Suomalainen historian filosofisia kytkentöjä käsittelevä kirjallisuus sai viime vuodenvaihteen tienoilla uuden edustajan muuten hyvin harvalukuiseen joukkoonsa. Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan Kampus Kustantamo julkaisi J. E. Salomaan käsikirjoituksen "Historia ja nykyaika, historianfilosofisia ääriviivoja". Tämä teos jatkaa sitä Salomaan teosten uudelleenjulkaisua, jota Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan omistama Kampus Kustantamo on viime vuosina ilahduttavalla tavalla harrastanut. Kun vielä muistaa Jyväskylän yliopiston kirjaston julkaisuyksikön (JULPUn) pari vuotta sitten julkaiseman Nietzschen "Historian hyödystä ja haitasta" ja SoPhin useat historian ja politiikan suhdetta käsittelevät julkaisut, ei voi kuin ihailla jyväskyläläisten aktiivisuutta historian teorian ja filosofian kentillä.

Salomaan käsikirjoitukseen viimeisimmät tarkastukset on tehty toimittajan saatesanojen mukaan alkuvuodesta 1960. Tätä ajallista etäisyyttä nykypäivään lukija ei kuitenkaan huomaa kuin vain kirjan muutamissa kohdissa, ja esitettyjen ajatusten kohdalla tuskin lainkaan. Kielitieteen alistaminen historiantutkimuksen "aputieteeksi" ei esimerkiksi nykyään ole kovinkaan yleisesti jaettu näkemys. Lisäksi mm. Benedetto Crocen näkyvä asema tekstissä synnyttää selkeän kontrastin nykyisin käytävään historianfilosofiseen keskusteluun. Joistain ilmaisuista (mm. "vaarinottaminen" ja "arvoalusta") huomaa myös, että sanat kestävät ajan hammasta huomattavasti heikommin kuin niiden ilmaisemat ajatukset. Näistä huomioista huolimatta toimittajien ratkaisu julkaista käsikirjoitus "mahdollisimman paljon Salomaan toiveiden mukaan" osoittautuu onnistuneeksi valinnaksi. Itse asiassa on ennemminkin niin, että huomioni vain todentavat toimittajien etenemistavan hedelmällisyyden. Teos on jo nyt sanan varsinaisessa merkityksessä ajaton.

Ymmärrettävästi joitain painovirheitä ja ulkoasullisia epäloogisuuksia on toimitustyön yhteydessä tekstiin jäänyt (miksi esim. s. 118 R. G. Collingwood ei ole saanut samaa kohtelua kuin muut tekstissä mainittavat ajattelijat?), mutta näihin lapsuksiin takertuminen olisi hiusten halkomista. Toimittajien kunniaksi on vielä sanottava, että he ovat toimittaneet kokonaisuuden. Heidän työstään nousee tuskin tulevina vuosina yhtä suurta kohua kuin esimerkiksi Collingwoodin postuumisti julkaistun ja tällöin myös pilkotun Idea of Historyn toimittamisesta on 1990-luvulla noussut.

Teos jakaantuu johdannon jälkeen kolmeen päälukuun, huomautuksiin ja liitteenä olevaan lyhyeen kirjoitukseen Historian ja luonnontiede. Ensimmäisessä pääluvussa Mitä historia on? Salomaa pyrkii määrittelemään historiaa osoittamalla sen välttämättömän suhteen nykyhetkeen, argumentoimalla "historiallisen ajan heterogeenisuuden" ja historian "yksinkertaisuuden" puolesta sekä puolustamalla ihmisen kaksoisroolia – so. yksilö ja yhteisön jäsen – psykologian ja sosiologian tyhjennysyrityksiä vastaan. Vaikka Salomaa tunnustaakin ensimmäisen pääluvun kysymyksen filosofisen luonteen, silti jo tässä pääluvussa Salomaa lunastaa johdannossa lupaamansa "historiatieteen" käytännön ottamisen historianfilosofian pohdintojen lähtökohdaksi. Hänen tarjoamansa kysymykset vastauksineen huomioivat esimerkiksi erittäin hyvin historiantutkijan suhteen ympäröivään yhteisöönsä ja sen asettamiin sitoumuksiin.

Tästä Salomaan historiatieteellisestä lähtökohdasta erittäin hyvänä esimerkkinä on toteamus historian "yksinkertaisuudesta", ts. siitä että ajan hetket ovat laadullisesti erilaisia, mutta silti "katkeamattomassa seuraannossa toisiinsa". Tällöin ei tarkoiteta mitään "mekaanista tapahtumien toistumista" tai koneellisen välttämätöntä jatkumoa vaan sitä, että mennyt vaikuttaa eri tavoin nykyhetkeen. Samalla syntyy joka kerta jotain uutta, koska menneisyys on joka hetki erilainen. Aika "paisuu" menneistä asioista ja prosesseista. Historian yksinkertaisuus on sidottu ihmisen muistiin, sillä ilman käsitystä menneisyydestä ajan laadullinen muutos ei olisi mahdollista ja jatkaisimme olemassaoloamme ikuisesti samalla tasolla ja samanlaisessa hetkessä. Elämä on sitä, että pystymme olemaan jotain muutakin kuin tiedostamattomasti loputtomasti toistoja suorittava koneisto. "Paradoksaalisesti puhuen me pelastumme menneisyyden painosta siten, että muistamme sen." (61)

