Tietokirjani Maa joka katosi: Isoisäni salainen tehtävä Inkerissä on parhaillaan painossa. Sain kipinän kirjoittamiseen lukiessani isoisäni, sotilaspastori Juhani Jääskeläisen päiväkirjoja, kirjeitä ja raportteja Saksan miehittämästä Inkeristä ja Virosta. Tutkimusintoni vahvistui kuunnellessani inkerinsuomalaisten omakohtaisia ja usein raastavia kertomuksia Hitlerin Saksan toisen maailmansodan aikana miehittämästä Inkeristä.
Aikalaiskertomuksia sävyttävät sekä natsi-Saksan että Stalinin Neuvostoliiton inkerinsuomalaisiin kohdistamat väkivaltaisuudet ja pakkotoimet. Kertomuksissa esiintyy kuvauksia saksalaisten hyvästä kohtelusta mutta myös (inkerin)suomalaisten surmista, nälänhädästä, pakkotyöstä ja perheenjäsenten ennenaikaisista kuolemista. Edes Suomi ei saa puhtaita papereita inkerinsuomalaisten kohtelusta.
Suomeen pakolaisena siirtynyt inkerinsuomalainen isoisäni sai todistaa näitä historiallisia tapahtumia ja osaltaan vaikuttaa niihin. Hän lähti Suomesta lähetetyn salaisen tutkimusryhmän mukana Inkeriin tammikuussa 1942. Elokuusta lähtien hän kiersi varsin vapaasti Saksan miehittämää Inkeriä ja Viroa.
Jääskeläinen oli ensimmäinen Suomesta lähetetty pappi ja Suomen armeijan luutnantti, joka työskenteli alueella. Jääskeläinen ymmärsi elävänsä historiallisia aikoja ja tallensi havaintojaan päiväkirjoihin, raportteihin ja valokuviin. Hän välitti myös tietoa ja avunpyyntöjä Suomeen ja Saksan viranomaisille.
Myöhemmin Jääskeläinen väitteli Inkerin kirkon historiasta ja tuhosta Neuvostoliitossa. Suomettumisen vuosina hänen näkemyksilleen oli kuitenkin vain vähän tilaa mediassa. Myös akateemisessa tutkimuksessa Stalinin vainovuosia koskevaa tietoa oli vaikea käsitellä vielä hänen väitellessään vuonna 1980.
Vaikea historiallinen tieto
Inkerin ja inkerinsuomalaisten historia on kahden totalitaarisen valtion, Hitlerin Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton, väkivallan varjostamaa. Samalla se on ylirajaista historiaa: yksilöiden, perheiden ja yhteisöjen kokemukset ja muistot eivät noudattaneet valtioiden rajoja. Heidän historiassaan on monin tavoin vaikeaa tietoa.
Vaikea tieto liittyy historiassa usein valtion väkivaltaan, kansanmurhiin, kolonialismiin ja vainon kokemuksiin. Se voi olla opiskelijoille, lukijoille ja tutkijoille raskasta. Samalla vähemmistöjen kokemushistoria on yhä tärkeämpi osa historiankirjoitusta. Historiantutkimuksen tulisi pystyä tarkastelemaan sitä kaunistelematta.
Perehtyessäni satoihin inkerinsuomalaisten muistitietohaastatteluihin niissä toistuivat karkotukset, väkivaltaisuudet ja vainot. Valtion ja sen virkamiesten toteuttama systemaattinen väkivalta on vaikea aihe kertojille. Tutkija Outi Kähäri on tuonut esille, että keskiluokkaiselle suomalaistutkijalle, joka ei ole taustaltaan inkerinsuomalainen eikä ole kokenut sotaa tai vainoa, voivat inkerinsuomalaisten haastateltavien kuvaukset valtion väkivallasta ja vainosta puolestaan tuntua liian raskailta ja vaikeasti ymmärrettäviltä.
Vaikean tiedon näkökulmasta on perusteltua kysyä, miksi inkerinsuomalaisten tutkimustyötä ja kokemuksia on ajoittain suljettu suomalaisen historiankirjoituksen ulkopuolelle. Tätä on perusteltu kärsimyksen kuvauksella. Mutta eikö juuri tällöin ole vaarana vaikean tiedon sivuuttaminen?
