Matthew Crawfordin kirjaa Elämän korjaajat on kutsuttu arvonpalautukseksi käsityöammateille. En ollut seurannut kirjan ympärillä käytyä keskustelua ennen sen lukemista ja niinpä minulle tuli yllätyksenä Crawfordin määritelmä käsityöammateista. Siitä kertoo kirjan suomenkielisessä nimessä sana korjaajat: Crawford työskentelee moottoripyörien korjaajana. Kirja on hänen kasvu- ja muutostarinansa, ja sen suosio epäilemättä perustuu pitkälti hänen ristiriitaiselta vaikuttavaan persoonaansa. Crawford on siitä erikoinen moottoripyöräkorjaaja, että hän on koulutukseltaan filosofian tohtori.

Tietotyön kupla

Crawfordin kirjan keskeinen viesti on, että nykyisenlainen globalisoitunut talousjärjestelmä ja sen mukainen työn organisointi, ja toisaalta puhe ”luovasta taloudesta” ja ”tietoyhteiskunnasta” vieraannuttavat meidät maailmasta. Nykyjärjestelmässä työ teetetään siellä missä se on halvinta, ja linkki tekijän, tuotteen ja sen käyttäjän välillä on katkennut. Tavaroille ei ole meille enää merkitystä, eikä anonyymi työ tuota tyydytystä. Olemme vain vaihetyöntekijöitä tietoteollisuuden liukuhihnalla, emmekä saa työstämme valmistamisen ja onnistumisen tuomaa tyydytystä, koska työpanoksemme merkitys suhteessa kokonaisuuteen on hämärtynyt. Tietoyhteiskunnan luovista ammateista on tullut merkillistä virtuaalitodellisuutta, jolla ei ole perustaa materiaalisessa maailmassa.

Crawford oli aikansa mukana tässä oravanpyörässä, työskenteli ”ajatushautomon” leivissä kunnes alkoi kyseenalaistaa työnsä mieltä. Hän ei kokenut ansainneensa palkkaansa tyhjänpäiväisten ideoiden tuottamisesta vaan koki koko työn ja palkan suhteen vääristyneen: palkkaa ei enää maksettu hyvin tehdystä työstä, vaan siitä, että hän antoi aikaansa ja vaivautui työpaikalle kärsimään. Kun työn mielettömyys paljastui, oli ratkaisujen paikka. Crawford palasi nuoruuden intohimonsa pariin ja perusti moottoripyöräkorjaamon.

Kätten viisaus

Crawford kirjoittaa moottoripyörän korjaamisen tuomasta tyydytyksestä tavalla, joka innostaa vaikkei moottoripyöristä olekaan kiinnostunut. Hän painottaa, että korjaajan kaltaiset käsityöammatit eivät ole aivotonta lihastyötä, teknistä toistoa ja suorittamista, vaan vaativat monipuolista osaamista, tietotaitoa ja ongelmanratkaisua. Käsityöammateissa pää, kädet ja sydän toimivat parhaimmillaan yhteistyössä. Viesti ei tule yllätyksenä kenellekään, joka nauttii esimerkiksi kasvimaan hoidosta, neulomisesta, leipomisesta tai lasten kanssa puuhailusta.

Crawfordin kirjaa lukiessa mietin usein isääni, kokemuksen kouluttamaa ammattimiestä, joka on joskus leikillisesti tituleerannut itseään ”ovitieteen tohtoriksi”. Crawfordin kirja auttoi minua näkemään isän työn, hänen osaamisensa ja kokemuksensa uudessa valossa. Tässä mielessä kirja toimi kohdallani haalarihommien arvonpalautuksena. Crawford on sitä mieltä, etteivät ainoastaan käsityöammatit ole mielekästä työtä, vaan työtä voi tehdä mielekkäästi esimerkiksi akateemisessa maailmassa. Tätä ajatusta hän ei kehittele kuitenkaan pidemmälle käytännön tasolla, koska hänen oma kokemuksensa työskentelystä tiedemaailmassa ei ollut mielekäs.

Valko- ja sinikaulustyöläisten yhteisössä

Mietin kenelle Crawfordin kirja oikeastaan on tarkoitettu. Ammatillisen itsetunnon kohottajana se voisi toimia käytännön ammateissa työskenteleville, mutta kirja on paikoittain liian kirjaviisas jotta voisin kuvitella esimerkiksi juuri isäni jaksavan sen lukea. Korjaajien ammattikunnassakaan tuskin laajemmassa mitassa ollaan Crawfordin tavoin kiinnostuneita esimerkiksi Aristoteleen ja Platonin ajatuksista. Tavoite käytännöllisyydestä kirjan aikaansaaman vaikutuksen mielessä ei aivan näytä toteutuvan. Kirjassa on myös koulutuspoliittinen viesti: suurinta osaa ikäluokasta ei ole tarkoituksenmukaista kouluttaa korkeakouluissa ”tietotyöhön”.

