Historiantutkimuksen yhteiskunnallinen merkitys tuntuu korostuvan kriisiaikoina. Muutama vuosi sitten uusi, tuntematon pandemia sai ihmiskunnan polvilleen. Laitoimme toivomme ennen kaikkea lääketieteeseen, mutta haimme turvaa myös menneestä. Media käsitteli ihmiskunnan aiemmin kohtaamia pandemioita, kuvaili eri aikojen selviytymisstrategioita ja nosti esiin traagisia yksilökohtaloita.
Kriisien keskellä historiantutkimus asettaa nykyhetken laajempaan perspektiiviin ja auttaa meitä ymmärtämään, että senhetkinen kriisi ei välttämättä ole maailmanloppu – ennenkin on selvitty.
Viimeaikaiset konfliktit ovat osoittaneet, että historiantutkimuksella on kriisiaikoina myös muunlaisia tehtäviä. Pandemia, globaali tarttuva tauti, oli yhteinen uhka koko ihmiskunnalle. Mutta millainen rooli historiantutkimuksella on kriisissä, jossa uhka kohdistuukin yksittäiseen kansakuntaan?
Käsitys kansakunnasta ja sen yhteisestä menneisyydestä on modernien kansallisvaltioiden keskeinen koossa pitävä voima. Kansakuntia ei olisi ilman yhteisesti jaettua käsitystä kansakunnan synnystä ja sen vaiheista. Jotta kansakunta voi olla olemassa, sen olemassaolon ja jossain määrin myös kansallisen historian täytyy olla tunnustettu kansakunnan ulkopuolellakin. Kun kansakunnan käsitystä sen omasta menneisyydestä aletaan kyseenalaistaa ulkopuolelta, koko kansakunnan olemassaolo vaarantuu ja historiasta tulee sodankäynnin väline.
Historia sodankäynnin välineenä Venäjällä
Räikein viimeaikainen esimerkki historian käytöstä sodankäynnin välineenä on Venäjän harjoittama Ukrainan menneisyyden vääristely. Valtiojohtoinen historiapolitiikka on pyrkinyt oikeuttamaan sotaa Venäjällä mutta myös horjuttamaan ja polarisoimaan ukrainalaista yhteiskuntaa. Kuten useat tutkijat ovat osoittaneet, Venäjä on pitkäjänteisesti kyseenalaistanut Ukrainan historiaa, kulttuuria ja kieltä. Putin on esimerkiksi väittänyt Ukrainaa Leninin keinotekoiseksi luomukseksi, ja Ukrainan, Valko-Venäjän ja Venäjän kolmiyhteyttä on ylikorostettu Venäjän imperialistisen narratiivin tueksi. Käynnissä olevaa sotaa on puolestaan perusteltu sillä, että Ukraina olisi lännen tukemien uusnatsien kaappaama. Näin sota esitetään loogisena jatkumona toisen maailmansodan taistelulle natsismia ja fasismia vastaan. Mikään näistä väitteistä ei kestä kriittisen historiantutkimuksen tarkastelua.
Ukrainassa historiantutkijat ovat vastanneet Venäjän harjoittamaan historian vääristelyyn aktivoitumalla yhteiskunnallisesti. Yksi esimerkki on ukrainalaisten historiantutkijoiden vuonna 2014 perustama Likbez: Historiallinen rintama -projekti (Likbez. Istoritšnii front). Projektin perustaneet tutkijat havahtuivat Maidanin protestien aikana oman ammattinsa keskeiseen rooliin konfliktissa Venäjän kanssa ja uskoivat voivansa auttaa maataan ja sen turvallisuutta tutkimalla ja kirjoittamalla historiaa.
Projektin nimi Likbez viittaa bolševikkien 1920-luvulla aloittamaan kampanjaan lukutaidottomuuden likvidoimiseksi. Lukutaidottomuuden sijaan Likbezin tutkijat pyrkivät kitkemään ukrainalaisten historiatiedottomuutta levittämällä tutkittua tietoa maan historiasta Venäjän propagandan ja disinformaation vastapainoksi.