Inkerinsuomalaisten kärsimystä ei pidä tarkastella irrallaan historiallisesta ympäristöstä. Sekä Stalinin Neuvostoliitossa että Hitlerin Saksassa toteutettiin vainoja, karkotuksia, pakkotyötä ja surmia, jotka kohdistuivat inkerinsuomalaisiin mutta myös muihin ryhmiin. VTT Helena Miettinen on tuonut väitöstutkimuksessaan esiin, että venäjänsuomalaiset ryhmät – inkerinsuomalaiset, punasuomalaiset, loikkarit ja amerikansuomalaiset – rakensivat identiteettiään pitkälti Neuvostoliitossa koetun kärsimyshistorian varaan. On kuitenkin eri asia tutkia kriittisesti kärsimyshistoriaa kuin sivuuttaa tutkimus siihen sisältyvän kärsimyksen kuvauksen vuoksi. Esimerkkinä kärsimyksen kuvauksen takia ulossuljetusta tutkimuksesta on Leonid Gildin laaja tutkimus inkerinsuomalaisten kansanmurhasta. Se kokoaa tietoja tuhansista Stalinin vainojen inkerinsuomalaisista uhreista ja analysoi viranomaistoimien seurauksia. Historiakirjani Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa kokosi puolestaan ensimmäistä kertaa yhteen eri suomalaisryhmien Stalinin ajan vainoja, mukaan lukien joukkokarkotukset ja suuren terrorin. Teoksesta ilmestyy lokakuussa vertaisarvioitu ruotsinnos.
Poliittisesti arkaluontoinen historia
Inkerinsuomalaisten historia oli pitkään poliittisesti arkaluontoista sekä Suomessa että Neuvostoliitossa ja myöhemmin myös nyky-Venäjällä. Edelleen aihetta käsitellään vain vähän Suomen historianopetuksessa.
Suomen yhteistyötä natsi-Saksan kanssa alettiin käsitellä avoimemmin vasta 2000-luvulla. Sitä ennen liittolaissuhdetta Saksaan oli usein selitetty historiallisena välttämättömyytenä. Nykyisessä tutkimuksessa jatkosotaa tarkastellaan kuitenkin yhä selvemmin osana Saksan Barbarossa-operaatiota. Tutkija Oula Silvennoinen on tuonut esiin, että liittolaisuus natsi-Saksan kanssa ja sitä seurannut vaikeneminen ovat vaikuttaneet suomalaiseen muistikulttuuriin ja synnyttäneet hiljaisuuden saarekkeita.
Holokausti tunnetaan Suomessa varsin hyvin. Sen sijaan oma lähdeaineistoni Saksan miehityksestä Inkerissä ja Virossa – kirjeenvaihto, päiväkirjat, valokuvat, haastattelut ja muu arkistoaineisto – toi esiin hierarkkista vallankäyttöä, pakkotoimia ja äärimmäistä väkivaltaa, jotka ovat aiemmin jääneet vähälle tai olemattomalle huomiolle.
Suomalaisessa historiankirjoituksessa ei ole juurikaan käsitelty inkerinsuomalaisten kokemuksia natsi-Saksan miehityksessä. Taustalla voi olla Suomen asema Saksan liittolaisena ja ”aseveljenä”. Sodan jälkeinen kirjasensuuri ja lehdistön itsesensuuri sekä myöhempi suomettuminen ovat osaltaan voineet jättää aukkoja tähän historiankirjoitukseen.
Inkerinsuomalaiset historian toimijoina
Yksi keskeinen ongelma historiankirjoituksessa on ollut inkerinsuomalaisten oman toimijuuden sivuuttaminen. Heidät on helposti kuvattu vain totalitarististen toimien kohteina: vainojen, karkotusten, pakkotyön ja väestönsiirtojen uhreina. He olivat kuitenkin myös aktiivisia toimijoita, jotka tekivät valintoja ja pyrkivät vaikuttamaan omaan ja yhteisönsä kohtaloon.
