Länsimainen kulttuuri on täynnä esimerkkejä roboteista ja tietokoneista, jotka alkavat kapinoida luojaansa vastaan.

Vaihtoehtoisesti vallanhimoiset ihmiset alkavat käyttää ihmismäisiä koneita alistaakseen ja riistääkseen lajitovereitaan. 2001: Avaruusseikkailu, Alien, Blade Runner, Terminator ja Matrix-elokuvien keinoälyt, kyborgit, bioreplikantit ja virtuaalipersoonat, jotka kaksoisolentojen tapaan soluttautuvat ihmisyhteisöihin pahat mielessään, ovat iskostaneet meihin tekniikan kehityksestä kumpuavia uhkakuvia.

Sata vuotta sitten tieteistarinoiden ihmismäiset androidit olivat ”hullujen tiedemiesten” rajattoman tiedon- ja kokeilunhalun tuotteita sekä vallanhimon välineitä.

Toki myös inhimillisin tuntein varustettuja ja hyväntahtoisiksi ohjelmoituja koneita on nähty fiktiossa koko ajan. Tästä esimerkkinä vaikkapa Tähtien sota -saagan inhimilliset, mutta selkeästi koneilta näyttäneet C3-PO ja R2-D2. Eri tavoin ihmismäiset koneet ovat jo todellisuudessakin auttamassa meitä niin tehdassaleissa, leikkaussaleissa kuin oikeussaleissakin. Monia ihmiselle aiemmin kuuluneita tehtäviä hoitavat itsenäisesti toimivat laitteet esimerkiksi kouluissa, liikenteessä ja kodeissa.

Mutta unohtaa ei voi sitäkään, että oppiva keinoäly ja robotit ovat osa vallankäyttöä, ihmisten tarkkailua ja hallintaa, käyttäytymisen ohjailua sekä vakoilua ja sodankäyntiä.

Turkulaisen diplomi-insinöörin Jussi Marttisen tietokirja Robofobia. Mikä roboteissa ja tekoälyssä pelottaa? vie lukijansa ihmistä matkivan tekniikan outouden ja lumoavuuden äärelle sekä etsii selityksiä peloille. Aiemmin Marttinen on kirjoittanut tietoteoksen automaation yleistymisestä työpaikoilla, jossa käsiteltiin työttömyyden pelkoa. Marttinen on sitä mieltä, että meidän suhdettamme robotteihin häiritsevät eniten juuri vaikeasti tunnistettavat, selitettävät ja käsiteltävät tunteet.

Realistisia, symbolisia ja psykologisia pelkoja

Marttinen johdattelee lukijansa 1900-luvun tieteisfiktion kautta kohti 2020-lukua, jolloin deep fake -videot ovat lyöneet meidät ällikällä: kuolleet näyttelijät ja laulajat heräävät ruudulla henkiin ja digitaalisesti manipuloidut poliitikot päästävät suustaan vielä oudompia lauseita kuin mihin olemme tottuneet. Samoin Marttinen kertaa tiiviisti robottien historiaa shakkiautomaateista ja teollisuusroboteista Asimon ja Pepperin ja kaltaisiin humanoidirobotteihin.

Marttinen jakaa robotteja ja tekoälyä koskevat pelot kolmeen tyyppiin. Realistiset pelot koskevat yleensä työpaikan menettämistä ja tarpeettomuuden kokemusta. Symbolisiin pelkoihin kuuluvat epäilyt robottien ja keinoälyn ihmisen identiteetille ja ainutlaatuisuudelle aiheuttamista uhkista. Marttinen käsittelee syvemmin kuitenkin kolmatta tyyppiä, psykologisia pelkoja, jotka pohjautuvat osin biologiaamme ja osin kulttuuriimme. Tässä suhteessa robofobia on sukua vahanukkeja, ihmismäisiä leluja ja automaatteja kohtaan tunnetulle kammolle. Samalla koemme outoutta oman minämme tiedostamattomia piirteitä kohtaan, joita kaksoisolentoteema kirjallisuudessa ja elokuvissa on hyödyntänyt jo kauan.

Ihmisen toimintoja matkivien koneiden yleistyminen on ollut hitaampaa kuin tieteisfantasian tekijät ovat ennakoineet. Yksi syy tähän lienee se, että hätkähdämme ihmisen kaltaisia koneita ja keinoälyä muistakin syistä kuin hypoteettisten uhkien vuoksi. Ihmistä hyvin jäljittelevän tekniikan kammo ja sen syyt vievät lukijat pohtimaan syvemmin sitä, mitä on olla ihminen, missä menevät tunnistettavan ihmisyyden rajat ja miten suojelumekanismimme alkavat toimia oudoissa tilanteissa. Esimerkiksi Charles Darwin huomasi 1830-luvulla, että ihmistä muistuttavat kasvonpiirteet väärissä paikoissa, esimerkiksi käärmeellä, aiheuttavat ihmiselle erityisen vastenmielisiä tuntemuksia. Lisäksi kyse on myös erilaisista tekniikan kehityspoluista.