Toinen pääluku keskittyy hahmottelemaan "historiallisen tiedon ehtoja, alkuperää ja rajoja sekä siten myös historiallisen tiedon objektiivisuutta ja varmuutta. Tässä historiallista ajattelua, tai Salomaan termein historian logiikkaa, käsittelevässä pääluvussa huomio kohdistuu historiantutkijan käsitteenmuodostukseen, historian tosiseikkoihin ja niiden valintaan. Näiden kysymysten lisäksi Salomaa selkeyttää keskustelua historiantutkijan osallistumisesta normatiiviseen keskusteluun sekä jäsentää hyvin selkeästi satunnaisuuden ja välttämättömyyden suhdetta historiassa. Itseäni miellytti erityisesti Salomaan historiantutkijan yleis- ja yksilökäsitteiden analyysi, sillä tällainen käsitteiden alan ja suhteiden pohdinta on jäänyt monilta osin suomalaisten historiantutkijoiden sivuuttamaksi. Seurauksena tästä ajattelemattomuudesta on se, että edelleen voi kuulla latteuksia historiantutkimuksen keskittymisestä – naivisti ymmärrettyyn – asioiden ainutkertaisuuteen ja – yhtä naivisti ymmärretyn – yleisen välttämisestä. Vain tällaisessa harhaisessa ajattelutavassa on myös mahdollista puhua teorioista ylipäätään jonain tutkimuksen arvoa nostavana, siis sen ei-välttämättömänä, osatekijänä.

Vasta kolmas pääluku – Historiallinen tapahtuminen – paneutuu siihen, minkä vielä nykyäänkin monet ymmärtävät ainoaksi varsinaiseksi historianfilosofiaksi, eli maailman asioiden ja prosessien merkityksen ja mielen pohtimiseen. Tätä aluetta Salomaa kutsuu metahistorialliseksi eikä metafyysiseksi alueeksi, sillä hänen mukaansa "metafysiikka historiatieteen yhteydessä käytettynä on mieletön sana" (25). Tämä johtuu siitä, että lopultakin "kaikki historiatieteessä – – on yliaistillista – – tulkintaan ja päätelmiin perustuvaa" (ibid.). Fysiikasta luopumisella hän myös konkreettisesti haluaa osoittaa historiatieteen henkisen puolen ensisijaisuuden. Salomaa käsittelee osuvasti historian lainmukaisuuden monimerkityksisyyttä, samoin kysymystä kehityksestä ja edistyksestä. Varsinkin historian lainmukaisuudesta käytävästä keskustelusta kiinnostuneille suosittelen Salomaan kirjaa, sillä hän osoittaa hyvin kauniisti monet historian lakiluonnetta koskevat keskustelut löysäksi ja epämääräiseksi puhunnaksi. Hänen mukaansa syytä ei ole myöskään tarpeellista ymmärtää vain luonnontieteen kausaalilakeihin yhdistyväksi käsitteeksi. "Historiassa ’syy’ merkitsee tajuisen ja vastuunalaisen toimivan henkilön vapaata toimintaa, joka on saanut vaikuttimen toimia niin."(230) Syystä ja vaikutuksesta on Salomaan mukaan aihetta puhua myös "inhimillisinä toimintoina". Itse asiassa hänen ajatuksensa lähenevät hyvin selkeästi praktista syllogismia.

On erittäin miellyttävä lukea selkeästi jäsenneltyä kirjaa, jossa monimutkaiset ja keskinäisissä vuorovaikutussuhteissa olevat kysymykset on pystytty nivomaan selkeäksi puheenvuoroksi. Salomaan teos ei missään nimessä ole tuulahdus kuolleesta tai ohitetusta menneisyydestä vaan on ajankohtainen kannanotto historiatieteen puolesta. Kannanoton uskottavuutta ja kantavuutta lisää se, että asiat on käsitelty tarkasti ja juurta jaksaen eikä jääty pyörittelemään epämääräisiä sanoja tai toteamaan itsestäänselvyyksiä. Salomaa todistaa kirjallaan sen, että ei tarvitse välttämättä tunnustautua postmodernin historiantutkimuksen edustajaksi – mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan, en tiedä – voidakseen kritisoida mm. historiantutkijoiden epämääräistä menneisyys-suhdetta, lähteiden ja tulkinnan jyrkkää erottelua, arvoarvostelmien kieltämistä historiantutkimuksesta ja naivia ajatusta edistyksestä. Historianfilosofian ääriviivoillakin voi hahmotella hyvin terävän ja nykyhetkeen orientoituneen kuvan tieteen kriteerit täyttävästä historiantutkimuksesta.