Kirjoittamisen kannalta modernisaation aikakausi loi nuorille selkeästi aikaisempaa paremmat mahdollisuudet kirjoittaa. Koulunkäynnin laajentuessa sivistystaso nousi ja yhä useampi osasi kirjoittaa ja myös tunsi tarvetta kirjoittaa. Esimerkiksi päiväkirjasta tuli yksi kirjoittamisen paikka, jossa nuoret pääsivät erittelemään omia ajatuksiaan ja tuntojaan ja näin rakentamaan minuuttaan suhteessa muuhun yhteiskuntaa. Järjestötyön laajetessa tarvittiin myös niiden piirissä kirjoittajia ja muun muassa käsinkirjoitetut lehdet saivat toimia erilaisten tekstien julkaisukanavina. Toisaalta nuorison arvo myös lukijoina alkoi nousta ja sotien välisenä aikana tämä näkyi myös kustannustoiminnassa, lapsille ja nuorille suunnattuja kirjoja alkoi ilmestyä yhä enemmän. Samalla kun kirjat tarjosivat viihdettä lukijoilleen, ne toimivat myös sukupuolen ja kansalaisuuden määrittämisen paikkoina, ja niiden maailmankuva oli leimallisesti keskiluokkainen.

Nuorten omaan kirjoittamiseen keskittyvissä artikkeleissa painottuvat nuorten omat kokemukset, tunteet ja ajattelu, kun taas artikkeleissa, joissa tarkastellaan nuorille suunnattuja kirjoituksia, eritellään nuoruuspuhetta suhteessa ideologisiin ja yhteisöllisiin näkökulmiin. Artikkelien taustalta on löydettävissä erilaisia tulkintoja nuoruuden käsityksistä modernisaation edetessä. Toisaalta nuoruus ja siihen liitetyt käsitykset miellettiin tärkeinä sekä kansallista että yhteiskunnallista tulevaisuutta silmälläpitäen, mutta toisaalta nuoret koettiin uhkaksi, joka riistäytyisi käsistä ilman tarpeellista kontrollia. Myös nuorten omassa maailmankuvassa käsitykset itsestä toisaalta yhteiskunnallisena muutosvoimana, toisaalta perinteitä säilyttävänä ja eteenpäin kantavana väestönosana vaihtelivat. Yhteiskunnallisilla ja valtiollisilla tilanteilla oli voimakkaat vaikutuksensa paitsi koko kansakunnan, niin myös nuorison elämään ja erityisesti tämä näkyi sota-aikoina sekä myös sisällissodan jälkeisessä poliittisesti kahtiajakautuneessa yhteiskunnassa. Myös nuorten väestönosan sisällä oli erottavia tekijöitä kuten luokka, sukupuoli sekä etniset ja alueelliset erot.

Kirjan avaa Kirsti Salmi-Niklanderin artikkeli, jossa hän tarkastelee sosiaalisen tekijyyden strategioita nuorten työläisnaisten suullis-kirjallisissa verkostoissa 1910–1920-luvulla.  Sosiaalisen tekijyyden käsite on peräsin englantilaiselta tutkijalta Margareta Ezellilltä, joka liittää termin siihen kirjoittamisen kulttuurin vaiheeseen, jossa tekstit levisivät käsin kirjoitettuina kopioina perheen, suvun tai ystäväpiirin sisällä ja niiden luomiseen osallistui useita ihmisiä ja kirjoittajien identiteetti hämärrytettiin nimimerkkien avulla. Salmi-Niklanderin tutkimuksen kohteena ovat Helsingin Sosialidemokraattisen nuorisoseuran piirissä 1910–1920-luvulla käsinkirjoitetut lehdet, joissa nimimerkillä kirjoittaminen oli yleinen käytäntö ja kollektiivisen toiminnan ideologia vaati yksilöllisyyden peittämistä. Erityisesti hän keskittyy lehden naiskirjoittajiin ja etenkin kollektiivisen nimimerkin Sanelma Oikotien tekijyyden selvittelyyn. Salmi-Niklanderin mukaan ”1910–1920-luvun nuorten työläisnaisten kirjallinen perintö on kudottu käsinkirjoitettujen ja painettujen lehtien salanimien verkostoon” ja heidän kirjoittamisessaan korostuu tekstuaalinen vuorovaikutus ja sosiaalinen toiminta, eikä kaunokirjallinen luomistyö kuten saman seuran miehillä usein. Hän näkee seuran ydinryhmän edustaneen aikansa työläisälymystöä, joka oli hankkinut yleissivistystä itseopiskelun avulla ja jonka piirissä luotiin omia näkemyksiä taiteesta, kulttuurista ja politiikasta. Ryhmän sisällä toimivat myös Salmi-Niklanderin tutkimat naiset, mutta selvästi hierarkiassa miesten alapuolella. Salmi-Niklanderin mukaan Sanelma Oikotien kirjoituksista on kuitenkin löydettävissä hyvinkin sukupuolitietoinen näkökulmaa ja nimimerkin kirjoituksissa korostui naisen aseman erittely eri teemojen kautta.

