja rapsuttaminen tuottaa onnellisuushormoniksi sanottua oksitosiinia kummassakin osapuolessa ja ylläpitää yhteenkuuluvuutta. Hevosille on lajikumppanien koskettaminen tärkeää. Ne nauttivat myös siitä, että ihmiset silittelevät ja rapsuttelevat niitä. Taputtamisesta ne eivät erityisesti välitä, vaikkakin sietävät sitä.

Pikku lapsen tai minkä tahansa muun eläimen parkaisu raastaa normaalin aikuisen ihmisen sydäntä. Se raastanee myös kaurisemojen sydäntä, sillä kauriit valpastuvat, kun ne kuulevat minkä tahansa lajiin poikasen hätähuudon, ja pyrkivät löytämään äänen lähteen.

Oravankokoisilla apinoilla, töyhtötamariinilla ja valkotupsumarmosetilla, on hauska nimi, mutta hauskoja nuo otukset ovat senkin vuoksi, että niiden koiraat hoivaavat poikasiaan yhtä paljon kuin naaratkin. Jälkeläisten hoivaaminen ei rajoitu vain nisäkkäisiin, vaan myös eräät kalat ja jopa krokotiilit huolehtivat hellästi poikasistaan niiden elämän alkutaipaleella.

Eläinten seuran tarve kumpuaa geeneistä, mutta ratkaiseva on myös kasvuympäristön osuus. Muiden eläinten läsnäolo antaa tarvittavia virikkeitä aivojen normaalille kehitykselle. Jälkipolven sosiaalistaminen onnistuu parhaiten yhdessä, ja toverit tuovat yksilölle turvaa, kun monet silmät ja korvat ovat havaitsemassa mahdollisia uhkia. Eläin oppii toimimaan yhdessä toisten kanssa ja ymmärtämään toveriensa viestinnän vivahteita. Kun kaikki laumaeläimetkään eivät hyväksy toisiaan, lemmikkien omistajien pitäisi tarkkaan valita eläinyksilöt, jotka he pakottavat asustamaan keskenään.

Ihmisen kokemusmaailmalla on juurensa eläinmaailmassa ja muiden eläinten kanssa yhteisissä esi-isissämme. Vaikka ihmisen maailma on teknisesti pitkälle kehittynyt, Telkänranta arvelee lajin menestyksen salaisuuden piilevän empatiakyvyssä. Kyky asettua toisen asemaan ja ymmärtää toisia yhä paremmin tehostaa yhteistyötä. Se on ilmeisesti myös edellytys kielen kehittymiselle, ja kieli puolestaan on kertyvän kulttuurin edellytys. Jotta synnynnäinen taipumus empatiaan kehittyisi täyteen potentiaaliinsa, tarvitaan myös turvallinen ja myötäelämisen kykyä ruokkiva ympäristö.

Päästyäni Millaista on olla eläin? -teoksen loppuun, kirjoitin muistiinpanoihini: ”Tätä täytyy saada lisää!” Sitten huomasin, että kirjansa jälkisanoissa Telkänranta kertoo kirjoittavansa parhaillaan teoksen jatko-osaa. Jään siis odottamaan, mitä tuleman pitää, ja odotukseni ovat korkealla.

***

Kiintoisaa lisälukemista kolmelta vuosisadalta:

Charles Darwin, Tunteiden ilmaisu ihmisellä ja eläimillä (suom. 2009)

O. M. Reuter, Eläinten sielu aikamme tutkimuksen valaisemana (suom. 1909)

Konrad Z. Lorenz. Eläimet kertovat: Eläinten käyttäytyminen tiedemiehen tulkitsemana  (suom. 1953)

Eric Fabricius: Etologia, Johdatus eläinten käyttäytymismaailman tutkimukseen (suom. 1968)

Adrian Forsyth, Tikanpojan luonto: Seksi ja lisääntyminen eläinmaailmassa (suom.1989)

Jussi Viitala, Inhimillinen eläin – eläimellinen ihminen (2003), Vapaasta tahdosta? Käyttäytymisen evolutiivinen perusta (2005) ja Älykäs eläin (2010).

Erkki Pulliainen, Koiran käyttäytyminen (2008)

Ilkka Koivisto, Eläinten kielellä: Tulkintoja luonnonystävän iloksi (2011)