Prinsessa, Anna Svedholm o.s. Lappalainen, eli 55 vuotta elämästään laitoksessa. Lähes koko tämän ajan hän piti itseään Prinsessana, jolla oli Kellokoskella oma hovi ja joka suvereenisti hallitsi valtakuntaansa. Häntä hoidettiin sähköshokeilla, häneen istutettiin malaria ja hänet eristettiin lukuisia kertoja – ja silti hän säilytti ylhäisen asenteensa ja kuninkaallisen identiteettinsä usein karussakin laitosympäristössä. Hän oli ajoittain hankala ja aggressiivinen, mutta usein hehkuva, innostunut, lahjakas, sosiaalinen ja karismaattinen. Prinsessaa ei voinut ohittaa; hänen persoonansa kiehtoi hänen aikalaisiaan, ja hän on ehdottomasti kirjan arvoinen.

Teos kuvaa myös ympäristön sopeutumista Annaan, erilaisuuden hyväksymistä ja erilaisten maailmojen elämistä rinnakkain. Hän sai vähitellen myös useat muut hyväksymään roolinsa Prinsessana. Näin Prinsessa opetti hoitohenkilökunnalle, että terapiaa voitiin harjoittaa myös potilaan näkökulmasta.

Teoksen pääosassa on selkeästi itse Prinsessa, ja sivurooleissa Kellokosken sairaala, sen henkilökunta ja potilaat sekä mielisairaanhoitojärjestelmä 1900-luvun Suomessa. Taustalla häivähtävät Annan perhe, Euroopan kuninkaalliset suvut, sodat, kurjuus ja köyhyys. Hiukan enemmän olisin kaivannut sen pohdintaa, miten Annan sosiaalinen asema vaikutti siihen, että hän ylipäänsä joutui laitoshoitoon, ja miten elinolosuhteet ja yhteiskunnalliset ongelmat mahdollisesti vaikuttivat hänen sairastumiseensa. Teoksen näkökulma on sovitteleva, paikoin jopa tarpeettomankin silotteleva. Toisaalta on ilahduttavaa, ettei kirjassa sorruta ”pieni ihminen vastaan suuri järjestelmä” -tyyppiseen vastakkainasetteluun.

Teoksen ovat kirjoittaneet Ilkka Raitasuo ja Terhi Siltala. Eläkkeellä oleva mielenterveyshoitaja Ilkka Raitasuo tunsi Anna Svedholmin, kun taas Terhi Siltala on tutustunut hänen tarinaansa lähteiden välityksellä. Yritin etsiä teoksesta tietoa siitä, miten ja miksi Siltala kirjoitusprosessiin osallistui, sitä kuitenkaan löytämättä. Raitasuo muutti Kellokoskelle vaimonsa työn perässä vuonna 1976, ja tutustui pian 80-vuotiaaseen Svedholmiin. Prinsessa pyysi Raitasuon audienssille huoneeseensa ja kertoi tämän olevan Irlannin prinssi Henrik.

Raitasuo toimi Kellokosken sairaalan museon intendenttinä vuosina 1988 – 2004 ja kertoi useille vierailijaryhmille myös Prinsessasta samalla kun esitteli hänen museossa esillä olevia tekstiilitaulujaan. Tarve taustatiedolle syntyi vähitellen. Kellokosken Prinsessa -teosta varten Raitasuo on haastatellut sairaalan entisiä työntekijöitä ja potilastovereita, tehnyt sukututkimusta ja tutustunut Anna Svedholmin sairauskertomuksiin. Lähteitä on siis varsin runsaasti, joskin ne painottuvat sairaalan virallisiin asiakirjoihin ja henkilökunnan näkemyksiin Annasta. Tämä näkyy myös kirjan tulkinnoissa.

Vaikka Kellokosken prinsessa ei ole tutkimus, se sopii yhteen tämänhetkisen tieteellisen paradigman kanssa: yksilöiden tarinat ovat kiinnostavia ja merkittäviä, ja niiden kautta voidaan avata ikkunoita aikakauteen ja sen ajattelutapaan. Anna Lappalaisen, prinsessan, tarinan kautta suomalainen yhteiskunta ja siinä 1900-luvun aikana tapahtuneet muutokset näyttäytyvät toisaalta yksilön elämään vahvasti vaikuttavina, toisaalta kaukaisina.

