Viime syksynä Infosota-kirjan myötä ryminällä julkisuuteen tullut, mm. Twitterissä edelleen vahvasti näkyvä sotatieteiden tohtori Saara Jantunen työskentelee Puolustusvoimien palveluksessa informaatiosodankäynnin asiantuntijana. Luentojen ja briefing-puheenvuorojen pohjalta laadittu kirja infosodasta ei ole objektiivinen raportti tai tutkimus, vaan dramaattinen kuvaus siitä, millaisena nettivaikuttamisen parissa työskentelevä kirjoittaja tarkastelemansa kentän näkee.

Informaatiosodankäynnin kolmesta päähaarasta – tiedustelu, vaikuttaminen ja johtaminen – keskitytään siviilikansalaista eniten koskettavaan eli vaikuttamiseen.

Jantunen on aiemmin tutkinut yhdysvaltalaisten ideologiakoneistojen 1900-luvun lopulla harjoittamaa julkisuuden manipulointia. Tässä kirjassa hän soveltaa samaa näkökulmaa 2000-luvun Venäjään. Jantusen mukaan myös USA valehtelee, mutta ylevämmin eettisin ideaalein kuin Venäjä. Kiinni jäätyään se näin ymmärtää panna toimeen katumusesityksen, todistaen näin ainakin näennäisesti, ettei valehtelu kannata (s. 20–22).

Pamfletti, ei tutkimus

Kirjaa ei ole tehty ensisijassa akateemisille lukijoille. Siinä ei ole viitteitä, kirjallisuusluetteloa saati henkilö- ja asiasanahakemistoa. Systemaattista aineistoa ei joko ole tai sen muodostamista ei esitellä, jolloin aineiston kattavuutta ja todistusvoimaa ei pääse arvioimaan. Tutkimusmenetelmäksi ilmoitetaan ”kriittinen diskurssianalyysi” ja tulkintakehykseksi ”liberaali politiikantulkinta” (s. 22–25). Evidenssiä ei esitellä eikä kärkeviäkään kannanottoja perustella. Käytännössä aineistona toimivat sosiaalisen median kautta tapahtuneesta ajatustenvaihdosta poimitut esimerkit.

Kun tarkoitus on arvioida Venäjän propagandatoimia Suomessa, on ymmärrettävää, että aineistot ovat suurelta osin suomenkielisiä. Venäjää kirjoittaja ei nähtävästi lainkaan osaa, minkä voi päätellä muutamista omituisista translitteroinneista ja yksittäisen sanojen (esim. maskirovka eli naamiointi, harhautus) kohtuuttomasta ideologisoinnista. Taustatuki on haettu englanninkielisistä julkaisuista, mikä näkyy näkökulman tiukkana läntisyytenä. Hetkittäin on jopa epäselvää, analysoidaanko Venäjän viestintää vai selostetaanko vastapuolen Venäjä-propagandaa.

Läntiseen ilmansuuntaan viittaavat myös monet anglismit. ”Viraalilla” tarkoitetaan nettikielessä ilmeisesti viruksen lailla leviävää? ”Kehystämisen” merkitystä pähkäilin kauan, kunnes tajusin kulkea englannin kautta: kehys on tietysti frame ja kehystäminen framing, joka puolestaan tarkoittaa syylliseksi lavastamista. Käytänkin tässä tilaisuutta hyväkseni ja ehdotan käännökseksi eleganttia uudissanaa ”freimaus”.

Muodollisesti Infosota on tietokirja. Samalla se on avoimen julkisuushakuinen tilitys ja omakohtainen mielipidekirja – pamfletti, josta ei puutu paljastuskirjan sävyjäkään. Kirja osallistuu itse siihen aatteiden kamppailuun, jota sen on tarkoitus tarkastella. Kirjoittajan kanssa eri tavalla ajattelevia kohtaan sävy on hyökkäävä. Lukijaa ja analyysin kohteita arvostava maltillinen esitystapa vakuuttaisi ehkä tehokkaammin.

Median murros, hybridisota ja sotatieteiden poliittinen käänne

Taistelu mediatilasta on selvästi kovenemassa, kun villit mediat enenevästi haastavat perinteisen lehtibisneksen. Jantunen tarkastelee viestinnän muuttuneita olosuhteita internetin tuloa seuranneella murroksen aikakaudella. Perinteisen lehdistön aseman ja tehtävien uudelleenmäärittely, median vapaus ja puolueettomuus, ns. suomettumisen mahdollinen uusi tuleminen, uudet nettipohjaiset vastajulkisuudet ja sosiaalisen median vaikutus yhteiskunnalliseen keskusteluun ovat kaikki tärkeitä teemoja.

Jantunen aloittaa korostamalla perinteisen median kriittisyyttä ja lahjomattomuutta.

