”Tieteellä ei ole kotimaata”, julisti kuuluisa ranskalainen mikrobiologi ja kemisti Louis Pasteur 1870-luvulla. Harva tieteentekijä on päässyt niin kiinteäksi ja kirjaimelliseksi osaksi arkeani kuin hän: maito- tai jogurttipurkki julistaa pastöroinnin ilosanomaa jääkaapissamme jatkuvasti. Pasteurin kotimaa-julistus on kuitenkin päässyt ajan myötä pahasti juoksettumaan.
Tieteellinen työ toteutuu aina tietyissä tutkimusyhteisöissä, tietyissä paradigmoissa, tietyissä kulttuurisissa ja ajallisissa puitteissa. Tänä päivänä korostetaan vahvasti tieteen yhteiskunnallista merkitystä: tutkimus on yhteiskunnallisen toiminnan ja kehittämisen voimavara sekä yleisesti että konkreettisina sovellutuksina.
Esimerkiksi tutkitun tiedon tuottaminen yhteiskunnallisen keskustelun ja päätöksenteon pohjaksi on tullut entistä tärkeämmäksi. Poliittinen keskustelu on Suomessakin huolestuttavalla tavalla luisumassa faktojen venyttämiseen, niiden tarkoituksenmukaiseen poimimiseen ja osatotuuksiin. Siihen tutkimus voi tarjota korjausliikkeen.
Paikalliskuvausten pitkä kaari
Yksi suomalaisen historiantutkimuksen ja yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen pitkäaikaisia leikkauspisteitä on monisatavuotinen paikalliskuvaustraditio.
Kun kuningas Kustaa II Adolf määräsi vuonna 1630, että vanhoista tarinoista, runoista ja muistomerkeistä oli kerättävä tietoa, tarkoitus oli vahvasti poliittinen. Nouseva suurvalta halusi osoittaa, että esi-isät eivät olleet barbaareja ja että Ruotsista löytyivät vanhimmat ja arvokkaimmat muistomerkit. Mahtavaa menneisyyttä rakennettiin myös paikalliskuvauksilla, joita alettiin tehdä Turun akatemiassakin melkein heti sen perustamisen 1640 jälkeen.
Gööttiläisestä historiankirjoituksesta siirryttiin 1700-luvulla hyödyn aikaan. Paikalliskuvauksissa painottuivat tuolloin historian lisäksi käytännölliset ja hyödynnettävissä olevat tiedot luonnonoloista, hallinnosta ja taloudesta.
Akateemikko Päiviö Tommilan jaottelun mukaan kolmas paikalliskuvausten kausi alkoi 1830-luvulla. Se kytkeytyi alkavaan kansalliseen historiankirjoitukseen, ja sen keskeisenä lipunkantajana oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Paikallistutkimuksissa alettiin kuvata myös sitä kansaa, jota kiivaasti etsittiin ja rakennettiin.
Neljännellä kaudella 1880-luvulta lähtien alettiin laatia laajoja historiallisia esityksiä, joista antikvaarinen ja maantieteellinen sisältö oli jäänyt pois. Paikallishistoriallisen toimiston perustamisesta 1933 alkoi Tommilan mukaan viides, tieteellisen paikallishistoriallisen tutkimuksen kausi. Neuvontaa ja työnvälitystä tarjonnut toimisto muuntui sittemmin Tilaushistoriakeskukseksi ja kesällä 2025 Suomen Historiallisen Seuran jaostoksi.
On helppo havaita, kuinka kiinteästi paikalliskuvaukset ovat linkittyneet kunkin ajan yhteiskuntaan, ihanteisiin ja poliittisiin tavoitteisiin. Vastaavalla tavalla paikallistutkimuksen tekijät ovat olleet valtaosin lähtöisin kuvattavasta paikasta tai asuneet siellä tai heillä on ollut joitakin muita sidoksia sinne.
Vahvat kytkökset eivät tietenkään mitenkään poista tai alenna tutkimusten arvoa omassa ajassaan, mutta ne korostavat kuinka vahvasti tutkimus, tutkija ja toimintaympäristö ovat linkittyneet toisiinsa ja kuinka tärkeää tämän päivän tutkijoiden on tunnistaa ja tehdä näkyväksi omia yhteiskunnallisia ja aatteellisia vaikuttimiaan.