Tämä näkyy myös Saksan miehittämän Inkerin tutkimuksessa. Monet alueella toimineet henkilöt olivat itse asiassa inkerinsuomalaisia tai Inkerissä syntyneitä. Isoisäni Juhani Jääskeläisen elämänhistorian kautta on mahdollista tarkastella inkerinsuomalaisten toimijuutta tavalla, joka tavallisesti jää suomalaiskansallisten historiakehysten ulkopuolelle.
Kysymys inkerinsuomalaisten toimijuudesta liittyy laajempaan keskusteluun kolonisoivasta katseesta. Esimerkiksi saamelaisten ja karjalaisten tutkimuksessa on tarkasteltu sitä, miten valtaväestö on määritellyt vähemmistöjä ja tehnyt niistä tutkimuksen kohteita. Saman näkökulman voi ulottaa inkerinsuomalaisiin. Kolonisoivalla katseella tarkoitetaan luokittelevaa ja määrittelevää valtaa, jossa hallitseva ryhmä asettaa toisen ryhmän objektiksi. Postkoloniaalinen tutkimus puolestaan pyrkii nostamaan esiin näiden ryhmien omia kertomuksia, sisäistä moninaisuutta ja toimijuutta.
Inkerinsuomalaisten ylirajainen historia haastaa suomalaiskansallisen historiankirjoituksen. Kun ihmisten elämä, identiteetti ja kokemukset ovat syntyneet ja saaneet vaikutteita useiden valtioiden vaikutuspiirissä, niitä ei voi aina mielekkäästi sijoittaa yhden kansakunnan kertomukseen.
Väkivallan hiljennetyt todistajat
Inkerinsuomalaisten muistitieto sisältää runsaasti kertomuksia Stalinin Neuvostoliiton ja Hitlerin Saksan väkivallasta Inkerissä. Suomessa näitä kertomuksia sekä ylipäätään inkerinsuomalaisten vaikeaa historiaa hiljennettiin sodan jälkeen. Tästä on osoituksena muun muassa inkerinsuomalaisen kirjallisuuden sensuuri.
Tilannetta mutkistaa se, että väkivallan kokijoilla on ollut Suomessa ylipäätään ilmeisen vähän sosiaalista tilaa ja niukasti käsitteitä kokemustensa kuvaamiseen. Uuden sotahistorian, väkivallan tutkimuksen ja traumaymmärryksen kehittyminen on muuttanut tilannetta.
Samalla voi kysyä, millaisia ja keitä kuvaavia kertomuksia suomalainen historiankirjoitus on hyväksynyt ja millaisia se on jättänyt sivuun. Tästä toimii esimerkkinä isoisäni Juhani Jääskeläisen elämä. Hän sai kirkolta kaksi kirjallista huomautusta, joissa häntä kehotettiin vaikenemaan inkerinsuomalaisista Ylen radiojumalanpalveluksissa. Hänen väitöskirjansa ohjaajan mukaan tutkimusta Stalinin vainojen leimaamasta 1930-luvun neuvosto-Inkeristä ei voinut tehdä 1970-luvulla Helsingin yliopistossa.
Kyse ei siis ollut vain inkerinsuomalaisten omaehtoisesta vaikenemisesta pelon ilmapiirissä vaan myös institutionaalisesta painostuksesta hiljaisuuteen. Jääskeläisen inkerinsuomalaisia koskevasta uraauurtavasta väitöstutkimuksesta ja sitä seuranneesta 1930-lukua käsittelevästä tietokirjasta ei itsesensuuria harjoittaneessa suomalaisessa mediassa kirjoitettu.
Vaikean historian ongelma ei kuitenkaan koske vain menneisyyden tapahtumia. Se liittyy myös siihen, millaisia seurauksia menneisyydellä on nykyhetkessä. Inkerinsuomalaisten kokemukset syrjinnästä, rasismista ja määrittelystä suomalaisuuden ulkopuolelle haastavat edelleen käsitystä heidän tasaveroisesta kuulumisestaan suomalaiseen yhteiskuntaan ja kansakuntaan.
