Vuonna 2008 Turun yliopiston poliittisen historian professori Timo Soikkanen julkaisi presidentti Urho Kekkosen kauden ulkoasiainhallinnon historian toisen osan. Kirja kuvaili Suomen ulkopolitiikan kehitystä sekä ulkoasiainhallinnon muutosta Kekkosen aikana vuoteen 1982 asti. Tutkimustyössään Soikkanen käytti pääasiassa ministeriön arkistoja mutta myös paljon Kekkosen omia papereita, joiden avulla hän kuvasi kylmän sodan päätöksentekoa. Vaikeina aikoina vankkurit oli vedetty ympyrään, ja ringin keskellä seisoivat presidentti ja häntä suoraan avustavat virkamiehet. Ulkosuhteet olivat vallan tärkeintä muotoa, ja niitä hoitava ulkoministeriö oli ”presidentin ministeriö”, suoraan Kekkosen ohjauksen alla. Mutta mitä tapahtui Kekkosen vuoden 1981 lähdön jälkeen?
Soikkasen kirjan jälkeen kyse on ollut siitä, milloin työtä jatketaan. Kun julkaisin vuonna 2017 Suomen Pariisin suurlähetystön historian, mietin, olisiko mahdollista jatkaa Soikkasen työtä. Minusta oli juuri tullut Turun yliopiston poliittisen historian professori, ja ajattelin, että kuulunee asiaan kokeilla edeltäjäni suuria saappaita.
Laaja tutkimushanke
Projekti oli alusta lähtien joukkohanke. Suomen 1980- ja 1990-lukujen ulkopolitiikkaa on tutkittu paljon väitöskirjoissa ja muissa julkaisuissa, ja hankkeen piti mielestäni huomioida tutkimuksen ja tutkijoiden runsaus. Ministeriö suostui rahoittamaan tutkimustyön, joka alkoi vuonna 2020 – ikävästi koronapandemian alla. Timo Soikkanen on kuvaillut eri yhteyksissä, kuinka vaikeaa oli työskennellä ulkoministeriön kanssa. Oman kokemukseni mukaan työ sujui oikein hyvin: ministeriö oli tarkka siitä, ettei sieltä puututtu kirjan tieteelliseen sisältöön, ja sen tuki työssä oli tärkeä. Ministeriön arkistot olivat meille täysin auki, mikä auttoi suuresti tutkimustyötä. Hankkeeseen onnistuttiin keräämään myös Suomeen liittyvää alkuperäisaineistoa Saksasta, Ranskasta, Ruotsista, Isosta-Britanniasta ja Yhdysvalloista.
Syksyllä 2026 valmistunut kirja on järeä kokonaisuus: lähes 500 sivua arkistopohjaista tutkimusta Suomen ulkopolitiikasta kylmän sodan lopussa ja sen jälkeen. Epäilemättä opus ei ole sellainen, jolla voitetaan tieto-Finlandia: liian iso, liian akateeminen. Toimitettua kirjaa on myös aina vaikeampi ”mainostaa”, kun yksittäinen tekijä sulautuu ryhmään. Kirjan tavoitteena oli toimia perustutkimuksena, ja se tuo myös paljon uutta tietoa erilaisista teemoista, joita on nyt tutkittu ensimmäisen kerran.
Maiju Wuokon kirjoittamat osat Suomen kehitysyhteistyöstä ovat esimerkiksi ensimmäinen systemaattinen tutkimus aiheesta. Se toimii vielä pitkään perustekstinä kehitysyhteistyön muutoksesta vuosina 1980–2000. Markku Jokisipilän ja Henrik Meinanderin tekstit käsittelevät perusteellisesti Suomen ulkopolitiikan päätöksentekojärjestelmää. Laura Ipatti esittää hyvin suomalaisen edustustoverkoston laajentumisen. Veera Valta käsittelee erittäin syvällisesti naisten nousua ministeriön korkeimpiin virkoihin. Petri Paju puolestaan kuvailee tietokoneiden tuloa ministeriön arkeen.