Kirjan toisessa artikkelissa Saara Tuomaala pohtii mitä Pohjois-Pohjanmaan nuorisoseurojen käsinkirjoitetut lehdet kertovat maalaisnuorista ja sukupuolesta 1920–1930-luvun modernisaatiossa. Tuomaalan tarkastelun kohteena ovat näissä esitetyt sukupuolten ihanteet ja käytännöt, jotka olivat syntyneet nuorten oman toiminnan myötä. Nuoret toivat lehdissään esiin sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä odotuksiaan, tavoitteitaan, toiveitaan ja pelkojaan. Kirjoittamisen taustalla vaikuttivat paitsi nuorisoseuraliikkeen ideologinen retoriikka, niin myös yhteisöjen erilaiset valta- ja hierarkiasuhteet, joita synnyttivät muun muassa sukupuoli, luokka-asema, varallisuus ja paikallisuus. Tuomaalan aineistossa nousee esiin paikallistason sukupuolitettu ja sukupuolittava normiyhteisö ja sen arkijulkisuus, joka kytkeytyi monella tapaa paikalliseen julkisuuteen. Siinä tapahtumakerronta liittyi talojen ja kyläyhteisöjen arkiseen elämään. Käytännöllisen arkielämän vastapainona kirjoituksissa esiintyvä eroottinen sävy oli peitetympää ja vertauskuvallisempaa ja se esiintyi usein runojen ja laulujen muodossa. Tuomaalan mukaan käsinkirjoitetuista lehdistä tuli merkittäviä sosiaalisen kirjoittamisen, esittämisen ja paikallisen julkaisemisen harjoituskenttiä. Niissä kirjoittajat saattoivat soveltaa erilaisia kirjoittamisenlajeja ja näin saada monipuolista harjaantumista kirjoittamiseen.

Marko Tikka avaa artikkelissaan Esselströmin ja Lehkosen poikien todellista ja keksittyä elämää. Tikan aineisto koostuu kahden perheen murrosikäisten poikien käsinkirjoitetuista lehdistä 1900-luvun alkupuoliskolta. Hänen mukaansa perhepiirissä kirjoitetut lehdet tuovat esiin lähikuvaa 1900-luvun lasten elämänpiiristä, sosiaalisista suhteista ja heidän käsityksistään maailmasta. Sittiäinen nimistä lehteä toimittivat postinhoitaja Esselströmin lyseoikäiset pojat 1910-luvulla muutaman vuoden ajan. Lehkosen poikien lehti puolestaan oli Ämmätär, joka ilmestyi 1935–1940. Tikan mukaan Sittiäinen oli uutisia ja ulkoasuaan myöten parodia oikeasta sanomalehdestä, kun taas Ämmätär oli aikakauslehtityyppinen. Lehdissä oli myös muita eroavaisuuksia, jotka tuovat esiin paitsi kirjoittamisen ajankohdan niin myös perheiden sosiaalisen ympäristön erilaisuuden. Esselströmit kuuluivat säätyläistöön ja Lehkoset olivat maanviljelijäperhe, ja Ämmätärtä lukemalla voikin muodostaa tarkan kuvan talon töistä ja siitä sosiaalisesta verkostosta, johon perhe kuului. Lehkosen pojat kuvittivatkin pääasiassa oman lähiympäristönsä todellisuutta, kun taas Esselstömin poikien lehti sisälsi melko vähän viittauksia heidän elinpiirinsä todelliseen elämäänsä. Vasta vuoden 1939 tilanne avasi Ämmättären laajemmille katsauksille, kotiseudun kuvausten rinnalle tulivat koko Suomen tapahtumat. Molempien perheiden lehdet kuvastelevat kuitenkin tietyllä tapaa poikien elämänpiiriä, jossa he elivät ja niitä ajatuksia ja asenteita, joita heidän ympäristössään liikkui. Niissä näkyi myös aikakauden henkinen ilmapiiri, joka tuli esiin esimerkiksi suhteessa sotiin. Kun ensimmäinen maailmansota ei sinällään koskettanut suomalaisia, tuli toinen maailmansota sitäkin lähemmäksi ja todemmaksi.

