Helpoin tapa määrittää tietokirjallisuutta on ajatella sitä kaikeksi tekstiksi, mikä jää kaunokirjallisuuden ulkopuolelle. Mutta edes kirjastoissa ei pärjätä näin helpoilla rajauksilla. Esimerkiksi esseet ja elämäkerrat tuottavat toistuvasti päänvaivaa, onko teos tarpeeksi kaunokirjallinen kuuluakseen proosan(kin) puolelle. Tietokirjallisuuden professori Pirjo Hiidenmaa onkin esittänyt tietokirjallisuuden jakamista kirjalliseksi ja funktionaaliseksi: edellisissä tekijä ja tyylit saavat esiintyä vapaammin, jälkimmäiset ovat käyttökirjallisuutta eli niistä etsitään sisältöä jotakin tarkoitusta varten.

Tietokirjallisuuden lajit ja rajat -teoksen toimittajat kuitenkin muistuttavat, että tietokirjallisuudessa on alueita, joiden funktionaalisuutta määrittävät instituutiot, mukaan lukien kirjastot, kustantamot ja akateeminen tutkimus. Esimerkiksi virka- ja selkokielen tutkimus on Suomessa erillään tietokirjallisuudesta, kun taas muissa pohjoismaissa niitä käsitellään osana asiaproosaa. Tiedon määrittely voi sekin olla instituutioittain sisälle- tai poissulkevaa. Uskonnollinen kirjallisuus kummittelee tietokirjallisuuden sateenvarjokäsitteen alla, vaikka sen tietoarvo ei ole satufantasiaa kummoisempaa jos sitä vertaa akateemisen tutkimuksen vertaisarvioituun tietoon.

Kolmentoista artikkelin kokoelma on tarkoitettu akateemiseksi ”perusoppikirjaksi”, mutta aiheiden laajuus ja näkökulmien erilaisuus artikkelittain tekevät siitä pikemminkin kurssien oheislukemistoa.

Kirjan tautologiselta kuulostavaa nimeä perustelee se lajitutkimuksen lähtökohta, että lajit ovat olemassa vain toisiinsa nähden: erottuvina rajoina, jotka muuttuvat alituiseen niistä käytävän julkisen keskustelun perusteella. Nämä ”rajaneuvottelut” ovat kirjan kiinnostavin puoli, koska niissä tullaan lähimmäksi nykyhetkeä ja lukijayhteisöjä kokoavia lukukokemuksia. Rajaneuvotteluja käydään tiedon laadusta ja tekijän näkökulmasta, mutta etenkin tietolähteiden käytöstä ja näkyvyydestä.

Johdantoartikkelissaan toimittajat Mäntynen & co viittaavat edelleen ajankohtaiseen keskusteluun Maria Petterssonin tapauksesta, jossa yleistajuista tietokirjaa (Suomen historian jännät naiset, 2022) ja sen tekijää syytettiin tutkimustiedon plagioinnista. Kustantamo oli puolustanut kirjoittajan ylimalkaista leikkaa-liimaa -tekstieditointia sillä, että tutkimuksista siteeratut kohdat olivat yleistietoa ja siten tekijänoikeuslakien ulkopuolelle. Mutta, kuten toimittajat toteavat, jos kustantamon näkökulma otettaisiin yleiseksi käytännöksi, se tarkoittaisi kaiken tutkimustekstin olevan ”vapaata riistaa” ajankohtaisia aiheita metsästäville toimittajahenkisille kirjoittajille.

Elämästä ja historiasta kertominen

Yksittäisissä artikkeleissa näitä lajien välisiä rajaneuvotteluita pohditaan esimerkkien valossa, joskaan muiden tekemiin huomioihin ei juurikaan viitata eikä kirjassa ole kokoavaa yhteenvetoa rajaneuvottelujen samankaltaisuuksista. Johdantoa seuraa kaksi elämäkertatutkijoiden artikkelia. Ida Henritius kirjoittaa poliitikkojen elämäkerroista ja Päivi Kosonen laajemmin muistelmista ja autofiktiosta. Molemmat artikkelit sivuavat sitä tietokirjallisuuden uskottavuuden ja luettavuuden olennaisinta piirrettä, kysymystä tiedon lajien tuoreudesta. Periaatteessahan päivittäiset journalistiset tekstit toimivat metrimittana sille, miten tuoretta tietoa odotamme vaikkapa presidentti Niinistön elämäkerralta ja miten totena siihen tuoreuden perusteella suhtaudumme. Elämäkerta, ja etenkin autofiktio, herättää enemmän kysymyksiä mikä on se julkisuuden preesens, jossa teoksesta odotetaan keskustelua. Päivi Kosonen toteaa autofiktiosta laveanpuoleisesti, että sen ”identiteetti on vasta vakiintumassa”, mutta yhtä todennäköiseltä tuntuisi, etteivät sen rajat ”vakiinnu” yhtään sementtisemmin kuin muunkaan fiktion.