Pidin Crawfordin kirjassa erityisesti siitä, että hän painottaa työtä osana elämän kokonaisuutta ja työn tekemistä osana yhteisöä – ”miten voisin olla hyödyksi?”. Korjaajan työn mielekkyys tulee hänelle juuri siitä, että hän asiakkaan kertoman ja oman kokemuksensa perusteella lähtee jäljittämään, mikä moottoripyörässä on vikana. Ongelmanratkaisussa saatetaan tarvita muiden erikoistuneiden korjaajien apua. Tyydytys työstä tulee, kun näkee asiakkaan taas pääsevän kaasuttamaan pyörällään. Korjaamon ympärille rakentuu samoista asioista kiinnostuneiden yhteisö. Mielekkään elämän etsinnän ei tarvitse olla ainoastaan minä-projekti, eikä Crawford tarjoa patenttiratkaisua elämänmuutokseen.

Elämäntapavalintojen ekologinen kestävyys

Kirjassa minua jäi vaivaamaan, ettei Crawford ota kertaakaan kantaa nykyisenlaisen talousjärjestelmän ekologiseen kestämättömyyteen. Tämän vuoksi minua hieman häiritsi se, että kirjassa käytetty esimerkki käsillä tekemisen mielekkyydestä oli juuri moottoripyörien korjaaminen. Ekologisesti ajateltuna moottoripyörällä pörrääminen kun on turhaa fossiilisten polttoaineiden kärytystä. Tämä menee kuitenkin kirjan viestistä sivuun. Voidaan ajatella, että mikäli kaikki tekisimme mielekkääksi kokemaamme työtä paikallisesti mielekkäässä mittakaavassa, osana yhteisöä, ja antaisimme arvoa omistamillemme tavaroille ja pitäisimme niistä huolta, taloutemme olisi myös ekologisesti kestävämmällä pohjalla. Kestävyyttä ei voi ajatella nollasummapelinä, jossa ainoa mittari on esimerkiksi hiilijalanjälki, vaan moottoripyörillä ja niiden korjaamisella on myös kulttuuriset merkityksensä.

Oman elämän ja tekemisen mielekkyyden pohdintoihin liittyen luin samaan syssyyn myös Kaarina Davisin kirjan Irti oravanpyörästä, ja Crawfordin kirjan kanssa ne täydensivät mukavasti toisiaan. Crawford kirjoittaa hieman ristiriitaisesti ettei ole kiinnostunut käsityksistä, joissa kaihotaan yksinkertaisuutensa vuoksi alkuperäisempää elämää. Kaarina Davisin elämänmuutoksen takana oli juuri halu yksinkertaistaa elämää ja halu elää ekologisemmin, lähempänä luontoa, vähemmän kuluttaen. Davis pohti miten voisi tehdä vähemmän työtä ja elää enemmän. Crawfordin viesti puolestaan oli, ettei näitä voi eikä pidäkään erottaa toisistaan, vaan on tehtävä työtä joka tuntuu niin mielekkäältä, ettei oikeastaan tunnu työltä. Ei Daviskaan joutilaisuudesta haaveile, vaan kiireettömästä tekemisestä jossa näkee kättensä jäljen.

Oravanpyörästä omavaraistalouteen

Kaarina Davis työskenteli sairaanhoitajana uupumukseen asti. Hän kirjoitti kokemuksistaan esikoisteoksensa Rankka kutsumus – sairaanhoitajan päiväkirja, joka muun muassa nimettiin Tieto-Finlandia -ehdokkaaksi. Irti oravanpyörästä on tavallaan jatkoa esikoisteokselle ja kertoo prosessista, joka uupumuksesta seurasi ja valinnoista, jotka johtivat Davisin elämän uusille raiteille. Kaarina Davis irtisanoutui entisestä työstään, otti avioeron ja myi omakotitalon ja auton, kouluttautui luontoyrittäjäksi, kunnosti sukunsa vanhan mökin Hämeenkyrössä, opetteli viljelemään ja kaatamaan polttopuut ja ryhtyi tarkkailemaan luontoa. Muutos ei tapahtunut hetkessä.

Kaarina Davisin kirjan nimi Irti oravanpyörästä on kliseinen, mutta siitä on kyse ja siitä meistä moni haaveilee. Davisin kirja on Crawfordin kirjaa enemmän opaskirjamainen. Kirjoittaja ei tyrkytä omia valintojaan lukijalle, vaan taustalla on ajatus että lukijoissa on samankaltaisessa tilanteessa eläviä ja samoja asioita kaipaavia ihmisiä kuin kirjoittaja itse, ja siksi kirjoittajan kokemuksista voi olla lukijalle hyötyä omissa ratkaisuissaan.