Likbez-ryhmä on julkaissut kymmenosaisen yleistajuisen Ukrainan historiaa käsittelevän teossarjan Historia ilman sensuuria. Lisäksi ryhmän jäsenet ovat tuottaneet maan historiaa käsitteleviä podcasteja ja lyhyitä yleistajuisia artikkeleita, tehneet työtään tunnetuksi pitämällä esitelmiä tutkimusaiheistaan ja esiintymällä mediassa sekä osallistuneet presidentin alaisuudessa toimivaan yhteiskunnalliseen neuvostoon, joka käsittelee kansallista yhtenäisyyttä. Heidän työnsä lähtökohtana on ollut historiantutkimuksen popularisointi ja Venäjän levittämän imperialistisen narratiivin dekolonisoiminen.
Sandarmoh Suomi-kuvan muokkaamisessa
Suomen suhde Venäjään on ratkaisevasti erilainen kuin sotaa käyvän Ukrainan, eikä suomalaisten historiantutkijoiden ole tarvinnut aktivoitua samalla tavalla kansallisen turvallisuuden tukemiseksi. Meilläkin tutkijat ovat kuitenkin joutuneet viime vuosien aikana useasti oikomaan Venäjällä esitettyjä virheellisiä väitteitä maidemme yhteisestä historiasta.
Tunnetuin esimerkki liittyy Stalinin ajan joukkohautoihin Karjalan tasavallassa. Itseoppinut historioitsija ja Karjalan Memorialin johtaja Juri Dmitrijev löysi työryhmänsä kanssa kaksi joukkohautaa 1990-luvun lopulla. Krasnyi borista ja Sandarmohista löytyneet haudat pystyttiin tutkimuksen perusteella osoittamaan Stalinin terrorin uhrien viimeisiksi leposijoiksi.
Sandarmohista muodostui nopeasti yksi tärkeimmistä Stalinin vainouhrien muistopaikoista Venäjällä. Sinne pystytettiin muistomerkkejä, ja alueella järjestettiin jumalanpalveluksia ja muistotilaisuuksia, joihin Venäjän valtiokin ensimmäisinä vuosina osallistui.
Tilanne muuttui vuonna 2016, kun Petroskoin yliopiston tutkija Juri Kilin esitti hypoteesin siitä, että joukkohautojen uhrit olisivatkin suomalaismiehittäjien jatkosodan aikana teloittamia neuvostoliittolaisia sotavankeja. Venäjän sotahistoriallinen seura alkoi tehdä alueella tutkimuksia ja päätyi haastamaan Karjalan Memorialin tutkimukset Sandarmohin haudoista.
Samana vuonna Dmitrijeviä vastaan nostettiin poliittisena pidetty syyte, joka toi hänelle lopulta 15 vuoden leirituomion. Venäjän poliittinen johto on kieltänyt tuomion poliittisuuden, mutta venäläisten ihmisoikeusjärjestöjen mukaan tuomion tavoitteena oli vaientaa Stalinin vainojen tutkiminen. Sandarmohilla on sisäpoliittisen motiivin rinnalla ollut alusta lähtien myös ulkopoliittinen ulottuvuus. Tapauksella on viestitty Suomen suuntaan maiden välisen yhteisen historian uusista tulkinnoista. Elokuussa 2024 Karjalan tasavallan korkein oikeus totesi Suomen syylliseksi kansanmurhaan toisen maailmansodan aikana.
Suomalaiset tutkijat ovat systemaattisesti todenneet väitteet yliampuviksi ja Venäjän tulkinnat poliittisesti motivoituneiksi. Suomalaisten miehitysaikana Itä-Karjalassa vankileirikuolleisuus oli suurta, eikä sitä voida pitää kovin kunniakkaana vaiheena Suomen historiassa. Lähteet eivät kuitenkaan tue väitteitä kansanmurhasta.
Venäjä on vuosien ajan rakentanut uutta käsitystä jatkosodan aikaisten suomalaismiehittäjien toimista Itä-Karjalassa ja kuvaa Suomesta natsi-Saksan liittolaisena. Asetelma sopii hyvin laajempaan narratiiviin, jossa Venäjän läntiset rajanaapurit esitetään ulkopuolisten tahojen korruptoimina, Venäjää uhkaavina lännen pelinappuloina.