Kertomuksellisuuden aste näyttäisi olevan muutenkin tietolajien erotteluun käypä ominaisuus. Historian tekstuaalisuutta esittelevä Pertti Haapalan artikkeli heittää rinnastuksen, että historiankirjoitus, niin tieteellinen kuin popularisoivakin, on sekin ”yhteiskunnan omaelämäkerta”. Ehkä samaa voisi sanoa muuttujat muuttaen kaikesta kirjallisesta tietokirjallisuudesta. Jopa oppikirjoissa ja matkakirjoissa kirjoittajat reflektoivat – omaelämäkerran tapaan – tarkastelevansa menneisyyttä niiden merkitysten pohjalta, jotka ovat muodostaneet nykyhetken ymmärryksen. Haapala toteaa tämän asian notkeammin ja käytännöllisemmin:

Harva huomaa, että historia on maailman tärkein matkailutuote ja mitä vaikuttavin taiteen ja viihteen sisältöaines.

Haapalan artikkeli onkin oikeastaan paras paikka aloittaa koko kirja, niin yleistajuisesti hän lähestyy sekä historian monikertomuksellisuutta että popularisoivien tietonarratiivien voimaannuttavuutta.

Toinen käytännöllinen yleisesittely, josta kirjan voisi aloittaa, on toisen emeritusprofessorin, Mikko Lehtosen artikkeli tieto- ja kaunokirjallisuuden alati muuttuvasta rajanvedosta. Lehtonen poimii esimerkkejä eurooppalaisesta ja kotimaisesta kirjallisuudesta huomauttaen teosten lajikontekstin muuttumisesta ajasta ja kulttuurista toiseen siirryttäessä. Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän (1941) ja Ketunkivellä-teoksen (1993) lukeminen kauno- tai tietotekstinä ei perustu tekstien tyylillisiin eroihin, vaan niille julkaisukontekstissa tarjoutuviin eroihin. Vastaavasti Eric Vuillardin Päiväkäsky (2017) palkittiin kotimaassaan Ranskassa kaunokirjallisuutena, mutta Suomessa se sai käännöspalkinnon historiallisena tietokirjana.

Lehtosen esimerkeistä havainnollistavin on erottelu myydyimpien suomalaisten tietokirjojen arvosta tiedonvälittäjänä. Vuoden 2021 kymmenestä myydyimmästä tietoteoksesta kaksi on vitsikirjoja, viisi julkkisten ja rikollisten elämäkertoja, minkä lisäksi löytyy kuvauksia uupumuksesta, murhasta ja syöpäkokemuksista. Lehtosen mukaan listaus osoittaa, että tietokirjat ovat paljolti samanlainen ”mielihyväperiaatteen laji” kuin millaisena kaunokirjallisuutta luonnehditaan käyttötarkoituksen perusteella.

Tietokirjoittajat vs media ja museot

Erikoistuneempia lajiesittelyjä artikkelit tarjoavat edellä mainittujen lisäksi yhteiskunnallisesta tietokirjallisuudesta, oppikirjasta tekstilajina, narratiivisesta tietokirjasta ja esseistiikasta. Aiheet kattavat niin suuren osan tietokirjallisuutta, ettei pois jääneitä tekstilajeja tule oikeastaan edes ajatelleeksi. Esimerkiksi Jari Aron ja Kirsti Lempiäisen artikkeli yhteiskuntatieteellisen tiedon käytöstä päätöksenteossa tarjoaa vertailukohdan muidenkin tieteenalojen pyrinnöille tuoda uudiskäsitteitä ja yleistajuisia selityksiä valistuneiden maallikoiden ulottuville.

Ainoa asia, mistä Tietokirjallisuuden lajit ja rajat tuntuu vaikenevan, on lajien diversiteetin ja lukemiskulttuurin köyhtyminen, samoin kuin Pettersonin tapauksen osoittama kilpajuoksu ajankohtaisten journalististen trendien kanssa. Asiantuntijuuden inflaatio sopisi lähtökohdaksi, josta vertailla tietokirjoittajien tapoja todistaa ei-akateemista auktoriteettia, nykykielellä ”kokemusasiantuntijuutta”.

Meidän varsinaisten syynalaisten eli tietokirjoittajien näkökulma lajinvalintaan ja kaunokirjallisiin keinoihin tulee onneksi esille historian professori Anu Lahtisen artikkelissa, jossa hän esittelee tutkimustietoa soveltaville ammattilaisille tehtyä kyselytutkimusta. Lahtinen toteaa kokoavasti, että alojensa edustajat, tutkijat ja kirjailijat ja kuraattorit, eivät ole suinkaan yksimielisiä siitä, miten tutkimuslähteitä olisi parasta käyttää ja niiden käyttötapa ilmoittaa kirjoissa. ”Esitettyjen havaintojen perusteella”, toteaa Lahtinen, ”media ja jotkin museotkin näyttävät pelkäävän, että tutkimustieto pikemminkin karkottaisi kuin houkuttelisi yleisöä.” Media ja museot, jopa Kansallismuseo, rakentavat ennemmin ”jännittäviä” henkilötarinoita ja tuoreiksi uskottelemiaan tieteellisiä ”löytöjä”.

Lahtinen tulkitsee ihailtavan suhteellisuudentajuisesti, että moinen yleisöstä kilpailemisen ilmapiiri on omiaan pienessä maassa, jossa liian moni sivistysalan freelanceri toimii liiankin monessa roolissa epävarmana siitä, millä (retorisilla) keinoilla turvaa toimeentulonsa. Tällä tietokirjallisuuden 2020-luvulle pulttaavalla ajatuksella voisi toivoa artikkelikokoelmalle jatko-osaa, joka vertailisi tietotekstien uskottavuuskysymyksiä myös kirjallisuuden ja journalistiikan välillä.