LIGO:n Mustan aukon bluesia täytyy kiittää erityisesti siitä, että se tarttuu ajankohtaiseen tieteelliseen löydökseen ja sen kehitykseen kokonaisvaltaisesti tarjoten kuvan sekä gravitaatioaaltojen löytymiseen liittyvistä tietoteoreettisista ja instrumentaalisista ongelmista että itse tutkimusperinteen historiasta. Toisaalta tunnustusta on annettava aiheen nopeasta dokumentoinnista. Tapaus on sen verran tuore, että Levin sai itse tiedon gravitaatioaaltojen löytymisestä joulukuun puolivälissä 2015. Tuolloin ::n (Laser Interferometer Gravitational-Wave Observatory) nykyinen johtaja David Reitze (s. 1961) kirjoitti Levinille otsikolla ”Luottamuksellista tietoa LIGO:sta” näin:

”14. syyskuuta [2015] LIGO-interferometrit rekisteröivät signaalin, joka on yhteensopiva kahden noin 30 Auringon massaisen mustan aukon yhteenkiertymisen ja -sulautumisen kanssa” (s. 205).

Kuva: Visualisointi kahden mustan aukon yhteenkiertymisestä. Caltech.

Havainto oli merkittävä voitto laserinterferometrialle, jonka avulla gravitaatioaaltoja nykyisin havainnoidaan. Koska törmäyksessä purkautuvasta energiasta ei säteile valoa, on tapahtumaa mahdoton havaita kaukoputken avulla.

Mustan aukon blues on huomattavalta osaltaan juuri LIGO:n kehityshistoriaa. Gravitaatioaaltotutkimus aloitettiin vakavassa mielessä liki puoli vuosisataa sitten, mutta sen tulokset ovat yhä osin kiistanalaisia. Levinin mukaan ”yksikään mittalaite ei ole kiistatta rekisteröinyt niitä” (s. 12). Mittalaitteiden historiallinen kehitys ja niiden tekniset yksityiskohdat nousevat osin tästä syystä teoksen yhdeksi keskeiseksi kehitysjuonteeksi. Levin on varannut omat lukunsa aaltojen havaitsemisen pääinstrumenttina nykyisin käytetyn LIGO:n kummankin osan esittelyyn. Observatorion toinen osa sijaitsee Louisianan osavaltiossa Livingstonissa (LLO eli LIGO Livingston Observatory) ja toinen Washingtonin osavaltiossa Hanfordissa (LHO eli LIGO Hanford Observatory).

Kuva: Ilmakuva LIGO:n laitoksista Livingstonessa. (LIGO)

Tekniset yksityiskohdat ovat tärkeitä asian ymmärtämiseksi, mutta vähintään yhtä tärkeä seikka on tutkimusperinteen kokonaisuuden hahmottaminen. Tässä Levin onnistuu hyvin, sillä hän nostaa selkeästi esiin sekä gravitaatioaaltotutkimuksen toimijat että toiminnan taustalla vaikuttavat sosiaaliset, taloudelliset ja valtapoliittiset jännitteet. Suurten tutkimusinstrumenttien tapauksessa kiistat liittyvät yleensä huomattavalta osin rahavirtojen ohjailuun eikä LIGO tee tässä poikkeusta. Instrumentti on kaikkien aikojen kallein Yhdysvaltojen kansallisen tiedesäätiön NSF:n (National Science Foundation) rahoittama hanke. NSF on riippumaton valtion virasto, joka tukee tieteellistä perustutkimusta ja on vastannut merkittävältä osin LIGO:n rahoituksesta sen alkumetreistä lähtien. Käytännössä Levinin kertomus etenee kahden LIGO:a nykyisin hallinnoivan korkeakoulun eli California Institute of Technologyn (Caltech) ja Massachusetts Institute of Technologyn (MIT) tiede- ja valtapolitiikan välillä.