Liika inhimillisyys hämmentää ja vieroksuttaa

Suhtautumisemme ihmistä kömpelösti jäljitteleviin laitteisiin, kuten hitsausrobottiin, robotti-imuriin tai virtuaaliassistenttiin on nykyään neutraalia. Ehkä myös huvittunutta tai vaivaantunutta. Kun koneet muistuttavat vain joiltain ominaisuuksiltaan ihmistä, me koemme olevamme tilanteen herroja. Mekaanisten lelurobottien ulkonäköä ja liikkeitä jäljittelevät laitteet, kuten pienet humanoidi- ja eläinrobotit, saavat nykyään hymyn kasvoillemme ja sympatiaa osakseen. Niissä on meille kulttuurista tuttuutta.

Ihmisiä erehdyttävästi muistuttavien androidien eli ns. actroidien kehitys on ollut viime vuosina nopeata etenkin hienomekaniikan osalta, mikä on kriittistä liikkeiden ja ilmeiden kannalta. Tutkimus ja tuotekehitys eivät oletettavasti pääty ennen kuin tekniikka vaikutelmien takana on täysin huomaamatonta. Lisäksi uskottavuutta tuottavat myös oppivat algoritmit sekä automaattinen puheentunnistus ja konepuhe.

Kun robotit ja virtuaalihahmot alkavat muistuttaa erehdyttävästi ihmistä ulkonäöltään, ääneltään, ilmeiltään ja liikkeiltään, suojamekanismimme alkavat toimia. Osin biologiaan ja evoluutioon perustuvat mielen mekanismit tuottavat paitsi epävarmuutta myös vieroksunnan, inhon ja pelon tunteita. Marttinen nostaa esiin myös käsitteet karmivuus, puistattavuus ja hyytävyys. Tämä johtunee siitä, että mielemme syvimmät kerrokset kokevat näkemänsä ja kuulemansa potentiaalisesti vaarallisena, jos aistihavainnot eivät enää selkeästi eroa ihmislajin tunnusmerkeistä.

Sellaista tekniikan ihmismäisyyden astetta, joka tuottaa eniten kielteisiä kokemuksia ja tunteita on alettu nimittää oudoksi laaksoksi (jap. Bukimi no Tani Gensho, engl. Uncanny Valley). Käsitteen otti käyttöön japanilainen robotiikan asiantuntija Masahiro Mori vuonna 1970. Morin omiin havaintoihin perustuneen hypoteesin mukaan myönteinen suhtautuminen ihmistä muistuttaviin nukkeihin, proteeseihin ja robotteihin vaikeutuu jyrkästi tietyssä vaiheessa ihmismäisyyden lisääntyessä.

Jos ihmistä muistuttavan laitteen inhimilliset ominaisuudet ovat erillisiä ja epäsuhtaisia toisiinsa nähden, seurauksena on epämiellyttävä kokemus. Tulkitsemme helposti tämän johtuvan tekniikan ”luonnottomuudesta”. Kokemus syntyy kuitenkin siitä, että tekniikka muistuttaa ihmistä, mutta väärällä tavalla, epäsymmetrisesti. Mielemme ei kykene tunnistamaan havaintojaan robotin käsitteen ja mielikuvan kautta, mikä aiheuttaa vastenmielisyyttä ja torjuntaa. Oudosta laaksosta noustaan, kun ihmismäiset piirteet ovat keskenään tasapainossa ja robotti alkaa muistuttaa lähestulkoon oikeaa ihmistä. Tässä vaiheessa myös ihmisen empatiakyky aktivoituu eli alamme olettaa robotille paljon muitakin inhimillisiä ominaisuuksia. Ja mukaan vuorovaikutukseen tulevat myös myötätunto ja muut positiiviset tunteet.

Mori itse arveli, että hylkimisreaktio johtuu ihmisen itsesuojeluvaistosta, mutta ei tutkinut asiaa tarkemmin. Outo laakso -hypoteesi on tunnettu länsimaissakin 1970-luvun lopulta lähtien, mutta se on saanut laajempaa huomiota osakseen vasta 2000-luvulla, digitaalisen audiovisuaalisen tekniikan nopean kehityksen myötä. Myös robotiikan kehitys on saanut ihmiset pohtimaan ihmisen roolia automaation levittäytyessä kaikille yhteiskunnan tasoille.

