Tietokirjailija ja kansantieteilijä Sirkka-Liisa Ranta on kirjoittanut Suomen teehistoriaa kartoittavan tietokirjan. Kirjailija tunnetaan erityisesti maaseudun työtapoja ja -kulttuuria käsittelevistä teoksistaan. Heinänteon historiaa käsitellyt kirja Hellettä, heinäpoutaa (SKS, 2006) voitti Valtion tiedonjulkistamispalkinnon. Uusin teos, Suomalainen teekirja, valottaa teen leviämistä Suomeen sekä sen kuluttamistapoja, markkinahistoriaa ja kulttuurista merkitystä 1700-luvulta nykypäivään.

Tee saapuu Suomen säätyläistön keskuuteen 1700-luvulla

Teen kiinalainen kirjoitusmerkki chá on syntynyt kiinalaisten oppineiden keskuudessa 700-luvulla symboloimaan ihmisen ja luonnon välistä harmoniaa. Kirjoitusmerkistä sana levisi muun muassa turkin (çay) ja venäjän kieleen (tšaj), mutta suomeen vakiintunut sana tee on peräisin eteläkiinan murresanasta ta. Samaa pohjaa ovat myös englannin kielen tea ja ruotsin te. Ristiriitaisen tuntein vastaanotetulla juomalla on ollut Suomessa useita eri nimityksiä, sillä tee ei ole aina ollut suomalaisten mieleen.

Tee on saapunut Suomen säätyläisten keskuuteen 1700-luvun alussa, mutta juoma alkoi kansanomaistua vasta 1800-luvun aikana. Kahdesta ulkomailta tuotavasta yleisestä nautintojuomasta kahvi saavutti lujemman jalansijan tavallisen kansan keskuudessa, vaikka Timo Voipion tekemän tutkimuksen mukaan tee oli 1750-luvun Suomessa yli neljä kertaa yleisempi juoma kuin kahvi. Syiksi mainitaan niin ylellisyysasetukset kuin opitut tavatkin, sillä teenjuontiin oli säätyläisten keskuudessa päästy tottumaan hieman kahvia aikaisemmin. Tee oli yleinen muotijuoma 1700-luvun ja 1800-luvun alun assemblé-kokoontumisissa, jotka järjestettiin vuoroin yksityiskodeissa. Tilaisuuksissa tarjottiin kortinpeluun ja tanssin välissä usein teetä, kaakaota ja korppuja. Teen varhaiset vaiheet Suomessa kietoutuvatkin säätyläiskulttuuriin.

Ruotsin valtakunnan asettamat ylellisyysrajoituksetkin koskivat yleensä enimmäkseen kahvia; esimerkiksi tammikuussa 1767 kahvi kiellettiin kokonaan, mutta teetä sai edelleen tarjoilla kahviloissa. Teen- ja kahvinjuonti oli yleisintä Etelä-Suomessa sekä lähellä itä- ja länsirajaa sijainneissa kaupungeissa. Lännessä vaikutus tuli Ruotsista, mutta vanhan Suomen ja autonomian ajan väestö ovat saaneet teekulttuuriset vaikutteensa Venäjän puolelta.

Teetä on näin ollen nimitetty läntiseen tyyliin teeksi sekä itäisen mallin mukaan esimerkiksi tsajuksi, tsaikaksi, sajuaksi, saijuuksi ja saikaksi. Toisaalta tee on saanut osakseen myös pilkkanimityksiä, kuten haudevesi, lehtivesi ja sydämen vahvistus. Erityisesti kahviin tottunut työväki piti teetä lähinnä hailakkana vetenä, ja venäläisillä kasarmeilla palvelleet suomalaiset tottuivat hitaasti juomaan teetä. Ennakkoluuloisista asenteista huolimatta tee saavutti paikkansa osana suomalaista kulttuuria. Teen leviäminen ja kuluttaminen olivat aluksi hyvin riippuvaisia yhteiskunnallisesta asemasta, sillä kahvi oli usein työväestölle tutumpi juoma kuin tee. Kartanon palveluskunta saattoi aloittaa päivänsä aamu- ja taukokahveilla, kun taas kartanon herrasväki nautti aamulla ja illalla teetä. Työelämän murroksen myötä kahvi alkoi piristävän vaikutuksensa vuoksi vakiintua aamujuomaksi teen nauttimisen siirtyessä iltapäivään.

Kaikille yhteiskuntaluokille teetarjoilu vehnäsineen oli tuttua erilaisista juhlista, kuten häistä ja hautajaisista. Karjalassa kahvi voitti harvoin teen. Samovaari löytyi jokaisesta kodista, jolla oli siihen suinkin varaa. Toki myös muista suomalaiskodeista löytyi teenkeittoon liittyvää tarpeistoa.