Tutkijoiden välisiä jännitteitä

Tyylillisessä mielessä Mustan aukon bluesin silmiinpistävin piirre on se, että työ keskittyy merkittävältä osaltaan kolmen gravitaatioaaltotutkimuksen keskeisen hahmon eli MIT:n fysiikan professorin (emeritus) Rainer Weissin (s. 1932), Caltechin teoreettisen fysiikan professorin (emeritus) Kip Thornen (s. 1940) sekä saman instituutin fysiikan professorin (emeritus) Ronald Dreverin(s. 1931) gravitaatioaaltotutkimuksen edistämiseksi tekemän työn esittelyyn. Keskeistä roolia kertomuksessa näyttelee lisäksi Caltechin fysiikan professori (emeritus) Rochus E. Vogt, joka on jäänyt sittemmin pois gravitaatioaaltotutkimuksesta ja työskentelee nykyisin kansallisen turvallisuuden parissa. Levin keskittyy pääsääntöisesti kyseisten henkilöiden LIGO:n parissa tekemään tieteelliseen työhön, mutta teoksen alkuun sisältyy ehkä turhankin laaja elämäkerrallinen selostus Weissin, Thornen ja Dreverin lapsuudesta ja nuoruudesta.

Tarinaa riittää aluksi niin Dreverin skotlantilaisista sukujuurista ja lapsuudesta Southcroftissa kuin Utahissa lapsuutensa viettäneen Thornen alkuvaiheista. Niin ikään lukijalle tarjoillaan suhteellisen paljon yksityiskohtia Weissin lapsuudesta Berliinissä varakkaan juutalaisen kommunistin ja tämän näyttelijävaimon lahjakkaana lapsena. Näillä yksityiskohdilla on merkitystä lähinnä tarinan elävöittäjänä. Esimerkiksi Weissin perheen pakomatka kansallissosialistisesta Saksasta ensin Tshekkoslovakiaan ja lopulta Yhdysvaltoihin on sosiaalihistoriallisesti mielenkiintoista luettavaa, mutta gravitaatioaaltojen tutkimuksen näkökulmasta intensiteetti meinaa herpaantua. Lähemmäksi varsinaista aihetta Levin pääsee alkaessaan selostaa Weissin ja kumppaneiden väitöskirjoihin johtaneita jatko-opintoja ja muuta tieteellistä alkutaivalta.

Teos jakautuu eräässä mielessä kahteen osaan, sillä sen ensimmäinen puolisko käsittelee gravitaatioaaltotutkimuksen historiaa ja jälkimmäinen tutkimuksen nykytilaa. Tämä näkyy myös työn rakenteessa ja lähdeaineiston käytössä. Vaikka Levin perustaa teoksensa lähes yksinomaan haastattelututkimukseen, nojaa alkupuolisko huomattavalta osin Shirley Cohenin vuonna 1997 tekemiin haastatteluihin. Levin on itse haastatellut Weissia, Thornea ja Vogtia, mutta hänen tekemänsä haastattelut ovat vuosilta 2013–2015 ja niitä tekijä hyödyntää laajemmin vasta teoksensa loppupuolella.

Hieman pitkäveteisten johdattelujaksojen jälkeen varsinaisiin gravitaatioaaltotutkimuksen koviin kysymyksiin päästään luvussa kuusi ”Prototyyppejä”. Tämän jälkeen työ etenee jokseenkin vaivattomasti neljän edellä mainitun suunnannäyttäjän toimintaa tarkasteltaessa. Levin ei kaunistele asioita kuvatessaan paikoin voimakkaiksi äityviä tieteellisiä jännitteitä yhtäältä Weissin ja Thornen ja toisaalta Dreverin ja Vogtin välillä. Tässä vaiheessa alun hieman imelä henkilöpalvonta on jo muuttunut koruttomaksi tieteelliseksi raportoinniksi eivätkä Weiss, Thorne ja Drever ole tekijälle enää tieteellisen ihailun kohteita, vaan aitoja historiallisia toimijoita.