 ”Mutta medialla on portinvartijansa – muun muassa toimittajat. Siksi median välityksellä vaikuttaminen on ollut työlästä ja monimutkaista. Se on vaatinut yhden maailman epäluuloisimman ammattikunnan luottamuksen voittamista, eikä se ole helppoa. Sosiaalinen media tarjoaa kuitenkin ratkaisun tähän ongelmaan: portinvartijat voidaan ohittaa” (s. 15).

”Tämän vuosituhannen informaatiosodankäynti osallistaa yleisönsä täysin eri tavoin kuin ennen. Sosiaalisessa mediassa maailmanpolitiikasta keskustelevat altistuvat […] vaikutusyrityksille, joilla on kansalaiskeskustelun sijaan vallan muita päämääriä. […] Astroturffaus, eli autenttisiksi naamioitujen viestien lähettäminen mainos- tai PR-tarkoituksissa, on myös arkipäivää. […] Me monistamme ja versioimme niitä kertomuksia ja ajatuksia, joita olemme kuulleet ja nähneet, […] auttaen viestejä leviämään informaatioympäristössä” (s. 32–33).

Verkossa uudenlainen propaganda leviää siis ”yksityishenkilöiden” esittäminä ”vaihtoehtoisina näkökulmina” ja pyrkimyksinä paljastaa ”korruptoituneen” valtamedian piiloagendoja. Näkemystä saattelee vilpitön usko valtamedian ideologiseen riippumattomuuteen ja sen edustaman hyvän voittoon. Sananvapautta puolustaessaan Jantunen puolustaa nimenomaan perinteisen lehdistön vapautta (s. 15–18).

Hybridisota määritellään sotaa muistuttavaksi olosuhteeksi, jota ei ole edeltänyt sodanjulistus. Näennäisen rauhantilan vallitessa vihamielisen toiminnan kohteena olevaa yhteiskuntaa pyritään horjuttamaan sisältäpäin. Ukrainan kriisin hybridiluonteeseen liittyviä uudentyyppisiä toimijoita – moottoripyöräkerhot, kansalaisjärjestöt, innostuneet sivulliset – ja informaatioajan sodankäynnin siviileihin ulottuvia moninaisia vaikutuksia pohdiskellaan kiinnostavasti. Ukrainan tapahtumien, niistä Suomessa käydyn keskustelun ja keskustelusta seuranneiden toimien prosessianalyysi on hajanaisempaa. Käsiteanalyyttinen katsaus, jossa selostettaisiin propagandan, informaatiosodan ja kybersodan ero jää lopulta tekemättä, mutta informaatiosodankäynnin strategista, operatiivista ja taktista ulottuvuutta valtiollisen toimijan kannalta pyritään avaamaan (s. 33–45).

”Oikeutetun sodan” kriteereitä – hyökkäykseltä puolustautuminen, väestöjen suojelu, laillisen hallituksen tekemän päätöksen nojalla, viimekätisenä keinona, kohtuullisin tappioin, järkevästi mitoittaen – on selostettu kiinnostavasti, samoin hybridisodan niitä häivyttävä vaikutus (s. 46–50). Oikeutetun sodan teoreettinen määrittely hyökkäykseltä puolustautumiseksi toki vesittyy hieman suhteessa siihen molempien maailmansotien aikaiseen propagandastrategiaan, jossa keskeistä oli juuri saada vihollinen näyttämään ainoalta aggressorilta. ”Imperialistiset” tavoitteet, kuten alueiden tai vaikutusvallan hankkiminen, eivät teoriassa ole hyväksyttäviä perusteita sodan aloittamiseen, mutta voittoisien suurvaltojen käymät sodat on silti yleensä saatu näyttämään oikeutetuilta.

Kirjassa on paljon hyvää tilanneanalyysiä ja hienoja kiteytyksiä eri yhteyksissä tuotetusta oikeuttamispuheesta. Moralisoinnin olisi kuitenkin voinut jättää vähemmälle sekä Yhdysvaltain Persianlahden ja Afganistanin sotien aikaisia legitimaatiopuheita että venäläistä Krimin valtausta oikeuttavaa narratiivia analysoidessa (s. 22–25, 28–31, 37–38 ).

Kuva: Venäläismielinen propagandajuliste Donetskissa 2014.

Kirjan avaa sinänsä kiinnostava yritys suhteellistaa Ukrainan ”pienten vihreitten miesten” toimia vertaamalla heitä suomalaisiin Vienan ja Aunuksen kävijöihin, jotka itsenäistymisen jälkimainingeissa lähtivät vapauttamaan suomalaisia heimoveljiä. Kaunis ajatus on, että suomalaisten vapaaehtoisten kautta voisimme ymmärtää venäläisten vapaaehtoisten toimintaa Ukrainassa. Rinnastus ontuu kuitenkin, koska Itä-Karjalaa ei ollut koskaan hallittu muun Suomen yhteydessä, kun taas Krim ja Itä-Ukraina olivat vielä noin neljännesvuosisata sitten osa yhteistä neuvostomaata. Kumoon vertaus keikahtaa siinä kohdassa, kun Suur-Suomi-aatteen elähdyttämiä suomalaisia nimitetään separatisteiksi (s. 12). Tosiasiassa retkeilijät olivat toiveikkaita suomalaisen suurvaltaimperiumin rakentajia, jotka pyrkivät siirtämään maan itärajaa nostattamalla itäkarjalaiset separatistit kapinaan venäläisiä vastaan. Ukrainassa vastaavasti venäläiset imperiuminrakentajat toimivat liitossa Itä-Ukrainan venäläismielisten separatistien kanssa.