Kirjan toinen osa keskittyy nuortenkirjallisuuden ideologisiin kytkentöihin. Hellevi Hakalan artikkelissa pohditaan, mikä oli romanttinen oppimäärä kohti ihanteellista kansalaisuutta.  Hän haluaa rikkoa ajatusta, jonka mukaan 1920–1930-luvun nuortenkirjallisuus oli pelkästään viihteellistä, ilman sidosta aikaansa. Tänä aikakautena nuortenkirjallisuudelle kehittyi omat markkinat, sillä nuortenkirjan kysyntää kasvattivat yleinen elintason nousu, oppivelvollisuuden myötä lisääntynyt lukutaito ja kasvava vapaa-aika.  Yhteiskunnan modernisoitumisen myötä myös nuoruus elämänvaiheena pidentyi. Kirjojen määrän kasvu edisti viihteellistymistä ja lajin statuksen laskua. Artikkelissaan Hakala tarkastelee millaista naiskuvaa suomalaiset tyttökirjat tuolloin tuottivat. Hänen lähtökohtanaan on kontekstuaalisen kulttuurintutkimuksen näkökulma, ja sen mukaisesti hän näkee nuortenkirjat modernisoituvan yhteiskunnan kulttuurituotteina. Hakala pohtii, mitä ovat ne rakenteet populaarikirjallisuudessa, joissa mahdollinen ideologinen vaikuttaminen lukijaan tapahtuu ja miten niissä luonnollistetaan arvonäkemyksiä. Teosten naiskuvien kautta hän pyrkii osoittamaan niiden kannanotot vallitsevaan yhteiskunnalliseen arvomaailmaan. Hänen esimerkkiaineistonaan ovat ns. neitoromaanit eli tytöille kirjoitetut romanttiset kertomukset. Neitoromaaneissa sankaritar integroidaan yhteiskuntaan romanttisella parisuhteella ja sitä seuraavalla avioliittolupauksella ja perheellä. Toistuvilla kuvilla korostetaan avioliiton, perheen ja äitiyden keskeisyyttä naisen identiteetin perustana ja näin uusinnetaan hyväksyttyä näkemystä naiseuden oikeasta luonteesta. Kirjojen avioliittokuvausten kantava voima on romanttisen rakkauden ideologia. Neitoromaanien luonteelle tyypilliset piirteet auttoivat vahvistamaan kansallista ideologiaa ja vallitsevaa sukupuolijärjestystä. Vaikka neitoromaaneista oli löydettävissä myös romanttisen sankarittaren paradigmaa rikkovia piirteitä esimerkiksi poikatytön tai työssäkäyvän työläistytön hahmoissa, niin niistä ei kuitenkaan löytynyt tarpeeksi voimaa tukemaan normista ja vallitsevasta naisidentiteetistä poikkeamista. Alhaisesta kirjallisesta statuksestaan huolimatta neitoromaanit olivat siis tiukasti omassa ajassaan kiinni vahvistaen, ei rikkoen vallitsevaa arvomaailmaa. Tästä syystä kirjallisuutta voidaankin Hakalan mukaan tarkastella kasvatusvälineenä, jonka tarkoitus oli välittää lukijalle tiettyä maailmankuvaa ja sosiaalisia arvoja.