Tekijät näkevät Prinsessan selviytyjänä, ja sellainen hän epäilemättä onkin. Anna Svedholmin elämästä löytyy harvinaisen paljon lähteitä, joista suurin osa on muiden tulkintaa hänestä, kertomuksia, muistoja ja sairauskuvauksia. Kirjassa onkin kuultavissa hyvin monenlaisia ääniä: lääkäreiden virallista valtaa edustavia, kellokoskelaisten huvittuneen ihmetteleviä tai ihailevia, hoitohenkilökunnan ymmärtäviä ja turhautuneitakin, ja lisäksi kirjoittajan tulkitseva ja lankoja yhteen kokoava ääni. Prinsessan tarinasta tekevät kiehtovan juuri toden ja mielikuvituksen rinnakkain eläminen, muistamisen subjektiivisuus, kertomusten runsaus ja historian moninaiset tulkinnat. Jokaisella kertojalla on oma näkemyksensä Prinsessasta.

Annan oma ääni tulee selkeimmin esiin, traagista kyllä, lähettämättä jääneiden kirjeiden kautta. Prinsessan lausumia ajatuksia muistellaan hymyillen, mutta kirjeissä tulevat esiin harhat, kuvitelmat ja Annan sekava maailma. Erityisen traagisen kirjeiden lukemisesta tekee se, etteivät ne koskaan saavuttaneet vastaanottajiaan: kirjeet takavarikoitiin, koska se katsottiin ensinnäkin hyödylliseksi hoidon kannalta, toiseksi tarkoituksena suojella potilasta itseään. Näin vallan ääni ja ”potilaan parhaaksi” tehty ratkaisu konkretisoivat sen tosiasian, että Anna Lappalaisella ei aikuisiällään ollut oikeutta yksityisyyteen. Vaikka hänen elämänsä laitoksessa todennäköisesti oli jopa tasapainoisempaa kuin mitä se olisi ollut laitoksen ulkopuolella, oli se vahvasti kontrolloitua ja säädeltyä.

Teos alkaa kuvauksella Annan elämästä ja elinolosuhteista ennen sairaalaan joutumista. Anna Lappalainen syntyi Kuopion maaseurakunnassa vuonna 1896. Hän eli köyhän ja rikkinäisen lapsuuden ja nuoruuden: leskiäiti antoi hänet lastenkotiin, jota seurasivat lukuisat sijaiskodit. Kolmetoistavuotiaana hän palasi takaisin äitinsä luo, mutta heidän suhteensa ei koskaan muodostunut läheiseksi. Sairastuttuaan Anna nimitti äitiään kasvatusäidiksi ja väitti olevansa löytölapsi. Annan ja äidin suhde oli ajoittain myrskyisä: Anna kertoi äidin sanoneen: ”Jos hullua lyö niin ei siitä perästä kysytä”, ja Anna taas vastusti saamaansa kohtelua, usein väkivaltaisesti.

Anna vihittiin avioliittoon Arhur Svedholmin kanssa syksyllä 1926, mutta liitto päättyi eroon jo kolmen vuoden kuluttua. Nuorena naisena Anna toimi niin kuplettilaulajana elokuvien väliajoilla, tarjoilijana kuin hierojanakin. Hän oli taiteellisesti lahjakas, mutta sota, sairastaminen ja muut vaikeudet estivät urakehityksen. Vähitellen vaikeudet kasaantuivat, ja osaltaan vaikuttivat mielen sairastumiseen. Anna oli hoidettavana Kivelän ja Lapinlahden sairaaloissa useita kertoja 1930-luvun alussa, ja vuosikymmenen puolivälissä hänet sijoitettiin psykoottisena Kellokosken suljetulle osastolle. Kellokoskella Anna oli yhtäjaksoisesti syksyyn 1985 saakka, jonka jälkeen Anna oli kuolemaansa saakka Nikkilän sairaalassa Sipoossa.