Jotakin uutta auringon alla?

1900-luvun alkupuolen ideologisten konfliktien ja suursotien kontekstissa asenteisiin vaikuttamisesta käytettiin yleistermiä propaganda. Viimeistään 70-luvulla sen rinnalle nousi indoktrinaation käsite. Sillä tarkoitettiin tavoitteellista viestintää, jonka kohde ei tiedosta vaikutusyritystä. Propaganda-termi taas rajattiin kuvaamaan tilannetta, jossa vaikuttaminen on avointa tai sen luonne muuten paljastuu kohteelle.

Jantusen kirjassa tarkastellaan sekä indoktrinaatiota että propagandaa. Lähtökohtana on, että monimutkaisistakin asioista on viime kädessä olemassa yksi totuus. Tällöin tarkoitushakuisen viestinnän olemus voidaan määritellä absoluuttisesti: se ei ole tosiasioiden valikointiin perustuvaa painotettua viestintää, vaan valehtelemista ja maailman väärentämistä. Tietoteoreettinen yksioikoisuus yhdistyneenä mustavalkoiseen manikealaiseen moraaliin tuottaa voimakkaan mutta samalla hieman sävyttömän lopputuloksen.

Viimeistään sanomalehtimedian synnystä alkaen uudet julkisuusvälineet ja uudet toimijaryhmät ovat ilmaantuneet yhteiskunnalliselle areenalle käsi kädessä. Vakiintuneiden mielipidekoneistojen edustajat puolestaan ovat aina valittaneet, että uusilla tulokkailla on valistumattomat mielipiteet ja vaaralliset asenteet. Ryhmittyminen konservatiiviseen valtamediaan ja sitä haastavaan vastamediaan on tyypillistä ideologisille konflikteille. Jos jokin kanta on jo yleisessä jakelussa, muutosta haluavien ei ole tarpeen viestiä sitä lisää. Median moniäänisyys taas takaa, ettei lukeva yleisö jämähdä yhden totuuden kumartajaksi.

Some on mediana nuori, ja sen tehot ja ulottuvuudet ovat mittakaavaltaan ennennäkemättömät. Sisällöt ovat silti samaa kuin tuhansia vuosia: eri mielipide- ja eturyhmät yrittävät värvätä itselleen kannattajia. Historioitsijan silmin nykyisessä infosodassa on kyse vain suurelle yleisölle suunnatun vaikutusviestinnän uusimmasta vaiheesta, joka hyödyntää uusimman median tarjoamia uudenlaisia mahdollisuuksia. Kirjan takakannen alarmistinen myyntiteksti kuitenkin korostaa uutuusharhaa: ”Meille syötetään vääristeltyä tietoa ja suoranaisia valheita. Mielipiteisiimme vaikutetaan tavalla, jota emme ehkä edes huomaa.”

Toisaalta: internetpohjaisen viestinnän volyymi on aiempiin mediainnovaatioihin nähden niin paljon suurempi, että on aidosti perusteltua kysyä, merkitseekö volyymin muutos jo olemuksellista muutosta. Vastaaminen edellyttää kuitenkin laajempaa analyysiä ja pitempää tarkastelujaksoa kuin nyt käsillä olevalla kirjalla on tarjota.

Trollitehdastyöläiset

Teollisen mittakaavan trollisodassa on epäilemättä kyse uudenlaisesta ilmiöstä. Jo työntekijöiden työnkuva ja työn organisointi ovat trollitehtaissa varmasti toisenlaiset kuin 1900-luvun propagandavirastoissa. Palkatut huutelijat ja muut agents provocateurs ovat kuitenkin tuttuja jo oraalisen julkisuuden kaudelta. Huhujen levittäjät ja sabotöörit kuuluivat jo hybridisodan tietoverkkoja edeltävään vaiheeseen.

Propaganda sinänsä ei ole uusi ilmiö. Mitään uutta ei ole siinäkään, että sen käyttöön otetaan viipymättä jokainen uusi väline, jonka tarjoamat mahdollisuudet pyritään viljelemään täyteen määrään. Uutta ei ole sekään, että ihmiset omaksuvat viestinnän virrasta argumentteja ja levittävät niitä eteenpäin – eikä siinäkään, että eri mieltä olevat väittävät heidän langenneen vihollisen virittämään propaganda-ansaan. Vapaata yhteiskuntaa ei voi suojella totalitaarisin keinoin, mutta varovaisuus ei varmaankaan ole pahasta.

Tarkkailkaa Twitteriänne.