Sokeripihtejä ja teekuppeja

Ylempien yhteiskuntaluokkien jäseniltä jääneistä perunkirjoista on löydetty merkintöjä erilaisista teeserviiseistä, joita käytettiin etenkin 1700-luvulta 1800-luvun alkuvuosikymmenille, kun seurapiiritapahtumat pidettiin kodin piirissä. Hiljalleen seurapiiritapahtumat siirtyivät seurahuoneisiin sekä kaupunkeihin ilmaantuneisiin kahviloihin ja ravintoloihin. Tavallisesti perunkirjoissa mainittiin erilaisiin tilaisuuksiin sopineet teekannut ja -kupit. Porvoolaisen kauppiasperheen perunkirjasta vuodelta 1801 löytyy esimerkkejä teepöydän muusta kattauksesta, sillä siihen on listattu 12 vanhaa hopeista teelusikkaa, sokeripihdit sekä kolme sokerisirotinta.

Stensbölen kartanossa lähellä Porvoota säilytetään itäintialaista tee- ja kahvikalustoa, jonka vapaaherra C.F. Rotkirch hankki Tukholmassa oleskellessaan. Suurikokoinen, 260 osaa sisältävä kalusto on valmistettu Kiinassa 1790-luvun lopulla. Posliini oli yleinen materiaali ulkomailta tuoduissa astiastoissa, mutta kansanomaisemmat juoma-astiat oli yleensä tehty puusta, savesta tai tinasta sekä varakkaampien perheiden tapauksessa myös fajanssista. Tyypillinen 1900-luvun alun astiasto oli riisiposliinista valmistettu teekupin ja aluslautasen sisältävä kokonaisuus. Posliinisia teeastiastoja suosittiin vielä pitkälle 1900-luvun puolelle, mutta nykyään suuret teemukit ovat voittaneet pienet ja sirot kupit.

Karjalassa suosittiin posliinikuppien sijaan juomalaseja eli takanoita. Juomalasit oli tarkoitettu miesten käteen, sillä hauraita teekuppeja pidettiin turhan naismaisina. Karjalasta on muisteltu, että kuuma tee hörpittiin juoma-alustana käytetyltä aluslautaselta. Kuumaa teetä ei sopinut puhallella kylmemmäksi, sillä se tuli juoda huulien polttelusta ja hien pukkaamisesta huolimatta sellaisenaan.

Teen valmistaminen ja nauttiminen

Teen hauduttamista, juomista ja pöytäkäyttäytymistä on säädelty niin kauan kuin teetä on ollut Suomessa saatavilla. Lukutaitoisille perheenemännille 1880-luvulla kirjoitetussa oppaassa evästettiin kovin sanoin teetä keittäviä: sen mukaan teelehtien keittäminen olisi pitänyt ”oikeastaan lailla kieltää miltei surmanyrityksenä ihmisiä kohtaan”. Myös sanomalehdissä muistuteltiin säännöllisesti, että teetä tuli keittämisen sijaan hauduttaa, mutta informaatio ei tavoittanut kaikkia tai oli ristiriitaista. Kansan keskuudessa teelehdet lisättiin yleensä suoraan kattilaan, jossa vesi keitettiin, eikä haudutusajoista ollut tietoakaan.  Oikeaoppisista haudutusajoista ja -tavoista oli liikkeellä eriäviä mielipiteitä.

”Teen tuntijoiden” suosimaa kolmen minuutin haudutusaikaa pidettiin liian lyhyenä, ja kiinalaista teetä saatettiin hauduttaa jopa 10 minuuttia. Yleisimmät ohjeistukset koskivat mustaa teetä, joka oli Suomessa muita teelaatuja yleisempää. Vuoden 1916 kievarisääntö toteaa, ettei kuppeja saanut täyttää niin, että ne lainehtivat yli. Tee tuli valmistaa tiettyjen ohjeiden mukaan: teekannu lämmitettiin ennen teeaineiden lisäämistä kiehuvalla vedellä. Teelehtiä haudutettiin viisi minuuttia, minkä jälkeen kannuun lisättiin kuumaa vettä.

Kansa saattoi napata sokeripalan kulhosta käsin ja nauttia teensä suoraan aluslautaselta sokeripalan läpi juoden, mutta herrasväen pöydässä sokerit noukittiin luonnollisesti hopeisin sokeripihdein tai siroteltiin sirottimesta. Tee nautittiin kupista. Suomessa teetä on makeutettu sokerin lisäksi myös hunajalla tai hillolla. Karjalassa teehen saatettiin lisätä venäläiseen tapaan vaapukka- tai kirsikkahilloa. Hillo joko sekoitettiin teehen tai lusikoitiin suoraan suuhun teenjuonnin yhteydessä. Toinen, joskin Suomessa harvinaisempi, venäläinen tapa on sitruunaviipaleiden lisääminen teehen, mutta tavan on arveltu yleistyneen Venäjälläkin vasta rautateiden myötä.  Kerman tai maidon käyttäminen teen kanssa on peräisin sekä brittien että venäläisten teetavoista, eikä kumpikaan ole sellaisenaan yleistynyt osaksi suomalaista teetapaa. Joissain teepöydissä juoman joukkoon saatettiin kaataa maitoa tai kermaa kermakosta.

