Korkeakirjallinen kulttuuri hylkäsi mitallisen runomuodon ja loppusointujen käytön 1900-luvun puolimaissa. Riimi näytti kirjallisessa lyriikassa vanhahtavalta, se sopi lastenloruihin ja iskelmään, mutta ei vakavahenkisen kirjallisesti kouliintuneen lyyrikon käyttöön. Mitallisuus ja riimi siirtyivät osaksi populaarikulttuuria, ensin iskelmäsanoituksiin, sitten rock-lyriikkaan ja räppiin kirjoittaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pääsihteeri Tuomas M.S. Lehtonen.
Vuonna 1984 Eppu Normaali julkaisi levyn Rupisia riimejä, karmeita tarinoita, jonka Martti Syrjän sanoittamassa nimikappaleessa laulettiin: ”Nyt reppu jupiset riimisi rupiset / Tai katkon sinulta nyörit / Nyt korvaani karmeat juttusi supiset, / Kotona turhaan jaloissa pyörit”. Muutama vuosi sitten Helsingin Sanomissa (8.5.2019) lainattiin Tuomari Nurmiota: ”Löysin sanat säkenöivät / kurkustani liekit löivät”.
Kummankin laulun säkeet rakentuivat alkusointujen ja riimien varaan. Säkeiden alkusoinnut viittaavat kansalliseksi kulttuuriksi kanonisoituun kalevalamittaiseen runouteen, riimit sen sijaan ovat tämän päivän vernakulaaria, omaehtoista tai kotikutoista kulttuuria. Korkeakirjallinen kulttuuri hylkäsi mitallisen runomuodon ja loppusointujen käytön 1900-luvun puolimaissa muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuun ottamatta. Mitallisuus ja riimi siirtyivät osaksi populaarikulttuuria, ensin iskelmäsanoituksiin, sitten rock-lyriikkaan ja räppiin.
Näyttää siltä, että riimi oli alun perin vieras piirre suomalaisessa suullisessa runoudessa. Turun koulun rehtori ja Wittenbergissä opiskellut pappismies Jacobus Finno kertoi ensimmäisen suomenkielisen virsikirjan esipuheessa, että
rupeisin hengelisiä wirsiä Suomenkielel, sen lahian peräst quin Jumala minulle andanut on, rimittäin muidhen Christillisten maacundain tauan iälken tekemän, että minä hyuän Suomalaisteni cansa nijllä meidhän seuracunnisam, cocouxisam ia pidoisam Jumalata kijttäisin, cunnioittaisin ia paluelisin (Finno 1988, 175).
Finnon asettama tavoite muuttui ylipäätään kirjallisen, oppineen ja institutionaalisen suuren tradition – tai jos niin halutaan korkeakulttuurin – ohjelmaksi seuraavan vajaan neljän sadan vuoden ajaksi. Riimit ja suurten eurooppalaisten kielten kirjallisten kulttuurien piirissä käytetyt mitat olivat malleina yhtälailla virsirunoudelle kuin maalliselle kirjalliselle runoudelle.
Yhdysvaltalaisen antropologin Robert Redfieldin termein suuren perinteen mukaisten kirjallisten mallien soveltaminen ei ollut mitenkään erityisen suomalainen piirre: reformaation myötä Itämeren alueella ei vain ryhdytty käyttämään paikallisia kansakieliä uskonharjoituksen kielinä, vaan ryhdyttiin luomaan mitallisia ja riimillisiä virsiä. Näin tapahtui Liettuassa, Liivinmaalla lätin- ja vironkielisillä seuduilla, Puolassa ja Itämeren rannikon alasaksalaisilla alueilla. Vaikka Ruotsissa riimilliset runomuodot ja keskieurooppalaiset kulttuuriset mallit olivat rantautuneet viimeistään 1320-luvulla, kirjoitti helsinkiläissyntyinen Sigfrid Aronus Forsius vielä 1608 ruotsinkielisen hengellisten laulujen kokoelman esipuheessa, miten hän käyttää runomitan, tavumäärien ja riimin esikuvana ranskalaisia lauluja. Muutaman vuosikymmen myöhemmin saksalaisen Martin Opitzin runomittojen ohjeista tuli yleisesti omaksuttaja laajalti myös Itämeren piirissä.