Teos nostaa ansiokkaasti esiin 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa LIGO:n kehittämiseksi laadittuihin prototyyppeihin liittyneet tieteelliset kamppailut. Rintamalinjat alkoivat muodostua jo LIGO:n kehityksen alkuvaiheessa myrskyisiksi Thornen ja Dreverin edustaman Caltechin ja Weissin edustaman MIT:n välillä. Vaikka keskusteluyhteys instituuttien välillä säilyi jokseenkin hyvin, ainakin Dreverin mielestä hän ja Weiss olivat keskenään kilpailijoita. Weissin puolelta tilanteen synnyttämä katkeruus sen sijaan ei suuntautunut niinkään Caltechin henkilökuntaa tai Thornea ja Dreveria kohtaan, vaan ennen kaikkea MIT:n saamattomaan hallintoon, joka lepsuili liiaksi gravitaatioaaltotutkimukselle myönnettävän rahoituksen suhteen eikä tukenut Weissia kylliksi tämän pyrkimyksissä. Kaiketi tästä syystä LIGO:a ei aloitettu Weissin edustamassa instituutissa, vaan Caltech käytännössä kaappasi projektin itselleen.

LIGO:n rahoitukseen sekä instrumenttien suunnitteluun ja pilottihankkeisiin liittyneet 1970–1980-lukujen taiteen arvovaltakiistat ovat tieteenhistoriallisesti katsoen mielenkiintoista luettavaa, mutta tosiasiassa niiden merkitys ei ole LIGO:n kehityksen kannalta aivan niin keskeinen kuin 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa käytyjen keskustelujen. Tämä nousee teoksessa asianmukaisesti esiin. LIGO-observatorio – siinä muodossa kuin se nykyisin tunnetaan – rakennettiin vasta vuosien 1994–2002 välisenä aikana. Henkilöpoliittiset kiistat kärjistyivät 1980-luvun lopulta lähtien, jolloin projektin edistyminen oli LIGO:n johdossa tuolloin toimineen Vogtin vastuulla. Vogt teki LIGO:sta hallintokaudellaan käytännössä oikean tutkimusohjelman ja systematisoi sen tutkimus- ja kehitysnäkymät siten, että laitoksen ensimmäiset perustavat rakennustyöt voitiin aloittaa vuonna 1994. Tästä huolimatta hän joutui hankalaan asemaan NSF:n kanssa syntyneiden rahoitussotkujen vuoksi ja joutui lopulta eroamaan virastaan. Jo ennen tätä tutkimustoiminnasta vastannut Drever oli ajautunut tieteellisiin kiistoihin Vogtin kanssa ja sai jättää laboratorion johtajan tehtävät.

Näiden ja muiden vastaavien teokseen sisältyvien kiistojen autenttisuutta ei ole syytä epäillä, sillä työn keskeiset väitteet nojaavat alkuperäisiin Caltechin arkistosta löytyviin haastattelunauhoihin ja muihin alkuperäisdokumentteihin. Varsinkin kiistoja kuvatessaan Levin pyrkii mahdollisimman neutraaliin kuvaustapaan ja pitää omat mielipiteensä korrektisti taka-alalla. Jonkinlaista hämmästystä sen sijaan herättää se, että kertomuksessa LIGO:n alkutaival perustuu huomattavalta osaltaan Weissin, Thornen ja Dreverin muodostaman ”troikan” 1970-luvulta lähtien tekemään kehitystyöhön. Asiaan lähemmin perehtymättä on vaikea sanoa, missä määrin tämä kuva on todellinen ja missä määrin Levin on halunnut tietoisesti korostaa juuri näiden kolmen työpanosta siksi, että he ovat kiistatta LIGO:n todelliset pioneerit. Mustan aukon bluesei ole varsinaista tieteenhistoriaa eikä siltä näin ollen voi vaatia täysin kriittistä otetta kaikkien yksityiskohtien suhteen. Troikan jäsenillä on ollut epäilemättä huomattava merkitys LIGO:n kehityksessä, mutta toisaalta selvää on myös se, että nykymuotoinen gravitaatioaaltotutkimus vaatii huomattavan laajaa osaamista ja kansainvälisen tiedeyhteisön herpaantumatonta yhteistyötä. Tämän todistamiseksi teoksen loppuun sisältyy LIGO:n virallinen tutkijaluettelo, jossa on noin 800 nimeä lähes 130 tutkimuslaitoksesta ympäri maailman.