Keskustelua ovat herättäneet jo 15 vuotta niin Boston Dynamicsin neli- ja kaksijalkaiset, hämmästyttävän sulavasti liikkuvat robotit kuin ihmisten robottikaksoisolennot eli geminoidit ja muut androidit, joita erityisesti Osakan yliopiston robotiikkalaboratorio on johtajansa Hiroshi Ishiguron johdolla kehittänyt. Ishiguro uskoo järkähtämättä, että oudon laakson kaltaiset oireet häviävät tekniikan kehittyessä.

Kuten Marttinen tuo teoksessaan esille, selitystä oudolle laaksolle on etsitty monilta tahoilta, muun muassa parinvalinnan biologiasta, kuoleman ja ruumiiden pelosta, koneelle asetetuista normatiivista inhimillisyyden odotuksista, ihmisen intuitiiviseen omakuvaan liittyvistä rajoituksista, kognitiivisista ja käsitteellisistä kategoriaristiriidoista sekä ihmisen erityisyyteen ja identiteettiin kohdistuvaksi koetusta uhkasta. Hypoteeseja on testattu myös kokeellisesti, mutta mitään yksiselitteisesti muut kumoavaa selitystä ilmiölle ei toistaiseksi ole löytynyt. Yhteistä monille selityksille on kuitenkin se, että robotit ja androidit tulkitaan eri tavoin viallisiksi tai puutteellisiksi ihmisiksi, mikä herättää itsesuojeluvaiston.

Outoon laaksoon voi päätyä monenlaisissa kohtaamisissa

Marttinen laajentaa ansiokkaasti robofobian käsittelyä tekniikan ulkopuolelle. Yksi kirjan mielenkiintoisimmista keskusteluista on se, miksi myös ihmiset putoavat joskus outoon laaksoon. Se voi johtua heidän ulkonäöstään, ilmeistään, eleistään tai muusta käyttäytymisestään. Esimerkiksi reaktiot kirurgisesti muokattujen kasvojen näkemiseen muistuttavat Morin outo laakso -hypoteesia. Aihetta tutkineiden mukaan kyse on alitajuisesta epäselvyyden kokemuksesta ja tuttujen mielen kategorioiden toimimattomuudesta havaintoja tulkitessa. Siksi aasialainen, jolle hienovaraisesti operoidaan ”eurooppalaisemmat” silmäluomet ja nenä, voi kokea vieroksuntaa niin oman etnisen ryhmänsä kuin muidenkin keskuudessa.

Sen sijaan monet radikaalitkaan kasvojen ja kehon muokkaukset, kuten kielen halkaisu, eivät tuota vastaavaa efektiä; ne herättävät kyllä monenlaisia tunteita, mutta oudon laakson epämukavuutta ne eivät aiheuta, koska kaikki näkevät heti, että kyse on muokkauksesta.

Marttinen kuvaa monin esimerkein, kuinka oudon laakson kaltaisia kokemuksia liittyy niin käsiproteeseihin, kosmetiikkaan, alakulttuureihin (anime-harrastus, cosplay ym.), muotikuvien digitaaliseen paranteluun kuin esimerkiksi Aspergerin oireyhtymän diagnoosin saaneiden käyttäytymiseen. Mieleen tulee kysymys, onko kehityshäiriöiden ja epämuodostumien vuoksi erilaisten ihmisten kokeminen outoina ja pelottavina perustunut oudon laakson kaltaiseen mekanismiin.

Myös silloin, kun omien kategorioidemme rajat törmäävät sukupuoli-identiteettien ja etnisten identiteettien monimuotoisuuteen, saatamme kokea outoa laaksoa muistuttavia tunteita. Tosin ihonvärin kirjo on monietnisissä maissa ollut jo niin kauan niin laaja, että variaatiot eivät tutkimusten mukaan tuota nykyään juurikaan epämukavuuden tunnetta. Pikemminkin päinvastoin, kuten Marttinen kirjoittaa: tutkimukset ovat vahvistaneet käsitystä siitä, että rasistinen ajattelu ei perustu synnynnäiseen eri väristen ihmisten vieroksuntaan, vaan se on opittua. Kulttuurilla ja tottumisella onkin todennettu vaikutus siihen, miten voimakkaita vastenmielisyyden ja outouden kokemukset ovat. Tämä saattaa helpottaa myös tekniikan omaksumista.

Ilmiö on kuitenkin potentiaalisesti läsnä kaikkialla, missä ihmistä mallinnetaan tai esitetään. Marttinen tuo esiin muutamia tutkimuksia, joiden mukaan samoja vaikutuksia on todettu olevan myös hyperrealistisilla kuvilla, digitaalisilla animaatioilla ja peleillä sekä elokuvien 3D-mallinnoksilla.