Suomalaisessa runoudessa riimin käyttö näyttää tulleen suuren kirjallisen ja kansainvälisen tradition välityksellä, mutta jo Jacobus Finnon esipuheessa näkyy, että riimillä oli erityinen vetovoima. Hän oli tutustunut Saksassa uuteen laululiikkeeseen ja kertookin, miten Lutherin ja muiden oppineiden virsiä lauletaan suuren ilon ja riemun saattelemana kirkoissa, kouluissa, taloissa ja pidoissa, matkoilla ja kaikenlaisissa kokoontumisissa. Laulaminen yhdistää vanhat ja nuoret, miehet ja naiset, pojat ja tytöt.
Lähteet ovat hajanaisia eikä ole varmaa, oliko riimiä ympätty myös kalevalamittaiseen lauluun jo ennen reformaatiota, mutta 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alussa esimerkiksi Petrus Melartopaeus ja Hemminki Maskulainen yhdistelevät suullisen runon ja riimillisen virsilaulun piirteitä. Näyttää siltä, että riimi siirtyi viimeistään 1600-luvulla osaksi suullista kulttuuria, kunnes se vakiintui niin, että se syrjäytti 1800-luvun jälkipuoliskolla perinteen kerääjien mielipahaksi loppusoinnuttomaan nelipolviseen trokeeseen pohjautuneen ns. Kalevala-mitan.
Kirjallisen kulttuurin rinnalle oli syntynyt uudenlainen suullinen kulttuuri. 1900-luvun jälkipuoliskolla sen keinovarannosta, mitoista ja riimeistä tuli populaarikulttuurin tunnusmerkistöä, uutta vernakulaaria, joka oli syntynyt suullisen ja kirjallisen kulttuurin vuorovaikutuksesta. Samalla joidenkin keskeisten tunnuspiirteiden kulttuurinen merkitys muuttui. Riimi näytti kirjallisessa lyriikassa vanhahtavalta, se sopi lastenloruihin ja iskelmään, mutta ei vakavahenkisen kirjallisesti kouliintuneen lyyrikon käyttöön paitsi joissakin yksittäisissä tapauksissa tietoisena oman ilmaisukielen piirteenä.
Riimin omaksuminen suomenkieliseen laulurunouteen on osa kulttuurin kirjallistumista: kosmopoliittisen kirjallisen ”suuren tradition” keinovaranto omittiin osaksi suullista perinnettä samalla, kun joitain suullisen perinteen piirteitä kuten alkusointuisuus otettiin osaksi kirjallista keinovarantoa. 1800-luvulla suullinen runous toimi uuden korkeakirjallisen kulttuurin rakennusaineksena, kun Elias Lönnrot loi kreikkalais-roomalaisen mallin ja kansallisromantiikan eurooppalaisten ihanteiden innoittamana eepoksen, jonka aineksina hän käytti itsensä ja joidenkin muiden keräämiä kansanrunoja.
Runot tai laulut olivat peräisin eri karjalan- ja suomenkielisiltä alueilta ja jotka olivat niitä kannattelevien perinteentaitajien ja paikallisyhteisöjen perinnettä, heille itselleen olennaisia ja heille merkitseviä tapoja jäsentää maailmaa, itseään ja elämisen ehtoja. Amerikkalaisen antropologin Robert Redfieldin sanoin pientä traditiota edustavista aineksista tuli näin osa suomalaista ja yleismaailmallista suurta traditiota – kosmopoliittisten ihanteiden mukainen eepos, jolla ajateltiin olevan yleisinhimillinen merkitys ja joka kelpasi kansakunnan itsetunnon ja -ymmärryksen rakennusainekseksi.
Lähteitä
Kati Kallio, Tuomas M. S Lehtonen, Senni Timonen, Irma-Riitta Järvinen, Ilkka Leskelä: Laulut ja kirjoitukset. Suullinen ja kirjallinen kulttuuri uuden ajan alun Suomessa. (SKS 2017)
Eeva-Liisa Bastman, Kati Kallio ja Tuomas M. S. Lehtonen: Vernakulaarin monta tasoa. Näkökulmia Matthias Salamniuksen runoon Ilo-Laulu Jesuxesta. Elore (ISSN 1456-3010), vol. 27−1/2020.
Tuomas M. S. Lehtonen
Pääsihteeri, professori Tuomas M. S. Lehtonen johtaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa. Hän on Helsingin yliopiston Euroopan historian dosentti ja hänen tutkimusalojaan ovat suullisen ja kirjallisen kulttuurin suhteet sekä keskiajan historia ja kirjallisuus. ORCID 0000-0002-4167-9609
Teksti ilmestyi myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran blogissa ”Vähäisiä lisiä”