Suomen Historiallinen Seura järjesti tiistaina 5.5.2026 keskustelutilaisuuden ”Kansakunnan muisti ja tutkimusympäristö – Historiantutkimus ja suomalaisten arkistojen tulevaisuus” Tieteiden talolla Helsingissä. Tilaisuutta seurasi paikan päällä 70 ja etäyhteyksillä yli 50 henkilöä. Teema kiinnosti laajasti, sillä Kansallisarkisto on viime vuosina uudistanut voimakkaasti toimintaansa digitalisaation myötä ja ryhtynyt säästöpaineissa karsimaan toimipisteitään. Samalla historian ja lähialojen tutkijoiden, sukututkijoiden, opiskelijoiden, kirjailijoiden ja historian harrastajien keskuudessa on herännyt huolta muutosten suunnasta. Tilaisuuden ytimessä olikin kysymys arkistojen olemuksesta: onko digitaalisuus arkistoissa täydentävä vai tulevaisuuden ensisijainen toimintamuoto?
Seuran tavoitteena riittävä rahoitus
Tilaisuuden aluksi Suomen Historiallisen Seuran puheenjohtaja professori Anu Lahtinen julkisti seuran arkistotavoitteet. Viiteen kohtaan kiteytetyt tavoitteet liittyvät pitkälti Kansallisarkiston akuuttiin tilanteeseen. Valtiontalouden säästöpaineissa historiantutkijat ovat erittäin huolissaan kulttuuriperinnön rahoituksesta, ja seura vaatiikin Kansallisarkiston rahoituksen turvaamista, sillä iso osa suomalaisesta historiallisesta aineistosta on uskottu arkiston säilytettäväksi.
Kysymys liittyy vahvasti Kansallisarkiston toimipisteverkoston tulevaisuuteen. Tutkijoille on jatkossakin tärkeää päästä paperisten arkistoaineistojen äärelle, sillä arkistot ovat historioitsijoille tutkimusinfrastruktuuri, joka on laadukkaan ja kansainvälisesti arvostetun tutkimuksen kivijalka. Julkisten aineistojen tulee olla kaikkien kansalaisten saatavilla maksutta. Seura tuo tavoitteissaan esille myös sen, että turvallisuuspoliittisesti ei ole järkevää keskittää suurta osaa aineistosta Mikkeliin.
Kuva: Minna Uusivirta
Kohtaamisia fyysisesti vai netissä?
Paneelikeskustelussa arkistojen olemusta ja suuntaa pohtivat dosentti Jenni Karimäen johdolla osaamisalueen johtaja Mikko Eräkaski Kansallisarkistosta, Yksityiset keskusarkistot ry:n puheenjohtaja Riku Keski-Rauska, Kotiseutuliiton valtuuston jäsen Janne Ridanpää ja hallitussihteeri Jussi Sallila opetus- ja kulttuuriministeriöstä.
Panelistit olivat yhtä mieltä siitä, että arkistot ovat historioitsijoille ja muille tutkijoille tärkeä tutkimusympäristö. Erilaisia näkemyksiä oli sen sijaan siitä, mihin suuntaan digitalisaatio arkistoja vie. Viimeaikaisessa keskustelussa on painotettu arkistojen roolia tietovarantoina, ja eduskunnan käsittelyssä oleva arkistointilaki määrittelee Kansallisarkiston kokoelmat kansalliseksi arkistotietovarannoksi. Kansallisarkiston pääjohtaja Päivi Happonen on puolestaan asettanut vastakkain kulttuuriperintö- ja tietovarantonäkökulmat (Faili 4/2025). Karimäen esittämä kysymys arkistojen olemuksesta esimerkiksi datasäilönä sai Riku Keski-Rauskan huomauttamaan, että datan säilömiseen sopivat paremmin muut paikat kuin arkistot ja että arkistot ovat ennen kaikkea kohtaamispaikkoja.