Tuhti tietopaketti

Kirjailija aloittaa esittelynsä syventämällä lukijaa teehen ja sen valmistamiseen, mutta pitää rinnalla esimerkkejä suomalaisesta teehistoriasta. Teen määrittelyn jälkeen kirjassa siirrytään käsittelemään teekaupan varhaisia vaiheita Suomessa teetiilien maakuljetuksesta suomalaisten maahantuojien liikkeisiin saakka. Seuraavissa luvuissa käsitellään teen tarjoilua ja valmistamista sekä erilaisia teetapoja, joihin kuuluvat esimerkiksi herrasväen teekutsut, hautajaisten lähtöteet sekä karjalaiset teetuvat. Kirjan lopuksi palataan nykyajan näkemyksiin teestä ja suomalaisesta teekulttuurista.

Tietokirjan alussa ei esitellä tarkemmin lähteitä, mutta ne käyvät ilmi kirjan lopussa olevasta lähdeviiteluettelosta. Kirjan lähdeaineisto koostuu arkistolähteistä, painetuista lähteistä, verkkomediasta sekä tutkimuskirjallisuudesta. Suurin osa käytetystä tutkimus- ja tietokirjallisuudesta käsittelee säätyläisten tapakulttuuria sekä asuin- ja elintapoja. Painettuina lähdeaineistoina on käytetty Langlet Mathildan alun perin vuonna 1885 julkaistun kirjan ”Täydellinen käsikirja perheenemännille kaupungissa ja maalla II-II” tapaisia oppaita. Alkuperäislähteet koostuvat Museoviraston kansantieteen keruuarkistosta sekä Sergejeffin teetalon arkistosta. Historiallista lisätietoa sekä nykyajan kuvausta tukevaa aineistoa kirjoittaja on löytänyt verkkomuodossa esimerkiksi Turun yliopiston julkaisuista sekä teetalojen nettisivuilta.

Kirja etenee aluksi kronologisessa järjestyksessä esitelläkseen teen syntyperää ja leviämistä Suomeen, mutta ensimmäisen luvun jälkeen lähestymistapa vaihtuu temaattiseksi. Kussakin luvussa käsitellään sille määriteltyä aihetta, jonka sisällä saatetaan palata myös ajallisesti taaksepäin. Kirjan keskimmäiset luvut käsittelevät 1700–1930-lukujen välistä aikaa, mutta sivumäärällisesti kaikista eniten vietetään aikaa 1800-luvun puolella sekä 1900-luvun alussa, sillä monet vanhat teetavat alkoivat tuolloin osoittaa hiipumisen merkkejä. Kirjan viimeiset kaksi lukua käsittelevätkin aihetta jälleen melko kronologisessa järjestyksessä toisen maailmansodan aikaisista korvikkeista siirtokarjalaisten mukanaan tuomiin teetapoihin, pussiteen kehitykseen ja lopulta nykypäivän suomalaisiin teeyrittäjiin.

Aiheen lähestyminen temaattisesti on järkevää, koska teekulttuuriin liittyy niin monia erilaisia ulottuvuuksia. Luvut on pääosin jaettu toimivasti pienempiin alalukuihin, jotka käsittelevät yhtä isomman aihealueen osaa.  Temaattinen ote aiheuttaa lukuihin myös tiettyä toistuvuutta, koska samoja asioita kerrotaan taustatietona eri aiheen puitteissa. Osa luvuista tarvitsisi tiukempaa punaista lankaa sekä jonkinlaista alkukappaletta, joka johdattelisi lukijaa paremmin yksityiskohtiin pureutuviin alalukuihin. Teen maailmaan ja toisaalta Suomen historiaan perehtymättömälle lukijalle tiedon sijoittaminen kontekstiinsa voi osoittautua haastavaksi. Laajemman kronologisen yleisluvun tai johdattelevan alkukappaleen kirjoittaminen olisivat voineet ratkaista nämä ongelmat.

Rakenteen ajoittaisesta kömpelyydestä huolimatta kirja käsittelee ansiokkaasti aihetta, josta on kirjoitettu suomeksi vain vähän. Kieli on selkeää ja ilmaisuvoimaista sortumatta liialliseen leikittelyyn. Kirjoittajan valitsemat kuvitukset, esimerkkitapaukset ja lainaukset aikalaisten muistelmista tuovat tekstin hauskaa väriä ja auttavat yhdistämään annetut tiedot oikeisiin esimerkkeihin. Kirjaa voi suositella kaikille teen historiasta kiinnostuneille, vaikka jonkinlaista pohjatietoa teestä kannattaakin olla jo valmiiksi.