Tuomas Tepora paneutuu artikkelissaan toisen maailmansodan aikaiseen nuortenkirjallisuuteen. Lukeminen oli merkittävä ajanvietemuoto ja kirjallisuudella oli oma tehtävänsä nuorison puolustustahdon vahvistamisessa, sillä heidän nähtiin edustavan kansakuntien konkreettista elinvoimaa ja tulevaisuutta. Tepora tuo esiin mielenkiintoisen näkemyksen, että pääosa kirjoihin tarttuneista nuorista edusti keskiluokkaa ja että nuorten kirjallisuuden isänmaallis-siveellis-vapaussotamainen sanoma olikin etupäässä tarkoitettu omien joukkojen vahvistamiseksi ja kasvattamiseksi, ei poliittisen ideologian pakkosyötöksi esimerkiksi työväestön lapsille. Itse en tätä ihan purematta nielisi, kun miettii esimerkiksi kansakoulun tarjoamaa ideologista kasvatusta. Teporan mukaan nuortenkirjallisuutta voi ennen kaikkea tarkastella kuvauksena kirjailijoiden ja kustantajien maailmankuvasta sekä nuorisoon kohdistuneista toiveista. Teporan tutkimissa nuorten kirjoissa on nähtävissä kasvatusihanne, jota leimasi 1800-luvun jälkipuolella kiteytetty hegeliläis-snellmanilainen kansallis-ideologia sekä siihen liittynyt arkielämän kristillisyys. Tärkeintä oli kokonaisuuden etu ja ihmisten persoonallisten pyyteiden tuli sulautua kansakunnan tarpeisiin. Sota-ajan ideologia ja propaganda löivät leimansa nuorten kirjoihin ja ne ammensivat meneillään olevan sodan tapahtumista ja sota-arjen sattumuksista. Poikakirjojen sankarit ilmensivät isänmaallisuutta ja maskuliinisuutta, he olivat urheita, toimeliaita ja pelottomia. Sodanaikaisten tyttökirjojen sankarittaret olivat pikkulotista oikeiksi lotiksi kasvaneita nuoria naisia. Yleensä tyttökirjat olivat realistisempia kuin poikien yltiöpäiset seikkailukirjat. Tyttökirjoissa tyttöjen elämä noudatteli pitkälti todellisuudesta tuttuja piirteitä, jossa oli sijaa myös yksilöllisille tunteille.

Kirjan kolmannessa osassa pohditaan koettua, kerrottua ja kuviteltua sotaa. Sen ensimmäisessä artikkelissa Marianne Junila pohtii tamperelaisten koulutyttöjen aineiden pohjalta mitä teit keväällä 1918. Aineistona hänellä on Tampereen tyttölyseon oppilaiden syksyllä 1918 kirjoittamat aineet aiheella ”Muistelmia kapina-ajalta 1918”. Aineiden perusteella Junila pohtii tyttöjen suhtautumista sisällissotaan ja siihen liittyvään väkivaltaan heidän oman kokemuksensa kautta. Hän lukee lähteitään dokumentteina kirjoittajan suhteesta sisällissodan tapahtumiin ja hänen mukaansa ne tarjoavatkin mahdollisuuden päästä poikkeuksellisen lähelle lapsen kokemusta, johon aikuisiän muistelmat eivät pysty. Aineet eivät kuitenkaan olleet vapaasti kirjoitettuja, vaan niitä ohjasivat opettajan antamat kysymykset. Tyttöjen kirjoittamista määritti voimakkaasti valkoisen Suomen näkemykset sodan syistä, kulusta ja päämääristä. Junila katsoo, että koulutyttöjen tehtävänannolla oli sekä dokumentaarinen että poliittinen tavoite ja se on mahdollista nähdä osana sitä ideologista kamppailua, jota sisällissodissa yleensäkin käydään lapsista ja nuorista. Tämän kamppailun avulla pyritään pitämään yllä sodassa saavutettuja valta-asemia, jotka tavallisessa arkipäivässä saattaisivat muuten pian haalistua. Osalla kirjoittajista olikin selkeästi poliittista innostusta ja vakaumusta, joka auttoi hahmottamaan maailman selkeästi ja kirjoittamalla nämä tytöt kokosivat omat, perheen ja luokkatovereiden ja koko tyttökoulun kokemukset eheäksi kansalliseksi kertomukseksi. Epäpoliittisissa kodeissa maailma ei yksinkertaistunut yhtä helposti hahmotettavaksi, vaan se oli sattumanvaraisempi ja arvaamattomampi. Tällaisista kodeista tulleet tytöt olivat epävarmempia pohtiessaan sotaa ja sen merkitystä.

