Kuva Ukrainan sodan raunioista kannettavasta raskaana olevasta naisesta on kuva juuri hänestä, ei kenestä tahansa. Pelkät luvut ja anonymisoitu nimetön data ei käynnistä samastumista ja empatiaa. Vasta kertojan ääni, kasvot ja ruumis antavat meille kyvyn eläytyä. Tästä on kyse myös perinteen ja muistitiedon kokoelmissa, jotka kiertyvät kaikki yksittäisten ihmisten yksilöllisiin kokemuksiin, niistä kertomiseen ja niiden jakamiseen, kirjoittaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pääsihteeri Tuomas M.S. Lehtonen.
Kun ensimmäiset pommit olivat marraskuun viimeisenä pudonneet Helsinkiin, hän juoksi koko matkan Arkadiankadulta Töölöntorille ja särkynyt lasi rahisi jaloissa. Perhe oli elossa ja kotitalo pystyssä. Neljä ja puoli vuotta myöhemmin hän pääsi kielloista huolimatta katsomaan kaatunutta veljeään ja tunnisti tämän mustasta tukasta. Kasvoista ei ollut mitään jäljellä.
Kun hänet oli kaivettu pommitetusta kerrostalosta pikkusiskonsa kanssa ja lähetetty sotalapseksi Ruotsiin, hän piirsi siellä kuvan pommilaivueesta kaupungin yllä. Kuva on tallella autotalliin tehdyn työsopen seinällä.
Kun hänen pikkuveljensä oli korjannut särkyneet silmälasit, kranaatti silppoi hänet ja muut joukkueteltassa levänneet. Hän itse pääsi lomalle Kannaksen taisteluista ja pesi veljensä ruumiin.
Nämä lauseet ja niistä jatkuneet tarinat ovat olleet yksityisiä ja jaettuja muistoja – jokaisen olen kuullut kokijan kertomana. Vuosikymmenet tapahtumien jälkeen niiden kertominen on ollut yksityisen kivun käsittelyä, mutta samalla kertominen tai kertomattomuus on ollut poliittinen valinta. Kivun kokija on voinut ajatella viisaammaksi vaieta tai jakaa kertomuksensa vain muutamille.
Muistitiedon tutkijat tietävät tämän hyvin. Aivan hetki sitten SKS:aan kerätyt inkeriläisten muistot ovat usein olleet kertojilleen osin tai kokonaan vaiettua muistoa. Vielä tiheämpi vaikenemisen muuri ympäröi suomalaisten Stalinin vainojen uhrien ja heidän omaistensa kertomuksia: koettua pahaa saattaa ympäröidä edelleen jatkuva pelko tai häpeä. Yksittäiset ihmiset ovat joutuneet kohtuuttomasti myös kätkemään koettua tai heille siirrettyjä kipukertomuksia.
Nuo edellä kuvatut kun-lauseet Suomen sodanaikaisista kohtaloista ovat minulle kerrottuja. Ei niitä kovin usein ole toisteltu, oikeastaan päinvastoin. On tarvittu jokin erityinen hetki, tavallista tiiviimpi tunnelma, luottamuksellista läheisyyttä, jokin painava syy ennen kuin kärsimyksistä on puhuttu. Ei ole kovin pitkä aika siitä, kun sodan koettelemuksia käsittelevät tarinat olivat myös kiusaannuttavia. Kuulija saattoi kysyä hiljaa mielessään, eikö tuo ole jo kaukaista menneisyyttä, miksi repiä haavoja ja antaa aineksia kiihkoiluun ja vihaan. On hämmentävää ja samalla ilmeistä, miten ne nyt nousevat esiin itsellä ja niin monella muulla. Yhtäkkiä ihmiset, joiden tapoihin ei ole kuulunut sodan ja kauhun muisteleminen, alkavatkin puhua ja päivittää kertomuksia sosiaaliseen mediaan. Kerrotusta tulee jaettua, siitä tulee yhteistä ja se vahvistaa kykyä eläytyä toisten kärsimykseen.