Muut tekstit ovat hyvää synteesiä olemassa olevasta kirjallisuudesta. Juho Ovaska kuvailee presidentti Koiviston otetta ulkopolitiikasta, mitä hän on tutkinut myös väitöskirjassaan. Suomen EU-jäsenyysneuvotteluihin ja ulkomaankauppapolitiikkaan erikoistunut Juhana Aunesluoma käsittelee ministeriön roolia neuvotteluissa. Juha-Matti Ritvanen, Jukka Pesu ja muut tutkijat käsittelevät aiheita, joita he ovat tutkineet omissa väitöskirjoissaan. Näin kirja on tiivis katsaus tutkimuskirjallisuuteen Suomen 1980- ja 1990-luvun ulkopolitiikasta.
Kun käsitellään aikaa, jota on tutkittu paljon, tendenssinä voi olla valtavirtaistaa kehitystä sekä pohtia ainoastaan sitä myötäileviä tekoja ja puheita. Tämä on tyypillistä erityisesti Suomessa, jossa konsensus ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on erittäin vahva – ainakin näennäisesti. Vuosina 1982–1995 käytiin kuitenkin myös jonkin verran kulissien takaisia keskusteluja ulkopolitiikan suunnasta, ja nämä keskustelut koimme tärkeäksi rekonstruoida. Samalla ministeriö hoiti nopeasti laajentuvaa palettia asioita, jotka saattavat tuntua vähemmän tärkeiltä kuin korkeantason politiikka ja jotka jäävät usein tutkimuksista pois. Tällaisia ovat esimerkiksi Suomi-kuva, ympäristöpolitiikka ja kaupan edistäminen. Yleinen käsitys Suomen ulkopolitiikasta myös korostaa suhteita suurvaltoihin, ja bilateraaliset suhteet muihin valtioihin tai alueisiin jäävät vähemmälle huomiolle. Lisäksi ministeriössä on tärkeää henkilökuntaa, joka ei aina tule näkyville: sihteerit, kunniakonsulit, paikalta palkatut jne., jotka ovat usein ulkomaan kansalaisia. Heistä olisin halunnut kirjoittaa enemmän.
Tutkimustyön arki ja juhla
Kieltämättä 13 tutkijan koordinoiminen ei ollut aina ihan helppoa. Jokainen tutkija lähestyy omalla tavalla teemaansa ja materiaalia. Työn alussa ministeriön historiatyöryhmä esitti huolensa mahdollisista päällekkäisyyksistä ja eri tyylillä kirjoitetuista osista. Jouduin siis välillä ohjaamaan tutkijoita heidän työssään.
Hyvä esimerkki tästä oli vuoden 1986 Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus, joka oli erityisen merkityksellinen tapahtuma Suomen ulkoasiainhallinnolle. Siihen liittyi paljon tärkeitä näkökulmia: suhteet Neuvostoliittoon, ministeriön ja presidentin väliset suhteet, Kiovassa olleiden suomalaisten suojelu, Suomi-kuva jne. Tapahtuman käsittely piti jakaa eri tutkijoiden välillä. Alussa ohjasin kirjoittajia kirjoittamaan ”pitkästi” eli käsittelemään tapahtumia mahdollisimman perinpohjaisesti. Vasta kun kaikki tekstit olivat luonnosvaiheessa mukana, sain käsityksen, miten tapahtuman eri aspektien käsittely kannattaisi jakaa. Lopulta Ovaska käsitteli Koiviston ja ministeriön välisiä riitoja virallisista reaktiosta ja suomalaisten evakuoinnista, ja Ipatti puolestaan kirjoitti ministeriön ponnisteluista parantaa Suomi-kuvaa onnettomuuden jälkeen. Monissa maissa Suomen reaktiot nähtiin Neuvostoliiton hyssyttelynä ja puhuttiin jopa suomalaisten tuotteiden boikoteista. Vastaavia tapauksia, joissa piti jakaa jonkin tapahtuman tai ilmiön käsittely eri tutkijoiden välillä, oli muutamia.