Tutkimusten mukaan myös simpanssit oudoksuvat digitaalisesti tuotettuja, melkein apinamaisia kuvia lajinsa edustajista. Tämäkin havainto viittaa reaktioiden biologiseen perustaan. Silti kulttuurierojakin on: japanilaisille myös ei-inhimilliset olennot voivat olla ”henkisiä”, kun taas länsimaisissa niin uskonnollisissa kuin materialistisissakin aatteissa vain ihminen on henkisesti kehittynyt olento. Myös yksilölliset piirteet, kuten empaattisuuden aste, vaikuttaa kokemuksiin. Kokeissa on havaittu, että mitä empaattisempi ihminen on, sitä helpommin hän tuntee epämukavuutta ihmisenkaltaisten nukkien ja robottien äärellä.

Outo laakso väijyy myös pintaa syvemmällä. Kun robotin ulkonäön rinnalla on arvioitu sen käyttäytymistä, on havaittu, että samanlainen pidettävyyden laakso ilmenee silloin, kun laitteen käytös alkaa vaikuttaa uskottavasti ihmismäiseltä. Tähän liittyen Marttinen käsittelee pääpiirteissään myös keinoälyyn liittyviä uskottavuuden ja outouden kysymyksiä esitellen myös älykkäiden ohjelmien ja oppivien algoritmien historiaa. Esimerkkeinä ovat Sirin, Alexan ja Cortanan kaltaiset virtuaaliavustajat ja jutustelubotit.

Muurin juurelle, jyrkänteen äärelle

Oudon laakson käsitettä on myös kritisoitu ja kehitetty eteenpäin, sillä kaikki tutkijat eivät ole vakuuttuneita Morin alkuperäisen hypoteesin kelpoisuudesta tai riittävyydestä kielteisten tunnevasteiden selittämisessä. Esimerkiksi vuonna 2011 Britanniassa tehdyssä kokeessa huomattiin, että ihmisten koneellisten ja virtuaalisten jäljitelmien todenmukaisuuden parantuessa myönteisten tunteiden alue vain siirtyy ”eteenpäin” ja nousu neutraalien kohtaamisten ja myönteisten tuntemusten alueelle on hidasta. Mitä aidommaksi hahmo muuttuu, sitä vähemmän sille annetaan anteeksi. Tutkijoiden mukaan meillä on teknistä kehitystä seuratessamme edessä aina outouden muuri, jota ei voi ylittää. Tai jyrkänne, jonka pohjalta alkaa loiva rinne ylöspäin.

Koska taiteessa, mediassa ja populaarikulttuurissa on käsitelty robottien olemusta jo kauan, meillä on niistä jo monenlaisia mielenmalleja. Niinpä ihmismäisyyden ja pidettävyyden korrelaatiokaan ei etene lineaarisesti.

Erään tutkimuksen mukaan kaikkien ihmismäisimmätkään androidit eivät voisi koskaan olla yhtä pidettyjä kuin miellyttäviksi suunnitellut eläin- ja humanoidirobotit, mikä muistuttaa Morin varoituksista. Mutta myös tästä ajatuksesta on tutkijoilla ristiriitaisia näkemyksiä, vaikka viimeisen kymmenen vuoden aikana on julkaistu myös Morin alkuperäistä hypoteesia tukevia tutkimuksia. Onkin mahdollista, että erilaiset hypoteesit selittävät saman ilmiön eri puolia erilaisissa konteksteissa. Marttinen esittelee kirjassaan muun muassa kahden oudon laakson hypoteesin, josta enemmän oheisessa kaaviossa.

Robofobia -teos on kaikkiaan kelpo johdatus aihepiiriin ja syvällisiinkin kysymyksiin. Marttisen teksti on paneutuvaa, sujuvaa ja hyvin kirjoitettua. Teos olisi kuitenkin ansainnut kunnollisen toimitustyön, jossa tekstin rakennetta ja jäsentelyä sekä otsikointia olisi hiottu lukijaystävällisemmäksi. Nyt käsittely ei ole temaattisesti aina johdonmukaista ja toistoakin tekstissä ilmenee. Lähdeviitteitä on niukasti siihen nähden, kuinka paljon tekstissä viitataan alan tutkimukseen ja tekniikan kehitystyöhön. Kirjallisuusluettelo ja sanahakemisto puuttuvat kokonaan, mikä on harmittava puute.

Kirjoittaja on Yleisen historian dosentti ja johtaja Puhuvat koneet – Elektroninen ihmisääni tunteiden ja itseymmärryksen tulkkina 1960–2020 tutkimushankkeessa. (Koneen Säätiö 2018–2022).