Toimittaja Sanna-Maria Jokisen teos Ääniä sodasta. Syyrian tie vallankumouksesta suursotaan (Gaudeamus 2020) on tärkeä ja koskettava kuvaus karmeista ihmiskohtaloista ennen vallankumousta, sen aikana ja sen jälkeen. Äänessä ovat erityisesti syyrialaiset itse, ja teos sisältää runsaasti lainauksia haastatteluista ja muistelmista. Samalla Jokinen kuitenkin kuljettaa lukijan läpi sodan historiallisen taustan, kulun ja jälkivaikutuksen. Kirjan viidestä luvusta ensimmäinen käsittelee Assadin Syyrian muodostumista ja olemusta, toinen kertoo vallankumouksen alkamisesta, kolmas varsinaisesta sodasta, neljäs vielä tarkemmin sodan brutaaleimmista piirteistä kuten kemiallisten aseiden käytöstä ja viidennessä keskitytään sodan voimasuhteiden kallistumisesta Assadin hyväksi etenkin ulkovaltojen sotaan puuttumisen vuoksi.

Ensimmäisen osan taustoitus onnistuu riittävästi, ja lukijalle valkenee kuinka nykyisen diktaattori Bashar Al-Assadin isä, Hafez Al-Assad onnistui vuonna 1970 nousemaan maansa johtoon ja luomaan brutaalin poliisivaltion. Esiin tulee myös aikaisempien vallanpitäjien (osmanit, Ranska) merkitys sekä Syyrian asema kylmässä sodassa toisaalta Neuvostoliiton, toisaalta Nasserin panarabistisen Egyptin keskeisenä liittolaisena ja jopa osana. Myös Syyrian merkitys osana shiialaista maailmaa tulee mainituksi. Al-Assadin Syyria onnistui tekemään itsestään etuoikeutetun vähemmistön (alaviitit) johtaman poliisivaltion, joka tasapainoili taitavasti suurempien valtojen keskellä usean vuosikymmenen ajan. Toisinajattelijat, uudistajat ja poliittiset vastustajat nujerrettiin kylmäverisesti.

Taustaa tarkemmin tuntemattomalla lukijalle saattaa ensimmäisen osan perusteella kuitenkin tulla hieman virheellinen kuva Hafez Al-Assadin valtaannoususta. Kirjassa ei suoraan selitetä, että itse asiassa Al-Assadien valtaannousua edelsi kolme merkittävää kehityskulkua: 1) Syyria oli muodostanut panarabismin vaikutuksesta Egyptin kanssa liittovaltion 1958-1961, mutta eronnut siitä petyttyään Syyrian alisteiseen asemaan 2) Hallitsevalle Ba’ath -puolueelle muodostui Syyriassa oma, alaviittinen versio joka vastusti vanhaa hallintoa ja alkuperäistä puoluetta 3) Kuuden päivän sota 1967 oli kansallinen häpeä, joka romahdutti kansan uskon silloiseen johtoon. Al-Assad tarjosi siis syyrialaisille uutta, Syyria-keskeistä mallia, jossa maa ei ollut enää riippuvainen muista arabimaista (vaan haki tukea jopa ei-arabilaisesta alueellisesta suurvallasta, Iranista. Hän teki myös pesäeron Ba’ath ideologian ”epäonnistuneeseen” versioon ja pyrki korjaamaan kansallisen häpeän hävitystä sodasta Israelia vastaan. Assad piti vallan omissa ja alaviittien käsissä, mutta osasi ovelasti osallistaa myös enemmistöä edustavat sunnit riittävällä tavalla, muun muassa kohtalaisen merkittävillä positioilla hallinnossa ja armeijassa sekä talouselämässä. Tällä historiallisella taustalla on itse asiassa suuri merkitys myös itse sodan kannalta, ja siksi sen avaaminen selkeämmin ja laajemmin olisi ollut paikallaan. Historialliseen taustaan tosin kyllä palataan katkonaisesti pitkin kirjaa, mikä osaltaan korjaa selkeän historiallisen taustaosion puuttumisen.