Samalla ”joukkuetyö” oli erittäin opettavaista ja mukavaa. Tutkijat lukivat innokkaasti toistensa tekstejä ja jakoivat anteliaasti aineistoa. Isosta tietomassasta oli myös pakko poimia asioita. Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden tärkeys Suomen ulkopolitiikassa yllätti, ja sen rooli tulee hyvin esiin kirjassa: onnettomuus vaikutti ministeriön toimintaan ja presidentti Koiviston käsitykseen omasta työstään. Koivisto oli tyytymätön tapaan, jolla ministeriö hoiti suomalaisten evakuointia, ja hän päättikin onnettomuuden jälkeen ottaa enemmän suoraa vastuuta ulkopoliittisista asioista.
Toinen yllätys oli edustustoverkoston ja yleensä Suomen ulkopolitiikan horisonttien laajentuminen. 1980- ja 1990-luvulla Suomi kiinnostui Kiinasta, Japanista, Lähi-Idästä jne. Syyt olivat pääasiassa kaupallisia, mutta se tarkoitti ulkoasiainhallinnon toiminnan kiihtyvää monipuolistumista. Se myös tarkoitti sitä, että esimerkiksi kesällä 1989 Tiananmenin aukion verilöylyyn reagoitiin ennen kaikkea korostamalla kauppaa. Suomen piti säilyttää kaupalliset kontaktit Kiinan kanssa, ja tässä yhtälössä kiinalaisten opiskelijoiden veri ei painanut mitään. Ulkopolitiikka on vaikea laji pienelle maalle, ja vaikka vuosia 1982–1995 voidaan tulkita eräänlaisena arvopohjaisen ulkopolitiikan paluuna, tietyt asiat eivät muuttuneet. Suomen virallinen suhtautuminen ihmisoikeuksiin Suomen ulkopuolella on hyvinäkin aikoina varsin notkea.
Menneisyyden opit?
Kirja antoi mahdollisuuden pohtia laajemmin ministeriön asemaa Suomen ulkopolitiikan päätöksenteossa. Soikkanen toi omassa tutkimuksessaan hyvin esiin, kuinka paljon Kekkonen puuttui suoraan ministeriön toimintaan. Koivisto ja Ahtisaari eivät jatkaneet vastaavaa puuttumisen käytäntöä yhtä suoraan. Sosiaalidemokraattien verkostot tulivat tärkeämmiksi ministeriön ja presidentin välisissä suhteissa, mutta ylipäänsä Koivisto halusi palauttaa normaalit hierarkkiset suhteet kunniaan. Hän kehitteli kuitenkin itselleen tapoja olla suorassa yhteydessä ministeriön kanssa, muun muassa kansliapäällikkö Jaakko Kalelan kautta.
Entisenä diplomaattina Ahtisaari taas keräsi paljon materiaalia ministeriön sisäisestä kehityksestä. Hän myös käytti omia verkostojaan estoitta, usein koordinoimatta yhteydenottoja ministeriön kanssa. Samalla ministeriön ja presidentin institutionaalinen rooli ulkopolitiikassa muuttui: muut ministeriöt alkoivat toimia kansainvälisissä asioissa, ja ulkopolitiikan linjanvetoa alettiin tehdä myös valtioneuvostossa. Tämä kehitys näkyy hyvin kirjassa.
Sisältyykö tähän kirjaan sellaista ”menneisyyden oppituntia”, joista usein puhutaan?
Kysymykseen voi vastata usealla eri tasolla. Ensinnäkin tarvitaan yleistä tietoa Suomen ulkopolitiikan pitkän aikavälin historiasta. Se tuo diplomaateille ja muille toimijoille käsityksen oman toiminnan asemasta jatkumossa ja antaa mahdollisuuden juurtua arkisen työn ylittävään pidempään historiaan.