Kirjoittajien mukaan Anna harrasti esiintymistä koko elämänsä ajan, erityisesti laulamista. Kellokoskella ollessaan hän hankki lisätuloja hierojana. Hän oli erittäin aktiivinen ja etenkin maanisina kausinaan sosiaalinen; tosin Prinsessa valikoi tarkkaan, kenen kanssa kommunikoi. Henkilökuntaa ja muita potilaita hän piti alamaisinaan ja kohteli heitä suopean käskevästi. Useat sairaalan henkilökuntaan kuuluvat saivat arvo- tai lisänimen.  Prinsessa käytti näitä nimiä johdonmukaisesti eikä koskaan unohtanut, kenet oli nimittänyt.

Anna kuoli Nikkilän sairaalassa 17. heinäkuuta vuonna 1988. Yhteensä häntä hoidettiin Kellokoskella yli 52 vuotta. Kaikkiaan hän oli elämänsä aikana sairaalahoidossa 55 vuotta. Hiukan ennen kuolemaansa hänen kerrotaan todenneen, että ”En minä mikään Prinsessa ole, vaan Anna Lappalainen”. Kenties hän ei enää tarvinnut rooliaan jaksaakseen elämäänsä.

Kirjan Anna on syvästi inhimillinen. Häneen kiintyy, hänen värikyyttään, sinnikkyyttään ja itsevarmuuttaan ihailee, mutta toisaalta hän myös ärsyttää. Esiin tuodaan kaunistelematta myös Annan toinen puoli: sairaus, joka aiheuttaa raivokohtauksia, taipumus pomottaa muita ja puuttua kaikkien asioihin, häiritä hoitajien työntekoa, kontrolloida ja järjestellä. Siinä missä kirjan kanssa samoihin aikoihin julkaistu elokuva antaa mielikuvan hauskasta ja rakastettavasta hahmosta jota järjestelmä kohtelee väärin, tuo kirja esiin toisen, jossain mielessä kenties realistisemman, puolen. Anna ei ollut sairaalassa syyttä suotta, vaan hän oli psyykkisesti sairas. Kirja kuvaa Annan elämää, johon sairaus kuului olennaisena osana, hyvine ja pahoine puolineen. Prinsessa tuotti ympäristössään paljon iloa ja hyvää mieltä, mutta hän saattoi olla myös rasittava ja aggressiivinen.

Teoksen sävy on sairaalan toimet, toimintakulttuurin ja toimenpiteet hyväksyvä ja ymmärtävä. Sinänsä on hyvä, etteivät tekijät sorru jälkiviisauteen esimerkiksi hoitomuotojen suhteen. Kirjassa valotetaan erilaisten hoitomuotojen historiaa ja tavoitteita sekä käytäntöjä kaunistelematta. Tapahtumat on toki sijoitettava osaksi aikaansa, sen kulttuuria ja ajattelutapoja, eikä niitä saisi lähteä moralisoimaan tämänhetkisen ajattelun valossa.

Silti paikoin esiin nousee turhankin romantisoivia sävyjä, esimerkiksi Kellokosken kylästä annetaan kuva varsinaisena lintukotona, johon mielisairaalan potilaat toivat pikantin lisän. Oliko kaikkien suhtautuminen todella näin positiivista? Väistämättä mieleen nousevat vertailukohdaksi oman tutkimukseni päähenkilö, 1800-luvulla elänyt kylähullu ja runoilija ”Kalkkimaan pappi” ja haapaveteläinen runoilija ”Viina-Matti”, joiden tekemisiä on jälkikäteen kuvattu ihaillen, jopa romantisoiden. Onko helpompi suhtautua erikoiseen henkilöön positiivisesti, kun tämä ei ole häiritsemässä omaa arkea?

Kirja kunnioittaa Anna Lappalaisen muistoa. Myös teoksen ulkoasu on miellyttävä. Kuvat Anna Lappalaisesta elävöittävät tekstiä, ja erityisen ilahduttavaa oli nähdä kuvia Prinsessasta vanhana. Miten kaunis ja eläväisen näköinen hän onkaan! Annan oma äänikin kuuluu rivien välistä. Silti sitä, mitä hän itse ajatteli, tunsi ja miten maailmansa mielsi, ei enää voida tavoittaa. Tämän kirjan luettuaan kenties voi katsoa maailmaa taas vähän uudella tavalla.