Toisessa osassa tuodaan esiin sisällissodan välitön tausta. Arabikevään (2011) kuohunnat ylsivät Syyriaankin, ja epätoivoinen kansa tarttui aseisiin usealla taholla: liberaalit, armeija ja islamistit kaipasivat kaikki muutosta, mutta eri syistä. Spontaanit mielenosoitukset muuttuivat hiljalleen koordinoiduiksi, ja niitä ohjattiin pitkälti sosiaalisen median kanavien kautta. Mielenosoitukset keräsivät myös kansainvälistä huomiota sekä länsimaiden varovaisen myötämielisiä kommentteja, samalla kun hallinto pyrki tukahduttamaan ne monin keinoin. Jokinen kertoo kansalaisten myös tarttuneen aseisiin ympäri maata suojellakseen itseään ja ympäristöään hallinnon joukoilta. Lisäksi armeijan karkurit ja kapinalliset alkoivat muodostaa ns. Syyrian vapaata armeijaa. Jokisen tulkinta vaikuttaa olevan, että Syyrian hallinnon vastustuksessa oli ennen kaikkea kyse spontaaneista reaktioista keskeisiin epäkohtiin. Toisaalta hallinnon vastustuksessa oli alusta asti keskeinen rooli myös Syyrian lukuisilla kansalaisjärjestöillä, samoilla, jotka olivat vastustaneet Assadin hallintoa jo edellisellä vuosikymmenellä. Lisäksi keskeisessä roolissa olivat ulkosyyrialaiset, joista moni oli nimenomaan paennut Assadien hirmuhallintoa ja pyrkinyt jo aiemmin vastustamaan sitä. Turkissa järjestetty Antalyan kokous oli myös merkittävä osoitus Turkin hiljaisesta tuesta oppositiolle.

Kolmannessa osassa käsitellään itse sotaa. Mukana kulkee rinnakkain sekä yleinen sodan kulun narratiivi että haastattelu- ja sanomalehtiaineistoon perustuva ihmisten henkilökohtaisia kokemuksia avaava kerronta. Lukijalle selostetaan myös, kuinka monet islamistiset tahot hyötyivät sisällissodasta, ja myös miten niiden tavoitteet erosivat toisistaan. Esille tulee myös Qatarin ja Saudi-Arabian tuki tietyille ryhmittymille. Tässä kohtaa olisi tosin ollut hyvä selkeästi erotella mitä sellaisilla käsitteillä kuin ”ääri-islamistinen”, ”jihad” tai ”salafistinen” tässä yhteydessä tarkoitetaan. Erilaisia salafistisia, wahhabistisia ja jihadistisia liikkeitä on kymmeniä ellei satoja. Ne eivät kuitenkaan jaa samoja lähtökohtia eikä tavoitteita, vaan kytkeytyvät osaksi laajempaa poliittisen islamin kontekstia. Tämän kontekstin tunteminen selittää osaltaan myös sen, miksi juuri Saudi-Arabia tuki tiettyjä, Qatar tiettyjä ja Turkki tiettyjä kapinan osapuolia.

Neljännessä osassa sota jatkuu, mutta tarinaan tulee nyt mukaan sodan brutaaleimmat piirteet, mukaan lukien kemiallisten aseiden käyttö sekä siviilikohteiden säälimätön pommittaminen. Viidennessä osassa sota kääntyy Al-Assadin hallinnon voitoksi osin vastarinnan hajanaisuuden, osin länsimaiden puuttumattomuuden (mm. Obaman hallinnon päätös olla noudattamatta omaa linjaustaan, jonka mukaan kemiallisten aseiden käyttö johtaisi USA:n puuttumiseen sotaan) ja osin Venäjän hallinnolle antaman tuen vuoksi. Jokinen tuo myös hyvin esiin, kuinka Syyrian sisällissota vaikutti myös ns. pakolaiskriisiin. Tässä yhteydessä tuodaan myös aiheellisesti esiin tilanteen yhteys koveneviin poliittisiin asenteisiin Euroopassa ja myös Suomessa. Kirjan viimeiset osat ovat kerronnallisesti onnistuneita ja asiasisällöltään täsmällisiä. Jatkuvasti mukana kulkevat ihmiskohtalot ovat omiaan herättämään lukijassa historiallista empatiaa, mikä usein puuttuu teoksista, jotka piiloutuvat suurien linjojen ja kovien taloudellisten, poliittisten ja sotilaallisten faktojen taakse.

Kokonaisuudessaan teos on erittäin onnistunut ja helppolukuinen. Halutessaan lukija voi verrata faktapuolta useisiin aiheesta ilmestyneisiin englanninkielisiin teoksiin, kuten Rabinovich & Valensi Syrian Requiem. The Civil War and Its Aftermath. (Princeton University Press 2021). Syyrian sodan ymmärtäminen on ajankohtaista vielä pitkään. Tälläkin hetkellä samantyyppistä sotaa käydään Jemenissä. Laajemmassa mielessä Syyrian sodassa oli ennen kaikkea kysymys myös epäonnistuneesta yrityksestä horjuttaa vanhaa valtaa. Toisin kuin aluksi kuviteltiin, arabikevään kansannousuista ei kuitenkaan juuri seurannut liberaalin demokratian voittokulkua, vaan äärikonservatiivisten ainesten voimistumista ja lopulta autoritäärisiä sotilashallintoja, tai jopa vanhan vallan paluuta entistä vahvempana. Jokisen teoksen kaltaisten kirjojen lukeminen olisi hyödyllistä myös niille päättäjille, jotka pohtivat yhteistyökumppaneita talouden ja kansainvälisen politiikan saralla.