Fyysikko Joseph Weberin epäonniset kokeet

Sekä LIGO:n kehitys että gravitaatioaaltojen löytämiseksi tehty tutkimustyö ovat Mustan aukon bluesissa asianmukaisesti dokumentoitu, eikä kertomuksen selkeyden suhteen jää tässä mielessä toivomisen varaa. Sen sijaan teos ei syvenny aivan täydellä vakavuudella tutkimusperinteen epäonnistuneisiin kokeisiin ja tutkimuksellisiin harhapolkuihin, vaikka juuri nämä seikat olisivat antaneet kertomukselle historiallista syvyyttä. Levin ei juuri esittele esimerkiksi venäläisten fyysikoiden Mikhail Gertsenshteinin (s. 1926) ja Vladislav Pustovoitin (s. 1936) roolia gravitaatioaaltotutkimuksen kehittäjinä. Syynä voi olla se, ettei hänellä ole ollut mahdollisuutta (tai aikaa) tutustua venäläisiin lähteisiin samassa laajuudessa kuin yhdysvaltalaiseen tutkimukseen. Varsinaisissa kriittisissä tieteenhistoriallisissa ja tieteensosiologisissa tutkimuksissa tätä sivujuonnetta ei voisi jättää huomiotta.

Kansainvälisten selvittelyjen sijaan Levin paneutuu yhdysvaltalaisen fyysikon Joseph Weberin (1919–2000) epäonnistuneisiin gravitaatioaaltotutkimuksiin. Valinta on siinä mielessä perusteltu, että Weber oli tunnettu gravitaatioaaltotutkija, joka saavutti kokeillaan merkittävää huomiota sekä kotimaassaan että ulkomailla. Weber ei ollut niinkään teoreetikko, vaan pikemminkin käytännöllisten kokeiden tekijä, joka todisti suhteellisen varhain (ja aivan liian hätiköidysti suorittamiensa kokeiden jälkeen) 1960-luvun lopulla gravitaatioaaltojen olemassaolon julkaisten tuloksistaan vuonna 1969 artikkelin ”Evidence for Discovery of Gravitational Radiation” (Physical Review Letters, vol. 22, pp. 1320–1324). Jo aikalaiset pitivät Weberin koetuloksia mahdottomina ja epäilivät niiden todenperäisyyttä.

Levin käsittelee Weberin epäonnisia kokeita tarkemmin luvussa viisi ja palaa tämän henkilöhahmoon vielä luvussa yhdeksän, mutta ei pohdi jälkimmäisessä enää niinkään Weberin tutkimusten sisältöä, vaan keskittyy toukokuussa 1981 julkaistuun Science-lehden artikkeliin, jonka tavoitteena oli mustamaalata Weberin tulokset ja osoittaa fyysikko Richard Garwinin (s. 1928) gravitaatioaaltojen parissa tekemä työ Weberin kokeita tärkeämmäksi. Kaiken kaikkiaan Levin pohtii Weberin kokeita havainnollisesti, mutta ei paneudu niiden tieteensosiologisiin ongelmiin tai Weberin yhteisölliseen asemaan samassa laajuudessa kuin esimerkiksi englantilainen tieteensosiologi Harry Collins (s. 1943) tieteentutkimuksen kentällä jonkinlaiseen klassikkoasemaan kohonneessa teoksessaan Changing Order (1985/1992). Weber käytti aaltojen havaitsemiseen pituudeltaan noin kaksi metriä pitkää, halkaisijaltaan noin metrin pituista ja painoltaan noin puolitoista tonnia painavaa alumiinisylinteriä (resonanssipalkkia), jonka tuli värähdellä samalla taajuudella kuin gravitaatioaaltojen. Menetelmä oli edullinen ja tuotti suhteellisen nopeasti tuloksia, sillä sylinteri reagoi tietenkin heti lukuisiin Maasta itsestään tuleviin signaaleihin.