Eurooppaa koettelee suurin pakolaisaalto sitten toisen maailmansodan. Se koettelee alueita, jotka kärsivät toisesta maailmansodasta pahiten. Historioitsija Timothy Snyder on antanut näille seuduille yhteisnimen ”Bloodlands”, Tappotantereet. Itse katselin maaliskuun alkupuolella, kun bussillinen ukrainalaisia naisia ja lapsia purkautui kyydistä Helsingin rautatieasemalla.
Ukrainan sota on nostattanut voimakkaan halun auttaa. Joku on jo ehtinyt moittimaankin, kun auttamisen halu on nyt niin suurta toisin kuin se oli kuusi seitsemän vuotta sitten, kun pakolaisia virtasi Syyriasta, Irakista, Afganistanista ja muualta. Itsetutkiskelua on varmasti aina syytä harjoittaa, mutta ehkä jotain on myös opittu edellisestä suuresta pakolaiskriisistä. Toisaalta on myös hyvä miettiä, mistä ihmisten keskinäinen myötätunto, eläytymiskyky ja auttamisen halu kumpuavat. Samastumisen mahdollisuus on tällöin olennaista. Ukrainan kohtaloon on Suomessa helppo samastua, koska se vetoaa monin tavoin kerrottuun suomalaiseen sotanarratiiviin, jota ovat kannatelleet niin julkiset ja ”viralliset” narratiivit kuin yksityiset muistot ja kertomuksetkin.
Yksittäinen kokemus muuttuu jaetuksi, kun se saa jonkun esityksen, suullisen tai kirjallisen, lauletun, esitetyn tai kuvatun. Ilman sitä koettu jää kokijan kivuksi. Vasta artikuloiminen, jäsentäminen, sanallistaminen ja jakaminen tekevät kokemuksista yhteisiä. Olennaista on myös kertomisen yksittäisyys, yksilöllisyys ja nimellisyys: kertoja kertoo itsestään, läheisestään tai jotenkin nimetystä kokijasta. Kuva sodan raunioista kannettavasta raskaana olevasta naisesta on kuva juuri hänestä, ei kenestä tahansa. Pelkät luvut ja anonymisoitu nimetön data ei käynnistä samastumista ja empatiaa. Vasta kertojan ääni, kasvot ja ruumis antavat meille kyvyn eläytyä.
Tästä on kyse myös SKS:ssa – silloinkin, kun ei käsitellä sodan kauhuja tai muita dramaattisia kokemuksia vaan tallennetaan jokapäiväistä arkea. SKS:n arkiston perinteen ja muistitiedon kokoelmat, meille tallennetut kansankirjoittajien tekstit tai kulttuurivaikuttajien ja kirjailijoiden kirjeet ja käsikirjoitukset, Kansallisbiografia ja henkilöhistoria kiertyvät kaikki yksittäisten ihmisten yksilöllisiin kokemuksiin, niistä kertomiseen ja niiden jakamiseen.
Myös kirjallisuuden kääntäminen on samaa yksilöllisen tekemistä yleiseksi ja jakamista yli rajojen ja kielten. Minulle tässä on SKS:n toiminnan suuri jatkumo. Tämä myös erottaa SKS:n arkiston monista muista arkistoista ja samalla se yhdistää SKS:n eri toimet arkistosta ja kirjastosta kustantamiseen, kirjallisuusvientiin ja tutkimukseen. Yksilöllisen ja yksittäisen arvostamisen takia meidän kertojillamme on nimi, paikka ja heistä on kaikenlaista muuta taustatietoa. Tästä nousee jokaisen yksittäisen kokemuksen arvo ja meidän muiden mahdollisuus eläytyä siihen ja tuntea empatiaa. Tämä on taustalla, kun emme anonymisoi aineistojamme emmekä tee kertojistamme numeraalista dataa. Tästä on kyse, kun pähkäilemme yksityisyyden suojan ja tekijänoikeuden kunnioittamisen kanssa: yksittäisen ihmisen arvosta ja erityisyydestä.