Paikallisuuden buumi
Paikallistutkimus elää tällä hetkellä kukoistuskauttaan, ainakin yhtä sellaista. Akateemisia paikallishistoriallisia teoksia ilmestyy todella paljon, ja niiden päälle tulevat vieläkin lukuisammat harrastajien ja paikallisten tutkijaryhmien tekemät kirjat. Kirjo on erittäin laaja.
Lokakuun alussa toimittaja Sean Ricks valitsi Suomen Kotiseutuliiton järjestämässä kilpailussa Vuoden kotiseututeokseksi Jyväskylän yliopiston tutkijoiden kirjoittaman teoksen Uudisraivaajien maa – Ylä-Savon asutus ja elämisen ehdot. Kilpailun taso oli erittäin korkea. Paikallistutkimuksen buumi näkyy myös muissa kirjakilpailuissa ja esimerkiksi sukututkimuksen suuressa suosiossa.
Suosiota selittää ennen muuta yhteiskunnallinen muutos – jälleen kerran. Mitä löyhemmiksi perheiden ja paikallisyhteisöjen siteet ovat käyneet, sitä enemmän niitä etsitään ja rakennetaan tutkimusten kautta. Mitä yksilöllisemmäksi ja yksityisemmäksi elämämme muuttuu, sitä enemmän me kaipaamme jostakin muualta saatavaa tunnetta, että emme ole yksin.
Paikallistutkimukset eivät ainoastaan kuvaa tutkimuskohdettaan, vaan ne rakentavat sitä aktiivisesti –sekä rekonstruoiden mennyttä että konstruoiden nykyisyyttä. Tutkimus ja yhteiskunta tiiviisti yhteen kietoutuneina.
Sitä paitsi luulisin, että tänäkin päivänä useimmat tutkijat ovat tutkijoita ainakin osin siksi, että he haluavat muuttaa maailmaa paremmaksi: paikallisesti, koko yhteiskunnan tasolla ja globaalisti.
Paikallistutkimuksen perusta murenee
Tieteen tulevaisuutta on vaikea ennustaa. Vasta huominen näyttää, minkälaiset teemat ja näkökulmat ovat silloin tutkimuksellisesti relevantteja. Ei ole kuitenkaan mitään merkkiä siitä, etteikö paikallisuus olisi 400 vuoden jälkeenkin edelleen tutkimuksellisesti kiinnostavaa ja merkittävää. Sille voisi arvella olevan jonkinmuotoinen yhteiskunnallinen tilaus niin kauan kuin meillä on paikallisuuteen perustuva hallinnon ja yhteiskunnan malli. Eli ainakin koko sen ajan, minne katse nyt kantaa.
Mutta mitä tulevaisuuden paikallistutkijat sitten tutkivat? Säilytämmekö me heille olennaista tutkimusaineistoa nykypäivän paikallisuudesta? Paikallisyhteisöt ovat tuottaneet varsinkin 1900-luvun jälkipuoliskolla runsaasti kansalaisyhteiskunnan arkistoaineistoa, joka järjestökentän murroksessa alkaa nyt tulla arkistoitavaksi suuressa mitassa.
Mutta kuka huolehtii laajamittaisen aineiston arvonmäärityksestä ja minne se arkistoidaan? No Kansallisarkistoon tietysti ja sen alueellisiin yksiköihin niin kuin ennenkin. Tai ei sittenkään. Kansallisarkiston juuri lausuntokierroksella ollut luonnos yksityisten arkistoaineistojen hankintapolitiikasta esittää, että ”Kansallisarkisto kohdistaa yksityisten arkistoaineistojen hankinnan – – pääsääntöisesti kansallisesti merkittäviin aineistoihin ja tietoihin” ja että ”Kansallisarkisto ei kohdista hankintaa yksityisiin arkistoaineistoihin, joilla on vain paikallista tai alueellista merkitystä”.
Kansallisarkistosta on vieläpä viestitty, että vanhasta ”kaikki kuuluvat historiaan” -linjasta ollaan tietoisesti luopumassa. Se on paljon sanottu. Eikä kovin hyvin vastaa tämän päivän yhteiskunnallisia ja aatteellisia ihanteita.