Kuva: Joseph Weber työskentelemässä gravitaatioaaloilmaisimen 1969. kanssa is seen working on his gravity-wave detector in October 1969. Special collections, University of Maryland Libraries

Tämä on selvää sekä Levinin että Collinsin tutkimusten perusteella. Weberin resonanssipalkki vastasi nopeasti kaikenlaisiin sekä ulkoavaruuden että Maan ilmakehän ärsykkeisiin, mutta sen erottelukyky ja herkkyys eivät olleet likimainkaan samaa luokkaa kuin nykyisin käytössä olevalla laserinterferometrilla. Collins kiinnittää Levinia enemmän huomiota siihen, miksi Weberin koetulokset hylättiin, vaikka kaikki aikalaiset eivät julistaneet niitä suoralta kädeltä vääriksi. Hylkäämisen keskeisenä perusteena oli se, ettei Weber kyennyt korjaamaan täysin uskottavasti analyysimenetelmissään olleita ongelmia. Tästä syystä hän sai positiivisia lukemia tilanteissa, joissa niitä ei olisi pitänyt tulla. Toisaalta muut tutkijat eivät kyenneet kiistatta toistamaan Weberin tutkimustuloksia. Näiden ongelmien vuoksi hän ajautui marginaaliseen asemaan ja jäi lopulta tutkijayhteisössä vaille kollegoidensa todellista tukea ja arvostusta.

Siinä missä Collins pyrkii ymmärtämään Weberin työtä tieteen sosiaalisiin arvostuksiin kytkeytyvänä yhteiskunnallisena kysymyksenä, eläytyy Levin paikoin huomattavan voimakkaasti Weberin synkkäsävyisiin elämänvaiheisiin ja melankoliseen henkilöhahmoon. Yleisesti ottaen Mustan aukon bluesille on tyylillisesti ominaista pyrkimys valaista tieteellisen toiminnan taustalla vallitsevia emotionaalisia jännitteitä. Tämä ei tarkoita sitä, että työ olisi argumenteiltaan tai historiallisilta yksityiskohdiltaan epämääräinen. Päinvastoin, työ nostaa kovien tieteellisten faktojen lisäksi esiin tieteellisen toiminnan taustalla vaikuttavat inhimilliset tekijät. Näin se tarjoaa perustavalla tavalla lisävalaistusta sille, millaisten henkilökohtaisten kiistojen kautta gravitaatioaaltotutkimus on laajassa mielessä kehittynyt. Tämä pätee sekä Weberin että Weissin, Thornen ja Dreverin tarkastelujen kohdalla.

Muutamia huomioita teoksen rakenteesta

Mustan aukon blues muodostaa pienoisia rakenteellisia ongelmia lukuun ottamatta johdonmukaisen kokonaisuuden. Se alkaa kolmen edellä mainitun keskushahmon työn esittelyllä ja siirtyy tämän jälkeen Weberin tutkimusten ongelmiin. Weberiä käsittelevän luvun jälkeen Levin palaa luontevasti kokonaiskertomukseen ja selostaa Caltechin ja MIT:n välistä kitkaa ja valtapoliittisia jännitteitä. Tähän ei sisälly vielä suuria ongelmia. Weberin epäonnistuneiden tutkimusten suhteen historiallinen katsaus jää hieman ohueksi, mutta tähän on voinut vaikuttaa se, että teos on yleisesti ottaen syntynyt ilmeisen nopeassa aikataulussa. LIGO löysi gravitaatioaallot syyskuussa 2015 ja alkuperäisteos julkaistiin Yhdysvalloissa 29. maaliskuuta 2016. On vaikea sanoa, kuinka kauan teoksen käsikirjoitus on ollut hahmotteilla (Levinin tekemistä haastatteluista päätellen ehkä vuodesta 2013 lähtien), mutta kaikkien historiallisten taustatekijöiden seikkaperäiseen tutkimiseen ei selvästikään ole ollut aikaa. Teoksen luvut ovat lyhyitä ja paikoin työstä jää hieman hätäinen vaikutelma.