Keskustelijoilla oli hieman eriäviä näkemyksiä ammattilaisten ja käyttäjien kohtaamisista arkistoissa. Mikko Eräkaski katsoi, että Kansallisarkisto voi tarjota laadukasta asiakaspalvelua myös puhelimitse ja chatissa, ja kysyi, miksi arkistot olisivat radikaalisti erilaisia verrattuna yhteiskunnan muihin, jo pitkälle sähköistyneisiin palveluihin. Eräkaski ei kiistänyt fyysisen kohtaamisen arvoa mutta arvioi, että Kansallisarkiston palvelut ovat tulevaisuudessa enemmän monikanavaisia. Eräkaski nosti esille myös näkemyksen, että digitointi estää arkistoaineistojen marginalisoitumisen, sillä jo nyt digitaalisesti tarjolla olevia aineistoja käytetään paljon esimerkiksi opinnäytetöissä. Jussi Sallila puolestaan viittasi säästöpaineisiin ja katsoi, että kysymystä on tarkasteltava myös siinä valossa, säästetäänkö tila- vai henkilöstökustannuksista: säästäminen henkilöstöstä tilojen sijaan rajoittaisi sekin hiljaisen tiedon siirtymistä.
Riku Keski-Rauska puolusti fyysisiä kohtaamisia, sillä ammattilaiset voivat antaa tutkijoille arkistomateriaalista tietoa, joka ei muuten tulisi esille, ja esitellä aineistoja, joita tutkija ei ole tullut ajatelleeksi. Digitaalisuus voikin tuottaa tutkimuksen metodologiaan liittyvän riskin, jos sen tarjoamiin menetelmiin, kuten tekoälyavusteisuuteen tai tekstitunnistetun aineiston hakutoimintoihin, joko luotetaan liikaa tai joudutaan pääosin nojaamaan. Keski-Rauska saikin illan ainoat spontaanit aplodit todetessaan, että etukäteen tuntemattomien aineistojen selailulla on joskus ratkaiseva merkitys tutkimustuloksille: ”Joskus täytyy selata, haahuilla väärissä aineistoissa, ja yhtäkkiä siinä voikin olla niin, että se aineisto esittää kysymyksen, jota et tiennyt edes kysyväsi.” Keski-Rauska painotti, että historiantutkimukselle on todella vaarallinen suunta, jos se jää pelkästään digitaalisen aineiston varaan. Se voi synnyttää harhan siitä, että digitoidun materiaalin ulkopuolella ei ole mitään relevanttia.
Pienten ja suurten arkistojen erilainen suunta
Kotiseutuarkistojen edustajana Janne Ridanpää oli huolestunut siitä, että pienet ja suuret arkistot ovat eriytymässä voimakkaasti digitalisaation myötä ja erilaisten resurssien takia. Pienissä arkistoissa korostuu niiden paikallinen rooli ja kulttuuriperintötehtävä, kun taas tietovarantotehtävä koskee lähinnä Kansallisarkistoa. Ridanpää kantoi huolta siitä, että pienet arkistot ovat putoamassa digitaalisuuden kelkasta. Monien kotiseutuarkistojen aineistoista ei ole olemassa edes luetteloita verkossa. Ridanpään viesti tutkijoille olikin kannustus käyttää kaikkia mahdollisia aineistoja ja arkistoja – myös pieniä kotiseutuarkistoja.
Arkistot painivat resursseiltaan eri mittaluokissa. Kansallisarkiston vuosibudjetti on tänä vuonna noin 21,38 miljoonaa euroa ja yksityisten valtionapuarkistojen yhteensä 5,6 miljoonaa euroa. Kotiseutu- ja muiden paikallisarkistojen budjetit vaihtelevat huomattavasti. Keski-Rauska katsoi, että pienissä arkistoissa täytyy samaan aikaan hallita perinteinen arkistotyö ja sähköinen maailma. Haasteena on, että aikaa ja rahaa digitointiin vaaditaan koko ajan enemmän, vaikka resurssit eivät kasva. Eräkaski puolestaan arvioi, että pitkällä aikavälillä digitaalisen säilyttämisen kustannukset vähenevät ja analogisen aineiston säilyttämisen kustannukset kasvavat.
Kansallisarkiston budjettia on viime vuosina leikattu, ja arkiston 22.4.2026 Helsingissä järjestämässä keskustelutilaisuudessa tuli esille, että digitaalisten palveluiden kehittämistä pyritään vauhdittamaan myös lisärahoituksella. Tämä koskee esimerkiksi digitoitujen aineistojen tekstitunnistusta. Tutkijat ovat kritisoineet digitaalisten palveluiden keskeneräisyyttä. Viimeksi asiasta kirjoitti FT Liisa Vuonokari-Bomström Turun yliopiston Suomen historian blogissa: ”Astian uudistukset ovat kuitenkin edellytys sille, että esimerkiksi tekstitunnistus, jolla digitaalisia palveluja markkinoidaan, saataisiin laajamittaisesti käyttöön.”