Historiankirjoitus on monissa maissa toiminut myyttien rakentajana. Suomenkin historia on usein esitetty todellisuutta homogeenisempana. Samalla inkerinsuomalaisten, saamelaisten ja vähemmistöjen kokema pakko- ja väkivalta ovat jääneet marginaaliin.
Liiallinen etäisyyden ottaminen voi myös vääristää väkivallan ja vaikean historiallisen tiedon käsittelyä. Objektiivisuusharha voi tarkoittaa esimerkiksi väkivallan vakavien seurausten, kuten kärsimyksen ja trauman, sivuuttamista tai jopa uhrien syyllistämistä siitä, että he kertovat kokemuksistaan.
Suomalaisuuden rajat
Inkerinsuomalaisten asema ylirajaisena suomalaisryhmänä haastaa käsityksen siitä, kuka on suomalainen. Noin 98 prosenttia inkerinsuomalaisista puhui vuonna 1926 äidinkielenään suomea, mikä luku oli korkeampi kuin koko väestössä, ja luterilaisuudella oli heidän yhteisöissään vahva asema. Silti inkerinsuomalaisia ei aina laskettu tai lasketa Suomessa suomalaisiksi, vaan heistä puhuttiin ja puhutaan varsin epämääräisesti ”inkeriläisinä”. Sota-aikana inkeriläisten ryhmään laskettiin inkerinsuomalaisten lisäksi inkerikot ja vatjalaiset, mikä mutkistaa asiaa.
Suomalaisuuden historia ei rajoitu Suomen rajoihin. Suomalaisuus ei näyttäydy vain itse määriteltynä identiteettinä vaan myös kysymyksenä vallasta ja ulossulkemisesta. Suomalaisuutta voi määritellä esimerkiksi kansallisuuden perusteella. Inkerinsuomalaiset olivat heidän neuvostopassiensa ja Saksan rekisteröintitodistuksien mukaan kansallisuudeltaan suomalaisia. Neuvostoliiton ja Saksan viranomaiset rekisteröivät siis inkerinsuomalaiset suomalaisiksi. Saksan alaisuudessa suomalaisuus auttoi selviytymisessä, kun taas Neuvostoliitossa se saattoi hankaloittaa tai jopa vaarantaa elämän.
Suomen rooli Inkerin historiassa ei myöskään ole ongelmaton. Suomi teki yhteistyötä natsi-Saksan kanssa ja osallistui toisen maailmansodan aikana inkerinsuomalaisten hallinnoimiseen sekä väestönsiirtoihin. Sodan jälkeen suuri osa Suomeen siirretyistä inkeriläisistä palautettiin pakolla tai valheellisin väittein evästettyinä Neuvostoliittoon. He luvattiin paluu Inkeriin, mutta he joutuivat sen sijaan karkotusalueille tai vankileireille.
Inkerinsuomalaisten historiaa ei voi tarkastella vain kertomuksina Stalinin tai Hitlerin väkivallasta. Se edellyttää myös Suomen toimien, vastuun ja vaikenemisen tarkastelua.
Kenen historia kuuluu kansakunnan muistiin?
Inkerinsuomalaisten historia osoittaa, kuinka vaikea historiallinen tieto voi marginalisoitua silloin, kun se haastaa kansallisia rajoja ja kertomuksia. Inkerinsuomalaiset olivat totalitarististen valtioiden vainojen kohteita, mutta samalla he olivat oman historiansa toimijoita. Heidän kokemuksensa eivät mahdu yhteen kansalliseen kertomukseen. Osin juuri siksi ne ovat arvokasta historiallista tietoa.
Suomalaisen historiankirjoituksen ja -opetuksen tehtävänä ei ole ylläpitää myyttistä kuvaa homogeenisesta kansakunnasta vaan auttaa ymmärtämään, miten moninaisista kokemuksista Suomen ja Euroopan historia on rakentunut. Tähän kokonaisuuteen kuuluvat myös inkerinsuomalaisten vaikea historia, kärsimys ja toimijuus.
