Ulkomaalaisviraston tutkija Arno Tannerin väitöskirja
Siirtolaisuus, valtio ja politiikka on ajankohtainen
puheenvuoro Suomen maahanmuuttopoliittiseen
keskusteluun. Suurten ikäluokkien eläköitymiseen ja
odotettavissa olevaan työvoimapulaan tulee vastata
aktiivisella ja valikoivalla työvoiman
maahanmuuttopolitiikalla. Tämä tulee kuitenkin tehdä
vastuullisesti ja kansainvälisiä kokemuksia
hyödyntäen. Ulkomaisia malleja kirjassa haetaan
Kanadasta, Sveitsistä ja Uudesta-Seelannista, jotka
ovat "Suomen kaltaisia mutta ulkomaalaisrikkaita
maita".

Uusi-Seelanti ja rekrytointimalli

Suomen nykytilanne on Tannerin mukaan analoginen
Uuden-Seelannin 1980-luvun puolivälin kanssa.
Maahanmuuttajien määrä on suhteellisen alhainen,
BKT ei ole lamassa, työttömyys johtuu osittain
rakenteellisista seikoista ja rasismin suhteen ei ole
nähtävissä voimakkaita nousu- tai laskutrendejä.
Yhteistä on myös eräänlainen sukulaiskansaideologia:
tuolloin Uudessa-Seelannissa maahanmuuton
sääntely perustui lähtömaiden rajoittamiseen sillä
olettamuksella, että muuttaja, jolla on etnisiä tai
kulttuurisia siteitä, integroituisi maahan parhaiten.
Etnisin perustein rajattu maahanmuuttopolitiikka ei
Uudessa-Seelannissa kyennyt vastaamaan
työvoimapulaan. Niinpä vuonna 1986 valtaan noussut
työväenpuolue ryhtyi rakentamaan rekrytoivaa
maahanmuuttopolitiikkaa. Etninen tai kansallinen
tausta ei enää ollut valinnan kriteerinä. Käyttöön
otettiin talouselämän tarpeet huomioiva
pistelaskujärjestelmä. Uusia asukkaita valittiin sen
mukaan, minkä oletettiin olevan heidän panoksensa
maan taloudelliselle hyvinvoinnille. Taloudellisen
ulottuvuuden lisäksi politiikkaan liittyi
monikulttuurisuuden tukeminen: tulijoita ei haluttu
sulauttaa vaan integroida omine traditioineen.
Uuden-Seelannin nykyisessä
pistelaskujärjestelmässä painotetaan työvoimatarpeita,
tulijoiden työelämävalmiuksia, kielitaitoa ja koulutusta.
Nykykäytäntö näyttää toimivan. Maahan on saatu
halutunlaisia muuttajia, jotka ovat työllistyneet ja
integroituneet toivotulla tavalla.

Pistelaskupolitiikassa on puolensa

Maahanmuuttajien integraation kannalta ihanteellisinta
maahanmuuttopolitiikkaa on Tannerin mukaan
kuitenkin harjoitettu Kanadassa.
Kanadassa lähtömaakriteereistä luovuttiin jo vuonna
1967 ja otettiin käyttöön maahanmuuttajakandidaattien
ominaisuuksiin perustunut pistelaskujärjestelmä.
Vuonna 1978 pistelaskujärjestelmää kehitettiin
nykypäiväänkin nähden moderniksi. Tuolloin ryhdyttiin
painottamaan maahanmuuttajien soveltuvuutta maan
kulloiseenkin työmarkkinatilanteeseen.
Lisäksi maassa on 1970-luvulta lähtien kehitetty
monikulttuurisuusohjelmaa ja -lakia Uuden-Seelannin
ja Kanadan rohkaiseviin kokemuksiin viitaten Tanner
suosittelee Suomen oloihin soveltuvan
pistelaskujärjestelmän kehittämistä.
Sikäli kuin maahan tulijoita riittää valikoitavaksi asti ja
vaikkei pisteytystä kannattaisikaan, on pakko myöntää,
että ajatus on vähintäänkin harkitsemisen arvoinen.
Ellei tulijoiden henkilökohtaisia työmarkkinavalmiuksia
arvioida, rekrytoinnin perusteet voivat olla esimerkiksi
etniseen tai kansalliseen taustaan liittyviä. Tällä
puolestaan voi olla kohtalokkaita seurauksia
maahanmuuttajien työelämään ja yhteiskuntaan
integroitumista ajatellen. Inkeriläisten
integraatio-ongelmat ovat osoitus siitä, että etninen tai
kulttuurinen läheisyys tai edes kielelliset valmiudet
eivät riitä, vaan lisäksi tarvitaan työmarkkinoiden
tarpeisiin vastaavia ammatillisia valmiuksia.