Arkistot kansallisen muistin pyhättöinä
Arkistojen käyttäjien puolesta kommenttipuheenvuoron piti kirjailija Sirpa Kähkönen. Hän keskittyi analogisten aineistojen tärkeyteen ja arkistojen merkitykseen paikkoina. Kähkönen oli huolissaan kansalaisyhteiskunnan murtumisen mahdollisuudesta ja alueellisen kulttuuriperinnön arvostuksen heikkenemisestä. Hän katsoi, että kansallisen muistin ja kansallisen kertomuksen tulee olla läsnä eri puolilla Suomea: ”Tämä on isompi kysymys kuin rahakysymys, tämä on isompi kysymys kuin teknologiakysymys – haluan painottaa sitä.”
Kähkönen katsoi, että myös muiden kuin tutkijoiden mahdollisuus matalalla kynnyksellä työskennellä arkistoissa tulee säilyttää eri puolilla Suomea ja aineistoja tulee tarjota muuallakin kuin digisfäärissä. Kuitenkin jos digitaalisiin palveluihin siirrytään, järjestelmien tulee olla kunnossa ja ymmärrettäviä niin, että käyttäjien ei tarvitse suorittaa erillistä tutkintoa osatakseen käyttää niitä, kuten Kansallisarkiston Astian kanssa välillä tuntuu olevan. Lopuksi Kähkönen viittasi arkistojen merkitykseen fyysisinä paikkoina, tiedon ja kansallisen muistin pyhättöinä tai temppeleinä – älkää aliarvioiko aisteja, hän huomautti.
Käytännöllisiä ja periaatteellisia kysymyksiä
Tilaisuudessa käytiin vilkasta keskustelua ja esitettiin useita kysymyksiä panelisteille. Kaikki puheenvuorot – niin pyydetyt kuin yleisöstä pidetyt – toivat esille sen, että arkistokysymyksellä on laajoja periaatteellisia ulottuvuuksia, eikä Kansallisarkistonkaan muutoksissa ole kysymys vain sisäisistä käytännön järjestelyistä. Historiantutkijoiden huolet liittyvätkin niin oman ammatin ja työn edellytyksiin kuin laajemmin kansallisen kulttuuriperinnön ja muistin saavutettavuuteen ja tulkintaan. Kysymys on myös yhteiskunnan suunnasta ja visiosta: onko digitaalinen maailma ja todellisuus se, mihin haluamme kaikkia teitä kulkea? Moni tutkija näkee riskinä tiedon pirstoutumisen yksittäisiksi digitaalisiksi ilmentymiksi sekä kokonaisuuden ja kontekstin katoamisen.
Professori Tuomas Tepora on kiinnittänyt huomiota tähän perustavaan kysymykseen 21.3.2026 tekemässään Facebook-päivityksessä, joka nostaa esille ydinkysymyksiä säästöpuheen ja digiloikan taustalta: ”Arkistojen sulkemisten ja yltyvän digitalisaation vyöryessä päällemme jää jalkoihin se, että materiaaliset aineistot, asiakirjat, lehdetkin, joita digitoituna on helppo ja mukava tutkia ja lukea, muuntuvat lopulta osaksi bittimaailmaa. Yksi vieraantumisen syistä on jatkuva informaatiotulva, jonka tekoäly jauhaa kolmeksi pointiksi etsijän mieltymysten mukaan. Saavutettavuuden varjona on elävän, käsin kosketeltavan yhteyden katkeaminen menneisyyteen (eli niihin vuosisatoihin, jolloin asiakirjat olivat materiaalisia). Mahdollisuus työskennellä alkuperäisten aineistojen (!) parissa on oleellista paitsi historiantutkimukselle, myös monimuotoisen todellisuuskäsityksen säilymiselle.”
Tallenne tilaisuuden pyydetyistä puheenvuoroista tulee myöhemmin katsottavaksi Agricola-verkkoon.
Sari Aalto
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston dosentti ja Suomen Historiallisen Seuran toiminnanjohtaja.
- Kategoriat:
- Uutiset
- Julkaistu: