Sana kirjallisuus keksittiin 190-vuotta sitten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimeä varten vuonna 1831. SKS:n pääsihteeri Tuomas M.S. Lehtonen kirjoittaa SKS:n juhlapäivän kolumnissaan kotikutoisen kielen synnystä osana yleiseurooppalaista ilmiötä. SKS on osa jatkumoa, jossa suullisesta muokattiin kirjallista osaksi kansallista traditiota. Ihmisten enemmistölle tuli pääsy omakieliseen kulttuuriin ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Nationalistisen hankkeen negatiivisia seurauksia ovat olleet paikalliskulttuurien näivettyminen ja sen käyttö väkivaltaisissa kriiseissä 1900-luvulla. Tällä vuosituhannella se on antanut aineksensa kaiken vieraan, oudoksuttavan tai vapaamielisen torjuntaan.
Eri puolille Eurooppaa syntyi 1800-luvun alkupuoliskolla instituutioita, jotka siirsivät suullisen paikalliskulttuurin osaksi kirjallista nationalistista kulttuuria. Yksi niistä oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Vastaavia prosesseja on tapahtunut eri aikoina ja eri puolilla maapalloa, kuten Alexander Beecroft on osoittanut teoksessaan An Ecology of World Literature. Hänen mukaansa ajatus ”vernakulaarista”, kirjaimellisesti käännettynä kotikutoisesta tai omaehtoisesta kulttuurista, kielestä ja kirjallisuudesta, on syntynyt moneen kertaan vanhan maailman sivilisaatioissa Kiinasta ja Intiasta Eurooppaan.
Kulttuurin kerrostumien eriytymisen ja kirjallistumisen edellytyksenä ovat olleet toisistaan erkaantuneet kosmopoliittinen, oppineen eliitin ja sen erityiskieleen kuten mandariinikiinaan, sanskriittiin tai klassiseen kreikkaan perustuneet kielet ja kulttuurit. Antiikin välimerellisessä maailmassa kreikka oli eliitin sivistyskieli ja se säilyi sellaisena läpi Rooman valtakunnan mahtiaikojen. Latina edusti yhtä monista vernakulaareista, vaikka se kirjallistui ja nousi vallan kieleksi. Latinan termi vernaculus viittaa arkiseen kotiorjien kieleen ja sitä käytettiin myös tarkoittamaan vaikkapa Rooman kaupungille ominaista kielenpartta. Termin pohjalla on kotona syntynyttä orjatarta tarkoittava sana verna. Vasta keskiajalla läntisen kristikunnan piirissä uskonnollisen kultin ja kirkollisen hallinnon kieleksi omaksuttu latina muuttui lopulta kosmopoliittiseksi oppineiden ja eliittien sivistyskieleksi.
Kieliä puhuttiin käyttötarkoituksen mukaan
Kielelliset ja kulttuuriset asetelmat eivät koskaan ole yksinkertaisia. Yksityinen lähipiirin kanssa käytetty kieli tai puhetapa, erilaisten yhteisöjen yhteiskielet ja laajempia monikielisiä kokonaisuuksia yhteen sitovat kielet ovat eri tilanteissa monia ja moninaisia. Itämeren pohjois- ja itärannikoilla oli uuden ajan alussa eri kieliä eri elämänalueille.
Latina liitti kosmopoliittiset, uskonnolliset ja oppineet eliitit osaksi yleiseurooppalaista uskonnollista ja kirjallista perintöä, alasaksa taas yhdisti kaupallisen vaihdon maailman Venäjältä Liivinmaalle, Liettuaan, Puolaan, Preussiin, Suomeen, Ruotsin ja muualle Skandinaviaan sekä Pohjois-Saksaan ja Alankomaihin. Ruotsi oli valtakunnan hallinnollinen kieli. Reformaatio mullisti asetelman, kun osa paikalliskielistä kuten liettua, suomi, lätti, viro, karjala ja jotkut saamen kielet kirjallistettiin ensimmäisen kerran. Monet varhemmin kirjallistetut kielet saivat aiempaa laajemman käyttöalan. Samalla Baltiassa ja Pohjois-Saksassa joillakin erityisalueilla käytetty yläsaksa tuli yleiseksi kosmopoliittiseksi sivistyskieleksi.
Kielten ja niihin liittyneiden elämänalueiden rinnakkaisuus jatkui pitkälle 1800-luvulle. Kosmopoliittisia kieliä ja eri vernakulaareja oli samaan aikaan useita ja ne heijastivat vastaavasti kansainvälisiä ja paikallisia kulttuureja ja perinteitä.
Nationalismi, kapitalismi ja teollinen modernisaatio järjestivät kielellisen ja kulttuurisen kentän uudestaan. Viimeistään 1800-luvulla rakennettiin ainekset yksien kielten varaan rakennetuille kansakunnille ja niihin tukeutuville valtioille. Jännitteet purkautuivat 1900-luvun maailmansodissa ja niiden laukaisemissa sisällissodissa joka puolella Eurooppaa, erityisesti suurten monikansallisten imperiumien Turkin, Itävalta-Unkarin ja Venäjän raunioilla.
Yksi kieli yksi mieli -ideologia syntyy
Suomessa kansanrunouden ja kansanperinteen nostaminen kansakunnan rakentamisen keskiöön sisälsi eri suuntiin vetäviä aineksia. Yhtäältä kyse oli suullisen perinteen omimisesta kansallisen kirjallisen kulttuurin osaksi. Samalla oli kyse kansankulttuurin, kansan- tai peräti rahvaanomaisen myönteisestä arvottamisesta.
Vaikka 1800-luvun fennomaanit eivät olleet sellaisenaan demokraatteja, he tulivat luoneeksi yhden kielen ja yhden mielen -ideologian piirissä edellytykset yhteiskunnalle, jossa kansan enemmistöllä oli pääsy omakieliseen kulttuuriin ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Samalla he nostivat suullisen ja paikallisen rahvaan kulttuurin kansakunnan keskiöön ja ihailun kohteeksi.
Sittemmin nationalistinen hanke on näyttäytynyt monella tapaa hankalana: se on yhdenmukaistanut ja syrjinyt paikalliskulttuureja, ominut niiden perinteitä ja luonut omaan piiriinsä sivuutettuja vähemmistöjä. Se oli käytevoimana Euroopan ja maailman väkivaltaisissa kriiseissä 1900-luvulla. Tällä vuosituhannella se on antanut aineksensa kaikenlaisen vieraan, oudoksuttavan tai vapaamielisen torjuntaan.
Tutkimukseen kaikki tämä on heijastunut tutkimuskohteiden ja -tapojen arvottamisena. Se on heijastunut myös käsitteelliseen työhön. Minkälaisin sanoin ja käsittein voimme tarkastella inhimillistä toimintaa ja kulttuuria? Minkälaisia arvolatauksia ja ennakko-oletuksia käyttämämme sanat kantavat mukanaan? Termien ja käsitteiden analyysi on välttämätön osa tutkimustyötä. Niiden vaihtaminen tai uudelleen määrittely on näkökulman vaihtamista ja tutkijoiden rimpuilua ilmaisuihin piiloutuvien ennakko-oletusten kanssa. Näin on käynyt, kun antiikin maailmassa halpa-arvoista kotikutoisuutta tarkoittanut termi vernakulaari muuttui ensin kielten ja ilmaisutapojen erilaisuutta ja hierarkioita merkitseväksi sanaksi.
Ensisijaisesti vernakulaarilla tarkoitettiin Euroopan keski- ja uuden ajan kansankieliä ja niiden kirjallisuuksia. 1960-luvulla termi otettiin käyttöön antropologiassa ja rakennuskulttuurien nimeämisessä ja se ulotettiin myös ei-kielelliseen inhimilliseen toimintaan. Viimeisen parin vuosikymmenen aikana se on yleistynyt erityisesti folkloristiikassa ja perinteentutkimuksessa. Vaikka se korvaa erilaiset kansa-sanan johdannaiset, on se samalla tuonut keskusteluun uuden ulottuvuuden. Vernakulaarin kielellinen tai kulttuurinen käyttö ei suoraan viittaa käyttäjän kuulumiseen johonkin ryhmään, vaan ennemminkin ilmaisutapaan itseensä. Niinpä se ainakin jossain määrin vapauttaa kulttuurisen ilmaisun sitomisesta yhteiskunnalliseen ilmaisijaan ja hänen asemaansa. Vernakulaari kieli tai kulttuuri on enemmän ilmaisurekisterin kaltainen ilmiö, joita käyttäjät voivat valita ja vaihdella.
SKS on osa pitkää jatkumoa, jossa suullisesta muokattiin kirjallista ja jossa valikoitiin omaksi ymmärretystä ja siitä muunneltuja ilmaisutapoja, repertuaareja ja rekistereitä osaksi kansallista traditiota. Valikoitaessa määriteltiin kulttuurisia arvoja ja hierarkioita: suullinen runo ja sen pohjalta luotu kirjallinen eepos, Kalevala, loivat uutta suurta traditiota, joka nähtiin kansallisen itseymmärryksen kivijalkana ja osana maailmankirjallisuutta.
Varhaisempi suuri traditio muuntui osin vernakulaariksi pieneksi traditioksi, kuten riimien käyttö arkkiveisuissa, rekilauluissa ja myöhemmässä populaarikulttuurissa. Ilmaisutapojen kierto ja lainaaminen oli tietysti monisyisempää – esimerkiksi Elias Lönnrot itse vaikutti virsikirjan uudistustyössä ja suosi silloin riimillistä muotoa. Tämä osa Lönnrotin työstä taisi vaikuttaa aikalaisten poeettiseen ymmärrykseen eniten.
Pääsihteeri, professori Tuomas M. S. Lehtonen johtaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa. Hän on Helsingin yliopiston Euroopan historian dosentti ja hänen tutkimusalojaan ovat suullisen ja kirjallisen kulttuurin suhteet sekä keskiajan historia ja kirjallisuus. ORCID 0000-0002-4167-9609