Tuomas M. S. Lehtonen

Kuva Ukrainan sodan raunioista kannettavasta raskaana olevasta naisesta on kuva juuri hänestä, ei kenestä tahansa. Pelkät luvut ja anonymisoitu nimetön data ei käynnistä samastumista ja empatiaa. Vasta kertojan ääni, kasvot ja ruumis antavat meille kyvyn eläytyä. Tästä on kyse myös perinteen ja muistitiedon kokoelmissa, jotka kiertyvät kaikki yksittäisten ihmisten yksilöllisiin kokemuksiin, niistä kertomiseen ja niiden jakamiseen, kirjoittaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pääsihteeri Tuomas M.S. Lehtonen.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toiminnan keskeinen tarkoitus on 190 vuotta ollut tarjota pääsy tiedon ja tieteen äärelle. Sen tehtävä on syventää ymmärrystä inhimillisestä toiminnasta ja suomalaisesta kulttuuriperinnöstä. Mutta onko omakielisellä tieteellä, taloudella, kulttuurilla edelleenkin jokin erityinen arvo? Olisiko SKS perustettava uudelleen – ja jos olisi, niin mikä olisi sen ohjelma 2020-luvulla, kyselee seuran pääsihteeri Tuomas M-S- Lehtonen.

Vaikka ihmiset ovat hauraita ja katoavaisia niin yksilöillä ja instituutioilla on silti hämmästyttävä sitkeys selvitä, vaikka pandemiat ja katovuodet kerta toisensa jälkeen ovat ahdistaneet ihmiskunnan hävityksen partaalle. Lajillemme on ominaista toimintatapojen, arvojen, aatteiden ja sekä aineellisten että aineettomien resurssien edelleen siirtäminen. Tätä kykyä on kuvattu monin eri tavoin. Yksi niistä liittyy latinan verbiin tradere, ’antaa, jättää, uskoa tai antaa hoidettavaksi’, jonka johdannainen on sana traditio.

Sana kirjallisuus keksittiin 190-vuotta sitten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimeä varten vuonna 1831. SKS:n pääsihteeri Tuomas M.S. Lehtonen kirjoittaa SKS:n juhlapäivän kolumnissaan kotikutoisen kielen synnystä osana yleiseurooppalaista ilmiötä. SKS on osa jatkumoa, jossa suullisesta muokattiin kirjallista osaksi kansallista traditiota. Ihmisten enemmistölle tuli pääsy omakieliseen kulttuuriin ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Nationalistisen hankkeen negatiivisia seurauksia ovat olleet paikalliskulttuurien näivettyminen ja sen käyttö väkivaltaisissa kriiseissä 1900-luvulla. Tällä vuosituhannella se on antanut aineksensa kaiken vieraan, oudoksuttavan tai vapaamielisen torjuntaan.

Korkeakirjallinen kulttuuri hylkäsi mitallisen runomuodon ja loppusointujen käytön 1900-luvun puolimaissa. Riimi näytti kirjallisessa lyriikassa vanhahtavalta, se sopi lastenloruihin ja iskelmään, mutta ei vakavahenkisen kirjallisesti kouliintuneen lyyrikon käyttöön. Mitallisuus ja riimi siirtyivät osaksi populaarikulttuuria, ensin iskelmäsanoituksiin, sitten rock-lyriikkaan ja räppiin kirjoittaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pääsihteeri Tuomas M.S. Lehtonen.

Kiistely kulttuurisesta omimisesta on tärkeää. Miten voimme vaihtaa, lainata, omia ja omistaa kulttuurituotteita ja miten tuemme tai riistämme toistemme oikeutta määrittää ja hallita identiteettiään? Kulttuurisen omimisen juuret muotoutuivat keski- ja uuden ajan taitteesta lähtien ja loivat meille tutun tavan jäsentää yhteiskuntaa, taloutta ja oikeutta. Ensin omistettiin maata ja sitten myös erilaisia käsitteellisiä hyödykkeitä, ja syntyi myös käsitys kulttuurituotteista, niiden tekijyydestä ja omistajuudesta. Olemme pääsemättömissä kehityskuluista, jotka ovat synnyttäneet meidät, toimintaamme ylläpitävät instituutiot ja käsitteet kirjoittaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pääsihteeri Tuomas M.S. Lehtonen.

SKS:n ja Suomenlinnan hoitokunnan seminaarissa pohdittiin kulttuuriperinnön muistamisen vaikeutta, tämän päivän vihapuhetta sekä yrityksiä rakentaa dialogia erimielisten ihmisten ja ryhmien välille. Teemoja käsiteltiin kamarineuvos Hjalmar Linderin (1862-1921) kohtalon kautta. Linder uskaltautui julkisesti kritisoimaan valkoisten kostotoimia keväällä 1918, vaikka itse oli taustansa takia heitä lähellä. Vaikeaa historiaa on sietämättömän vaikeaa katsoa silmästä silmään. Syyllisten etsimisen sijaan on olennaista pohtia miten ja miksi olosuhteet voivat muuttua sellaisiksi, että väkivalta ja murhatyöt tulevat vallitseviksi kirjoittaa Tuomas M. S. Lehtonen.

Syyskuussa 1171 tai 1172 paavi Aleksanteri III saneli huvilallaan Tusculanumissa (nykyisessä Frascatissa) kymmenen päivän kuluessa sarjan kirjeitä, jotka oli osoitettu pohjoismaisille kuninkaille, ruhtinaille ja ennen kaikkea piispoille. Kirjeet oli tarkoitus toimittaa Lundiin, Nidarosiin (Trondheimiin), Stavangeriin, Upsalaan, Linköpingiin ja Skaraan. Kirjeiden tarkoituksen oli yhtäältä saattaa kuntoon Ruotsin hiukan epämääräisellä tolalla olevat kirkolliset olot ja hankkia tukea […]

Tony Judt lainaa mammuttimaisen teoksensa Postwar: A History of Europe since 1945 (2005) loppupuolella Heinrich Heinen kuvausta ranskalaisesta ja saksalaisesti patriotismista. Heine idealisoi oman aikansa ranskalaisen patriotismin laajenevina kehinä isänmaanrakkaudesta ihmiskunnan rakkauteen. Saksalaisen patriotismin hän näki provinsiaalisena ja kuppikuntaisena kaiken ulkomaisen ja vieraan vihaamisena. Kuten Judt toteaa, ei Heinen ”Ranska” ja ”Saksa” vastaa enää nykytilannetta, […]