Kirjan alussa Davis kertoo yksityiskohtaisesti entisestä kulutuskeskeisestä elämästään. Turhien tavaroiden ostaminen piristykseksi ja siitä koettu moraalinen krapula lienee tuttua meistä monelle. Kiusaannuin ensin – pitääkö sitä kevytmielistä shoppailua kuvata niin pitkään ja perusteellisesti? Pidemmälle päästyäni totesin että kyllä piti. Ottaa aikansa, ennen kuin viesti uppoaa ja lukija alkaa katsoa elämänmenoa kirjoittajan silmin. Olen saanut tutustua Kaarinaan Pirkanmaan luonnonsuojelupiirin toiminnassa ja minun on mahdotonta kuvitella hänet huviajelemassa avo-Pontiacillaan. Muutos latte kädessä kulkevasta cityshoppailijasta Hämeenkyrössä hirsimökissä lähes omavaraistaloudessa asuvaan luonnon ystävään on melkoinen.

Käytännönläheisiä neuvoja huussista kyökkiin

Davisin kirjan rakenne on epätavallinen. Kirjan ensimmäisessä osassa kirjoittaja kertoo tarinansa, pohtii ääneen monia vaikeita kysymyksiä. On vaikea uskoa että lapsena Suomeen muuttanut Davis on joutunut opettelemaan suomen kielen vaikeamman kautta; niin elävästi ja mukaansatempaavasti hän kirjoittaa. Kirjan toisen osan alussa kirjoittaja tiivistää elämänmuutoksensa tärkeät ratkaisut luetteloksi ja tässä kohdin hätkähdin – hetkinen, mitäs tämä nyt on, minähän luin tämän jo, mukavammin kirjoitettuna. Tiivistys loppuu kuitenkin lyhyeen ja alkaa kirjan toinen käytännönläheisempi osa, joka tempaa yhtä lailla mukaansa. Davis kertoo esimerkiksi miten järjesti mökkinsä jätehuollon ja minkälaisin niksein perunan ja porkkanan viljely onnistuu. Niksejä voi soveltaa yhtä hyvin kaupungissa ja omalla pienellä parvekeviljelmällä. Ainoa ratkaisu rauhoittaa elämää mielekkäälle tekemiselle, ei ole muuttaa maalle.

Davis kirjoittaa kirjan useammassa luvussa myös rahasta ja rahankäytöstä – miten saada pienetkin rahat riittämään tarpeelliseen. Myös tämä käytännönläheinen viesti puhuttelee pikavippien ja velkaongelmien aikana. Davis kertoo monien ihmetelleen miten hän tulee toimeen, sillä sairaanhoitajan toimesta irtisanouduttuaan kirjoittaja ei ole harjoittanut uutta ammattiaan luontoyrittäjänä mutta ei myöskään elä yhteiskunnan tukien varassa. Palkkatyöstä hänelle ei jäänyt pajoa säästöön: se mikä tuli myös meni erilaisten mielijohteiden seuraamiseen. Davis alkoi pitää tarkkaa kirjaa rahoistaan ja totesi turhan karsittuaan pärjäävänsä vähällä. Omaisuuden realisoinnista sai rahaa, ja onnekkaasti Davisin ostama metsäpalsta osoittautui luonnoltaan arvokkaaksi, ja hän sai korvauksen sen suojelusta. Pientä tuloa tulee myös kirjailijana kirjojen myynnistä.

Muutoksen pakosta muutoksen mahdollisuuteen

Kaarina Davisin kirja tulee juuri oikeaan aikaan ja vastaa tarpeeseen, jota emme ole vielä täysin edes tiedostaneet. Crawfordin ja Davisin lailla merkityksellisestä elämästä haaveilevia on paljon. Pelkäänpä että ilmastonmuutoksen edetessä ja esimerkiksi öljyn loppuessa tulemme olemaan monien vaikeiden ratkaisujen ja väistämättömien muutosten edessä. Davisin kirja antaa rohkeutta ja toivoa. On mahdollista tulla toimeen vähällä, on mahdollista elää lähes omavaraisesti. Kaikkea ei tarvitse osata vaan omaa elämäänsä voi ryhtyä ottamaan haltuun pala palalta alkaen vaikkapa pitämään kirjaa taloudestaan tai opettelemalla perunanviljelyä takapihalla.

Kaarina kaipasi yksinkertaisempaan elämään, Crawford taas halusi tehdä elämällään jotain jossa koki olevansa hyödyksi ja jossa pääsi käyttämään tietojaan ja taitojaan. Kirjat puhuvat nähdäkseni samasta asiasta, sillä vaikka Kaarina Davis kaipasi maalle muuttaessaan merkityksettömästä hälinästä eroon pääsemistä, on hänen uusi elämäntapansa vaatinut aikamoista ajatustyötä. Hän on käynyt läpi vaikuttavan oppimisprosessin ja opetellut niin kirjoista kuin yrityksen ja erehdyksen kautta monia esimerkiksi maanviljelyssä tarvittavia taitoja. Kun huomionsa voi keskittää mielekkääseen tekemiseen, vaimenee ylimääräinen häly ja turha analysointi korvien välissä. Tilalle tulevat merkityksellisemmät kysymykset, kuten milloin on aika istuttaa peruna.