Vahva historian ymmärrys turvallisuustekijänä
Miten historiantutkijan pitäisi sitten varautua tilanteeseen, jossa kansallisen olemassaolon ja identiteetin perusteita kyseenalaistetaan? Pitäisikö meidän ryhtyä aktivisteiksi ukrainalaisten Likbez-ryhmän tutkijoiden tapaan? Uskon, että historiantutkimuksella ja historiantutkijoilla on merkitystä kansallisen turvallisuuden näkökulmasta, vaikka he eivät aktivistin roolia omaksuisikaan. Kansakunnan historiatietoisuuden ytimessä on vapaa, avoin ja monipuolinen akateeminen historiantutkimus, johon viime kädessä kouluopetus ja populaarit historian esitykset nojaavat. Riittää kunhan teemme työmme hyvin ja saamme siihen riittävät resurssit.
On myös tärkeää, että tutkimuksessa käsitellään menneisyyden vaikeitakin vaiheita ja hetkiä, joilla ei voi kansakuntana ylpeillä. Menneisyyden kipukohtien lakaiseminen maton alle tekee vääryyttä menneisyyden toimijoille, mutta se voi myös olla potentiaalisesti riskialtista. Käsittelemättömät kansalliset haavat voivat kollektiivisessa muistissa säilyä ylisukupolvisina traumoina ja purskahtaa kriisiaikoina ilmoille. Ulkopuolelta tulevat hyökkäykset eivät myöskään tule yllätyksenä, ja niihin osataan vastata, kun oman maan vaikeitakin hetkiä tutkitaan systemaattisesti ja moninäkökulmaisesti.
Ilman vahvaa kansallista oman ja naapureiden yhteisen historian tuntemusta kansalaisten historiakäsityksiin voidaan helpommin vaikuttaa ulkopuolelta. Heikon ymmärryksen päälle voidaan vyöryttää vaihtoehtoisia historianarratiiveja, joilla taas saatetaan yrittää oikeuttaa aluevaatimuksia tai ääritapauksessa jopa hyökkäyssotaa, kuten Ukrainassa on käynyt. Poliittisesti motivoituneita, propagandistisia väitteitä vastaan on mahdotonta taistella ilman vapaata, monipuolista akateemista historiantutkimusta.
Kansallisen turvallisuuden näkökulmasta tärkeää ei ole vain historiallisten narratiivien tunteminen vaan historiantaju: ymmärrys siitä, miten käsityksemme ja tietomme menneestä muodostuu, miten sitä tuotetaan. Autoritaarisesti johdetuissa valtioissa historia on tyypillisesti kontrolloitua ja ylhäältäpäin johdettua. Vallalla on yksi totuus ja näkökulmien moninaisuutta pidetään haitallisena, jopa epäisänmaallisena. Liberaaleissa demokratioissa historiatietoisuuden ytimessä on mustavalkoisen vaihtoehdottomuuden sijaan monikerroksisen ja moninäkökulmaisen menneisyyden ymmärtäminen. Tätä me historiantutkijat emme voi julkisessa keskustelussa liikaa korostaa.
Pia Koivunen
Kirjoittaja on Venäjän historian dosentti ja Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen seuran puheenjohtaja. Hän työskentelee yliopistonlehtorina Euroopan ja maailman historian oppiaineessa Turun yliopistossa.
- Dmitriev Affair, https://dmitrievaffair.com/
- John Helin, “Tässä ollaan todella ongelman ytimessä” – Venäjän historiapolitiikka ei perustu pelkkiin valheisiin. Helsingin Sanomat 1.7.2024.
- Jouko Juonala, Venäjä syyttää Suomea kansamurhasta – Tutkija nostaa esiin huolestuttavan skenaarion. Ilta-Sanomat 1.8.2024. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000010602806.html
- Likbez, http://likbez.org.ua/ (pääosin ukrainaksi ja venäjäksi)
- Erkka Mikkonen, Stalinin joukkohaudat paljastaneen Juri Dmitrijevin piina jatkuu – Yle tapasi Petroskoissa vangitun historioitsijan läheisiä. Yle 9.8.2021. https://yle.fi/a/3-12046736
- Kati Parppei, Valtion historiamonopoli ja historiatietoisuus Venäjällä. Lähihistoria 3, no. 1 (2024), 247–258. DOI: https://doi.org/10.61559/lh.140968
- Irina Vushko, Historians at War: History, Politics and Memory in Ukraine. Contemporary European History 27, no. 1 (2018), 112–124. DOI: https://doi.org/10.1017/S0960777317000431
- Yulia Yurchuk, Historian as Activists: History Writing in Times of War. The Case of Ukraine in 2014–2018. Nationalities Papers 49, no. 4 (2021), 691–709. DOI: https://doi.org/10.1017/nps.2020.38