Osa aineistosta sopii yksityisten keskusarkistojen toimialaan mutta useimmat eivät. Eli mikä eteen? Käytännössä vaihtoehtoina ovat kuntien arkistot, joille asia ei varsinaisesti kuulu mutta joista edistyksellisimmät silti ottavat niitä vastaan. Tai kotiseutuarkistot, jos sellainen sattuu seudulla olemaan ja jos siellä on riittävä asiantuntemus ja resurssit pitkäjänteiseen toimintaan. Molemmissa vaihtoehdoissa on monta muttaa.
Edistyksellisillä arkistoilla on kyllä yhteinen yksityisarkistojen kansallinen hankintapoliittinen työnjako, johon ollaan viisaasti ottamassa mukaan myös ensimmäisiä kotiseutuarkistoja. Mutta työnjako toimii epävirallisessa muodossa, eikä kukaan tiedä, kenellä on muodollinen valta hyväksyä uusia toimijoita mukaan. Hankintapoliittinen työnjako on erinomainen työväline mutta vielä pahasti aukollinen ja vailla selkeää tulevaisuusvisiota.Käytännössä suuri osa yksityisluonteisesta paikallisesta asiakirjallisesta muistista on tulevina vuosina välittömässä tuhoutumisvaarassa.
Yhteisvastuun ja yhteisen tahdon haaste
Kenellä siis on vastuu siitä, että myös paikallinen ja alueellinen asiakirjallinen kulttuuriperintö säilyy tarpeeksi moninaisena ja että paikallistutkimus on jatkossakin mahdollista?
Suomen Historiallinen Seura on tehnyt erinomaisen ehdotuksen kansallisen arkistostrategian laatimisesta. Suomen Kotiseutuliitto on yhtynyt ehdotukseen. Laajalla yhteistyöllä sorvattu yksityisarkistostrategia kaatui aikoinaan yhteisen tahdon puutteeseen, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä puhaltaa yhteistä henkeä uudestaan vireille.
Paikallisen ja alueellisen asiakirjallisen kulttuuriperinnön säilyttämisessä ei ole kysymys vain yksittäisten toimijoiden linjauksista vaan yhteisestä näystä siitä, mikä on tärkeää. Kyse on tutkimuksen ja tieteen kotimaasta. Siitä että myös alueellisuudella ja paikallisuudella nähdään olevan arkistopoliittista arvoa, aivan niin kuin sillä nähdään olevan yhteiskunnallista arvoa.
Kyse on myös tasa-arvosta eli koko Suomen ja sen alueiden ja paikkojen arvon tunnistamisesta ja tunnustamisesta. Siitä, että esimerkiksi valtakunnallisessa Suomen Kotiseutuliitossa tehty työ ei voi arkistopoliittisesti olla jotenkin arvokkaampaa kuin työ alueellisessa Pohjois-Savon kotiseutuyhdistysten liitossa tai paikallisessa Turkuseurassa.
Kaikkea me emme voi säästää ja säilyttää – se on selvää niin valtakunnallisella, alueellisella kuin paikallisella tasolla. Vähenevilläkin resursseilla voidaan kuitenkin saada paljon aikaan yhteisellä strategialla sekä laajamittaisella, kirjasto-, museo- ja arkistoalan rajoja ylittävällä yhteistyöllä. Lisäksi on selkeytettävä kotiseutuarkistojen asemaa ja tuettava niitä keskitetysti tässä uudessa roolissa.
Vastuu tulevaisuuden tutkimuksen asiakirjallisesta perustasta on meillä kaikilla. Sen pohjalta on lupa edellyttää kaikilta toimijoilta yhteistä tahtoa ratkaisujen etsimiseen. Löytyykö sitä? Vain sillä voidaan peruuttaa paikallistutkimusta uhkaavat pitkät hautajaiset.
Teppo Ylitalo
Kirjoittaja on Suomen Kotiseutuliiton toiminnanjohtaja ja vastikään väitellyt alue- ja paikallishistorian tutkija
Kuva: Pauliina Ylitalo