Suuresti arvostamani ajattelija, rock-laulaja Iggy Pop kirjoitti historiakirjan lukemisesta: “I feel a great comfort and relief knowing that there were others who lived and died and thought and fought so long ago.” Mielestäni on hyvä, että ihmiset pystyvät asettamaan toimintansa ja miettimään ympäröivää maailmaa pidemmästä kuin vain muutaman päivän tai viikon aikaperspektiivistä. Nykymaailmassa se on suorastaan elintärkeää. Menneisyyden tutkimus on ennen kaikkea uteliasta suhtautumista asioihin, jotka tapahtuivat eri ajassa ihmisille, jotka eivät ajatelleet, toimineet tai tunteneet täysin samalla tavalla kuin me. Se, että pyritään aidosti ymmärtämään, mitä noille toisille ihmisille tapahtui, on mielestäni erittäin tärkeä kansalaistaito.
Toisaalta menneisyys on myös omalla tavallaan ”hyödyllistä”. Se antaa käsitystä Suomen ulkopolitiikan toistuvista ongelmista: ennenkin on ollut kriisejä, joihin on ollut pakko reagoida, ja ennenkin Suomen mahdollisuudet ovat olleet vastaavalla tavalla rajoitetut kuin nykyisin. Kukaan ei enää väitä, että menneisyydestä löytyisi valmiita ratkaisuja nykypäivän ongelmiin, ja oikeastaan ”parhaiden palojen” poimiminen menneisyydestä poliittisten puheiden tueksi on täysin vastakkainen historiantutkimuksen eetoksen kanssa. Historiantutkijoille menneisyys ei ole marketin hylly, josta voi poimia vain itselleen tai aatteelleen kiinnostavat palat. Menneisyydestä löytyy kuitenkin esimerkkejä mahdollisista ja miettimisen arvoisista ratkaisuista erilaisiin ongelmiin.
Viimeiseksi sanoisin, että kirja voi toimia myös diplomaateille hyvänä hengen nostatuksena. Ulkoministeriö ja sen työntekijät olivat tärkeä työkalu Suomen ulkopolitiikan ohjaamisessa vaikeina aikoina ja monissa tärkeissä ongelmakohdissa. Vaikka tutkija on kuinka kriittinen, on sanottava, että Suomen diplomaatit ja ministeriön muut työntekijät hoitivat tehtävänsä 1980- ja 1990-luvuilla hyvin. Ajassa, jolloin puhutaan jopa diplomaattien ”hyödyttömyydestä”, tämä on arvokas näkökulma. Diplomaatteja yhä tarvitaan!
Nyt kun kirja on valmis, tulee heti mieleen seuraava. Ministeriön historian seuraavan osan kirjoittaminen kohtaa kuitenkin uudenlaisia ongelmia. Ensimmäinen on aineistojen siirtyminen erilaisiin digialustoihin, mikä nostaa esille kysymyksiä siitä, mitä asetetaan tutkijoiden käyttöön ja miten sekä myös siitä, mitä jää pois. Kuka arkistoi diplomaattien Whatsapp-keskusteluja? Toinen ongelma on mahdollinen viranomaisten arkistojen salassapitoajan pidentäminen, joka uhkaa vakavasti lähihistorian tieteellistä tutkimusta. Asia askaruuttaa tutkijoita paljon, ja historioitsijoiden yhdistykset ovatkin ottaneet siihen kantaa. Suomella on maailmanlaajuisesta näkökulmasta erittäin avoin arkistojärjestelmä, mutta se uhkaa muuttua vähemmän avoimeksi. Kolmas ongelma on resurssit, joita tutkimukseen tarvitaan. Ministeriö osallistui erittäin anteliaasti tähän hankkeeseen – mietin, onko tulevaisuudessa halua ja resurssia vastaavaan satsaukseen. Tutkijoiden into sen sijaan ei lopu: olen varma, että työhön päästään jossain vaiheessa.
Louis Clerc
Kirjoittaja on poliittisen historian professori Turun yliopistossa.
Sitaatin lähde
Iggy Pop, “Caesar Lives”. Classics Ireland, Vol. 2 (1995), 94–96.