Meillä on takana kaksi vuotta koronaviruksen aiheuttamaa pandemiaa ja nyt toista kuukautta Venäjän maahantunkeutumista Ukrainassa jatkona jo kahdeksan vuotta kestäneelle rajasodalle. Uusimmat dramaattiset tapahtumat pyyhkivät vielä äsken niin poikkeuksellisilta tuntuneet asiat taka-alalle. Koronapandemia jatkuu lääketieteellisesti määriteltynä luonnonilmiönä, mutta sosiaalisesti ja kulttuurisesti se on väistynyt. Maskit ja kokoontumisrajoitukset eivät enää kiihdytä ihmisiä keskusteluihin. Nyt puhuttavat Venäjän arvaamattomuus, Suomen sotilaallinen varustautuminen ja liittoutuminen, pakolaisten vyöry ja auttaminen. Julkisissa ja yksityisissä kommenteissa nousevat esiin hetki sitten vähemmän muistellut muistot: miten ja missä sodan kauheudet ovat koskettaneet itse kunkin perhettä, kotipaikkoja ja tuttuja.
Muistitiedon tutkijoille tämä on antoisaa aikaa niin oudolta kuin sen sanominen inhimillisen tragedian keskellä kuulostaakin. Lähellä puhjennut kriisi ja sen tänne ulottuva uhka nostattavat omanlaisensa muistelupuheen, kun menneestä haetaan tukea, oikeutusta ja perusteluja valinnoille. Ehkä näitäkin olennaisempaa on inhimillinen narratiivinen tapa jäsentää ja käsitteellistää ympärillä tapahtuvaa. Muistelemalla koettua, kuultua ja eri tavoin opittua yleiset abstraktiot (”sota”, ”talous”, ”valtio”, ”kansankunta” jne.) muuttuvat yksittäisiksi ja konkreettisiksi kokemuksiksi, tapahtumiksi ja kertomuksiksi. SKS:n työsarkana on rakentaa siltaa yksittäisen kokemuksen, yhteisten kertomusten ja yleisen historiallisen ja yhteiskunnallisen tiedonmuodostamisen välillä. Vasta yksilöllisen jakaminen antaa välineet empatiaan. Tarvitsemme eläytymiskykyä. Ilman sitä pelkkä rationaalinen ja empiirinen analyysi jää etäiseksi ja ehkä vajaaksi. Kertomalla luomme yhteisen tilan, jossa väitellä, perustella ja puntaroida todellisuutta ja tehdä poliittisia valintoja ja sitoutua niihin.
Yhdysvaltalainen filosofi ja aatehistorioitsija Francis Fukuyama on viimeaikaisissa esseissään voimakkaasti puolustanut mahdollisuutta yhteisiin arvoihin, niihin perustuvaan keskusteluun ja poliittisiin valintoihin. Hän on nähnyt identiteettipoliittisen eriytymisen toisiaan ymmärtämättömiksi enklaaveiksi uhaksi, vaikka hän tunnustaa erilaisten identiteettien ja niiden kunnioittamisen merkityksen. Fukyama puhuu dignitaksen tärkeydestä. Vanhan 1884 ilmestyneen Rothstenin latina – suomi -sanakirjan mukaan termi dignitas kääntyy suomeksi kelvollisuutena ja arvona, myöhemmin Strengin sanakirjassa se käännettiin arvokkuudeksi ja kunnollisuudeksi. Tuo vanha kelvollisuus puhuttelee minua: siitähän on kyse, kun tunnustamme toistemme arvon ja kuuntelemme toistemme kertomuksia. Ja kun kuuntelemme toisiamme, me kelpaamme toisillemme ja tunnustamme erimielisinäkin toistemme arvon. Tästä kelvollisuudesta voisi olla apua, kun etsimme yhteiskunnallista sitkoa, vaikka emme haluakaan hävittää eroja ja erilaisuuksia.