Kokonaisuuden kannalta ongelmallisin on luku kahdeksan ”Nousu”, joka sisältää teknisiä yksityiskohtia mustien aukkojen fysikaalisista ominaisuuksista, mutta ei kontekstoidu täysin selvästi kokonaiskertomukseen. Levin selostaa juurtajaksain röntgentähtitieteen saavutuksia 1970-luvun puolivälistä 1980-luvulle ja esittää pulsarien ja muiden neutronitähtien ominaisuuksia, mutta ei juuri avaa niiden roolia esimerkiksi LIGO:n kehitykselle. Nämä tekniset kuvaukset radiolähteistä ovat epäilemättä välttämättömiä mustien aukkojen ja sitä kautta gravitaatioaaltojen syntymekanismien ymmärtämiseksi, mutta historian näkökulmasta katsoen luku jää hieman hajanaisten yksityiskohtien kuvaukseksi. Kyseiselle luvulle valittua muotoa voinee perustella sillä, että tässä kohden teosta tapahtuu selvä tyylillinen ja sisällöllinen siirtymä historiallisesta aineistosta kohti tutkimusperinteen nykyisiä kehityslinjoja.

Tämä kaikki on siinä mielessä tarpeellista, että Mustan aukon blues on ennen kaikkea raportti gravitaatioaaltojen löytymisestä, ei LIGO:n tai jonkin sen piirissä toimineen yksittäisen tutkijan historiallisista vaiheista. Työn sisällöllisen eheyden taustalla on se, että se keskittyy pääosin Weissin, Thornen ja Dreverin tieteellisiin ansioihin, mutta kytkee näiden tekemän työn gravitaatioaaltotutkimuksen viimeisimpiin saavutuksiin ja yleisiin kehitysnäkymiin. Loppuhuipennuksen kertomukselle muodostaa luonnollisesti gravitaatioaaltojen löytyminen, mutta tästä huolimatta tarina jää ikään kuin odottamaan jonkin uuden laajemman näkymän avautumista. Tutkijasukupolvi on selvästi vaihtumassa ja alan pioneerien on aika antaa tilaa uuden polven edustajille. Levinin sanoin:

”Ron Drever on hengissä, mutta hyvin huonossa kunnossa. Hänen veljensä kirjoittaa minulle: ’Mielessäni on paljon asioita Ronista, joka on yhä ihmeellinen. Kävin eilen hänen luonaan hoitokodissa, missä hän on ollut pari vuotta. Hoito on todella erinomaista. En ole varma, tunsiko hän todella minua, mutta ehkä.’ Joe Weber on poissa. Robbie Vogt ei ole koskaan käynyt LIGO-asemilla, vailla jokainen johtaja on hänet kutsunut. Rai[ner Weiss] on konepellin alla ja Kip tapaa häntä säännöllisesti. Alkuperäisestä saksalaisryhmästä [fyysikko Heinz] Billing on tätä kirjoitettaessa 101-vuotias. [Venäläinen kokeellinen fyysikko ja Venäjän tiedeakatemian jäsen Vladimir Borisovich] Braginsky taistelee heikkenevän terveytensä kanssa ja yrittää pystyä aktiivisena, kunnes Advanced LIGO havaitsee ensimmäiset gravitaatioaallot. Hänen ryhmällään on edelleen tärkeä asema tekniikan kehittämisessä. [LIGO:n johtava tutkija] Stan Whitcomb on huolehtimassa Intian LIGO-observatoriosta. [Englantilainen fyysikko ja kansainvälisesti tunnettu gravitaatioaaltotutkija] Jim Hough toimittaa Glasgow’sta keskeisiä komponentteja edistyksellisiin ilmaisimiin. ’Me kaikki yritämme vain pysyä hengissä’, hän toteaa.” (s. 199.)