Sveitsi on varoittava esimerkki

Sveitsi esitellään kirjassa lähinnä esimerkkinä
liiallisen protektionismin vaaroista. Siinä missä
Kanadassa ja Uudessa-Seelannissa maahanmuuttoa
pidetään talouskasvun ja pitkäaikaisen hyvinvoinnin
tukipilarina, Sveitsissä ulkomaalaisten maahanmuutto
nähdään uhkatekijäksi. Tulijoiden tarpeellisuutta ei
arvioida yksilöllisesti vaan kullakin alalla on poliittisesti
määriteltyjä maahanmuuttajakattoja. Turvallisuuteen
pyrkivä maahanmuuttajatyövoiman rajoittaminen
tilapäisiin kausityöläisiin on luonut uuden
turvallisuusriskin. Palkkatasoltaan ja hyvinvoinniltaan
houkuttelevaan Sveitsiin on tullut runsaasti heikosti
koulutettua ja vaikeasti työllistyvää väkeä pakolaisena
tai laittomasti. Tanner tuo esiin huomionarvoisen
näkökohdan: vastaanottavan yhteiskunnan valmiudet
etno-kulttuurisen erilaisuuden kohtaamiseen. Vasta
kun monikulttuurisuusohjelmat ovat käynnistyneet ja
rasismi osoittaa vähenevää trendiä, voidaan ryhtyä
miettimään muita edellytyksiä aktiiviselle, rekrytoivalle
maahanmuuttopolitiikalle.

Sopisiko malli Suomeen?

Tanner päätyy esittämään Suomeen yhtäältä
kansallisista intresseistä lähtevää, toisaalta eettistä
työvoimamaahanmuuton politiikkaa. Jotta Suomeen
saadaan riittävä määrä oikeanlaisia työperusteisia
muuttajia, maahanmuuttopolitiikan tulee olla paitsi
aktiivista myös valikoivaa. Valikointia ei kuitenkaan saa
suorittaa kansallisen taustan perusteella.
Pistelaskujärjestelmässä tulee painottaa kotimaisia
työvoimatarpeita ja tulokkaiden henkilökohtaisia
ominaisuuksia ja työelämävalmiuksia.
Pakolaisuuskysymykset on vastakin pidettävä erossa
kansallisista talousintresseistä, mutta
samanaikaisesti Suomessa tulisi tiedostaa
maahanmuuton ja taloushyödyn potentiaalinen yhteys.
Tutkija muistuttaa, että lähtömaakriteerien poistaminen
ja pistelaskujärjestelmä yksin eivät vielä takaa
seurauksiltaan onnistunutta maahanmuuttopolitiikkaa.
Monikulttuurisuuden tukemisen ja rasismin ehkäisyn
lisäksi tarvitaan lähtömaihin liittyvien ja globaalien
uhkien ja ongelmien tiedostamista sekä ponnisteluja
näiden poistamiseksi. Tanner kysyykin, onko vauraalla
länsimaalla oikeus edesauttaa kehitysmaan
tyhjentymistä maan infrastruktuurille välttämättömistä
osaajista? Aktiivista maahanmuuttopolitiikkaa
harkitsevalla maalla on eettinen ja moraalinen
velvollisuus etsiä kestäviä vastauksia tähän
kysymykseen.

Pirkko Pitkänen on etnisten suhteiden tutkimusyksikön
(ETNICA) johtaja jakulttuurien välisen kasvatuksen
dosentti Joensuun yliopistossa. Hän johtaa Suomen
Akatemian ja Työsuojelurahaston rahoittamaa
Kulttuurien välinen työ -tutkimushanketta.

Kirjoitus on ilmestynyt myös YDIN-lehdessä 3/2003