Inkeri kuului ajoittain samaan valtioon kuin Suomikin. Olisi aika tuoda inkerinsuomalaiset näkyvästi koulun historian oppikirjoihin, opetukseen ja kansakunnan muistiin, sillä vaikean historian käsitteleminen ei heikennä kansallista kertomusta eikä historianopetusta. Se tekee siitä todenmukaisemman.
Anni Reuter
Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori ja tutkija Helsingin yliopistossa (CEREN) ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkimusosastolla.
Kuva: Veikko Somerpuro
Kirjallisuus
- Dadvand, Babak, Cahill, Helen & Zembylas, Michalinos 2021: Engaging with difficult knowledge in post-truth era: from theory to practice within diverce disciplinary areas. Pedagogy, Culture & Society 30 (3), 285–293.
- Flink, Toivo 2010: Kotiin karkotettavaksi. Inkeriläisten siirtoväen palautukset Suomesta Neuvostoliittoon vuosina 1944–1955. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- Gildi, Leonid 2007: Inkerinsuomalaisten kohtalo. Suomalaisten salattu kansanmurha Venäjällä ja sen seuraamukset vuosina 1930–2002. Inkeriläisten Sivistyssäätiö.
- Gross, Magdalena & Terra, Luke 2018: What makes difficult history difficult? Phi Delta Kappan 99 (8), 51–56.
- Ilmonen, Kaisa 2024: Postkoloniaalinen ja ylirajainen kirjallisuuden tutkimus. Teoksessa Meretoja, H., Mäkikalli, A., Helle, A., Ilmonen, K. & Lehtimäki, M. (toim.) Lähestymistapoja kirjallisuuteen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- Jones, Britanny & Edmondson, Kimberly 2025: What is the word “difficult” doing in social studies research? A systematic literature review of empirical research on difficult knowledges and histories, 2004–2022. Theory and Research in Social Education 53 (2), 212–248.
- Jääskeläinen, Juhani (Juhaninpoika) 2011: Jäähyväiset Inkerinmaalle. Best Service.
- Jääskeläinen, Juhani 1982: Inkerin kirkon tuho Stalinin pakkokollektivisoinnissa. Alea-kirja.
- Jääskeläinen, Juhani 1980: Inkerin suomalainen evankelis-luterilainen kirkko neuvostojärjestelmän ensimmäisenä vuosikymmenenä 1917–1927. Teologian väitöskirja. Kirjapaja.
- Kidd, Jenny, Cains, Sam, Drago, Alex & Ryall, Amy (eds.) Challenging History in the Museum. International Perspectives. Routledge 2014.
- Kähäri, Outi 2023: Gendered family memory of experienced governmentality: Ingrian women under German (and Finnish) rule in World War II. Teoksessa Alenius K. & Kaubrys S. (toim.) War and Society in the Baltic Region. Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys, 149–179.
- Miettinen, Helena 2004: Menetetyt kodit, elämät, unelmat: Suomalaisuus paluumuuttajastatukseen oikeutettujen venäjänsuomalaisten narratiivisessa itsemäärittelyssä. Väitöskirja. Valtiotieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto.
- Oksanen, Sofi: ”Virallinen Suomi tuntuu edelleen ohittavan inkerinsuomalaisten kohtalon Neuvostoliitossa. Unohtaminen ei ole viatonta vaan osa vainoa.” Suomen Kuvalehti 2026.
- Rautajoki, Reijo 2022: Inkeriläinen äitini. Pelon täyttämä elämä. Into Kustannus.
- Reuter, Anni 2026b: Maa joka katosi. Isoisäni salainen tehtävä Inkerissä. SKS Kirjat.
- Reuter, Anni 2026a: Finska öden under Stalin’s utrensningar. SLS/Lind & co.
- Reuter, Anni 2023: Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa. SKS Kirjat.
- Silvennoinen, Oula 2014: Kumpujen yöhön – eli kuinka historiallinen muisti vääristyi. Teoksessa Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus. Helsinki: Johnny Kniga, 15–67.
- Silvennoinen, Oula 2023: Periphery of a Genocide: Finland and the Holocaust. Holocaust and Genocide Studies 37, 312–327.
- Stoddard, Jeremy 2021: Difficult knowledge and history education. Pedagocy, Culture and Society 30 (3), 383–400.