Antologian viimeisessä artikkelissa Ilona Kemppainen tarkastelee lasten ja nuorten kuvauksia suomalaisessa lehdistössä jatkosodan ensimmäisten kuukausien ajalta. Hänen tavoitteenaan on saada esiin jatkosodan ensi kuukausien innostunut ja toiveikas mieliala, joka vähitellen vaihtui arkisempiin tunnelmiin. Hän keskittyy siihen, mitä lehdistössä nuorisolta odotettiin ja miten nuorisoa vaadittiin ja kannustettiin tekemään parhaansa. Lehdistö osallistui muun muassa nuorten innostamiseen ja kannustamiseen työhön, erityisesti maataloustyö nähtiin kesällä ja syksyllä 1941 ensiarvoisen tärkeänä. Yleisenä oletusarvona oli, että jokainen tekisi töitä ja antaisi kaikkensa isänmaan eteen. Luomalla näin kuvaa nuorison aktiivisuudesta vahvistettiin käsitystä poisjäämisen mahdottomuudesta. Kesän maataloustöiden loputtua ja ensi innostuksen haihduttua lehdistön luomaan kuvaan alkoi ilmestyä myös huolestuneita kirjoituksia toimettomana vetelehtivästä ja huvittelevasta nuorisosta. Kemppainen näkeekin ristiriidan ihanteellisen ja ahkeran ja toisaalta lorvivan ja huvittelevan nuorison kuvauksissa ja pohtii oliko lopulta kuitenkin kyse samoista nuorista, vain eri näkökulmista katsottuna. Kemppainen näkee jatkosodan alun lehtikirjoitukset samaa 1800-luvun kasvatusideologista taustaa vasten kuin Tepora. Ihminen oli osa suurempaa kokonaisuutta ja sitä varten hänen oli toimittava, itsensä unohtaen.

Oman äänensä, tosin aikuisten kautta välitetyn, lapset saivat kuuluville muutaman lehden lastenpalstalla. Kemppaisen mukaan lastensivujen tekstit käsittelivät sotaa hyvin erilaisessa hengessä kuin aikuisten kirjoittamat. Niistä on löydettävissä ajankuvaa, mutta myös normaalia lapsuuteen ja perhe-elämään kuuluvaa aineistoa.

Kaikissa kirjan artikkeleissa näkyy, että niiden kirjoittajat ovat syvällisesti perehtyneet omaan aiheeseensa. Teksti on sujuvaa ja ote tutkimusongelmaa analyyttisesti avaava ja kontekstoiva. Mielenkiintoisimpana pidin Marko Tikan artikkelia, sillä se toi esiin kiinnostavasti murrosikäisten poikien elämää ja ajattelua 1900-luvun alkupuolella, aihe jota, kenties lähteistön puutteen vuoksi, ei ole aiemmin kovin paljon tutkittu. Erityisesti artikkeleissa, joissa tutkimuksen kohteena olivat käsinkirjoitetut lehdet, olisi ollut mielenkiintoista pohtia enemmän kirjoittamisen merkityksiä yksittäiselle kirjoittajalle. Vaikka antologian kirjoittajat painottavatkin, että kysymys on yhteisöllisen kirjoittamisen tutkimisesta, niin olisin silti kaivannut mukaan myös joitakin yksityisiä tekstejä, esimerkiksi päiväkirjoja, joiden avulla olisi voinut tarkentaa analyysiä 1900-luvun alkupuolen nuoruudesta, tuoda mukaan myös kokijan ääntä. Toinen asia mitä olisin kaivannut, oli työväenluokan ja sen arvomaailman voimakkaampaa esiin nostamista. Nyt kirjan artikkelit keskittyivät lähes kokonaan, Salmi-Niklanderin ansiokasta artikkelia lukuun ottamatta, porvarillisen, valkoisen Suomen ohjaamaan ja tuottamaan näkemykseen nuoruudesta.