Vladimir Braginsky (1931–2016) kuoli samana päivänä kuin Levinin teos julkaistiin. Heinz Billing (s. 1914) sen sijaan elää yhä ja täytti tämän vuoden huhtikuun seitsemäs päivä kunnioitettavat 102 vuotta. Kumpikin pääsi todistamaan LIGOn tieteellistä menestystä sen löydettyä gravitaatioaallot syyskuussa 2015. Ehkä tämä kaikki on gravitaatioaaltotutkimuksen esihistoriaa ja varsinainen työ alkaa vasta tästä. Albert Einstein (1879–1955) ennusti gravitaatioaaltojen olemassaolon saatuaan valmiiksi yleisen suhteellisuusteorian ja esitettyään ensimmäisen geometrisen kuvauksen gravitaatiolle 25. marraskuuta 1915. Tämän jälkeen hän ailahteli useiden vuosien ajan osaamatta päättää, olivatko aallot todellisia luonnonilmiöitä vai eivät. LIGO osui yhdellä ainoalla havainnolla yleisen suhteellisuusteorian satavuotisjuhlavuoteen saatuaan havainnon gravitaatioaalloista 14. syyskuuta 2015. Näin tutkimusperinteelle muodostui selvä empiirinen lähtökohta tutkimusten jatkamiseksi. Levinin omien sanojen mukaan teos on kunnianosoitus tälle ”idealistiselle, eeppiselle ja raastavalle kokeelliselle yritykselle, kunnianosoitus hulluille haaveille” (s. 202).

Mustan aukon blueson helposti lähestyttävä, hyvin kirjoitettu tietokirja, joka ei vaadi yletöntä fysikaalisten oppien tuntemusta – tosin lukijan voi olla hyvä perehtyä LIGO-observatorion toimintaan ja varsinkin laserinterferometrian perusominaisuuksiin jonkin toisen lähteen avulla. Asianmukaista tietoa LIGOsta löytyy muun muassa sen omasta LIGO Magazinesta. Interferometrian keskeisiin toimintaperiaatteisiin ja mittausmenetelmiin johdattaa puolestaan esimerkiksi Christoffer Swanströmin vuoden 2000 Tähdet ja avaruus -lehdessä julkaisema artikkeli ”Interferometriasta uutta iskua: Tulevaisuuden interferometrit SIM, Darwin ja TPF löytävät avaruudesta maapalloja” (Tähdet ja avaruus 6/2000, sivut 12–17).

Mustan aukon bluesia täytyy kiittää ennen kaikkea sen eloisasta moniäänisestä kerrontatavasta. Levin päästää ääneen gravitaatioaaltotutkimuksen ensimmäisen sukupolven keskeiset edustajat, mutta kuvailee myös henkilökohtaisia tuntojaan ja nuoremman polven tutkijoiden odotuksia. Työ ei ehkä ole kaikilta historiallisilta yksityiskohdiltaan kovin perusteellinen, mutta se tarjoaa erityisen hyvän kokonaiskäsityksen gravitaatioaaltojen löytämiseksi tehdyn työn tärkeimmistä kehityslinjoista. Teoksen käännöksestä voi sanoa sen verran, että se on asianmukainen eikä sisällä varsinkin nopeasti englannista tehdyille suomennoksille tavanomaista passiivilauseiden käyttöä tai muita alkuperäistekstistä helposti käännökseen tarttuvia tyylipiirteitä. Kääntäjä Markus Hotakainen on tehnyt hienoa työtä ja tuottanut laadukkaan käännöksen, varsinkin kun otetaan huomioon se, kuinka nopeassa aikataulussa hänen on täytynyt työskennellä. Mustan aukon blues on joka suhteessa kelvollista työtä ja sitä voi varauksetta suositella jokaiselle laadukkaasta luonnontieteellisestä kirjallisuudesta pitävälle.