Venla Kuoppamäen ”Sun poika kävi täällä” on jaettu viiteen lukuun, viiteen syksyyn vuosien 2014 ja 2018 välillä. Muistelmateksti on kirjoitettu päiväkirjanomaiseen asuun niin että tapahtumilla on päivämäärät, mutta samalla teksti sisältää paljon tarinaa rakentavia pohdintoja ja otsikointeja. Ensimmäinen luku alkaa otsikolla ”Helvetinkone” ja päiväyksellä 30.8.2014. Viimeinen päiväys on 21.3.2018 otsikolla ”Ajathan varovasti!”. Eräs tarinan kaarista jännittyy näiden kahden luvun ja kahden ajopelin, motocross-tyyppisen moottoripyörän ja auton välille. Tarinan yksi säie on vauhdista nauttivan nuorukaisen elämäntarina.

Oskari, jonka elämän käänteistä, sairastumisesta ja sairauden kulusta äiti kirjoittaa, on vielä 17-vuotias kun haastava käytös ja psyykkinen oireilu alkavat syksyllä 2014. On viehtymystä vauhtiin, päihteisiin ja toiveita omasta asunnosta. Kun käytökseen tulee raivokohtauksia, äitiä alkaa ”hirvittää ja pelottaa”. Hän turvautuu yhteiskunnan apuun, lastensuojeluun. Oskarille tehdään kiireellinen sijoitus vain kaksi kuukautta ennen täysi-ikäistymistä. Oskarin parhaaksi ja pikkuveljen suojelemiseksi ”peli vihelletään poikki”, ja Oskari päätyy lastensuojelulaitokseen satojen kilometrien päähän kodista. Äidin huoli on raskas, mutta luottamus yhteiskuntaan kirkas; hänen ”pieni”, ”rakas” poikansa saa apua sieltä, ”missä nuorta osattaisiin parhaiten auttaa”. (s. 27)

Tunteiden ailahtelua

Kuoppamäen teoksessa on päiväkirjamaista toisteisuutta ja tunteiden ailahtelevuutta. Arkisuus tuo toden tuntua tekstiin. Tunteissa rakastaminen ja toivo toistuvat enemmän kuin itse-epäilyt, ja joka sivuilta huokuu vahva tahto pelastaa oma lapsi. Oskari on saatava takaisin raiteilleen, terveeksi, kouluun, töihin ja kansalaiseksi. Mukana on huolta teinien elämästä yleensä, päihteistä ja pelästyminen ensimmäisestä psykoosista, josta kuitenkin tiedetään olevan hyvät mahdollisuudet selvitä. Välillä näyttää, että ”oikea Oskari” on palannut ja perhe on selvinnyt säikähdyksellä.

Puoliso, oma äiti ja ystävät tukevat tarinan äitiä ja lopulta löytyy myös Finfamin vertaistuki. Toisten äänet vilahtavat teoksen sivuilla, mutta ennen muuta teos on taisteluaan taaksepäin katsovan äidin tilinteko. Juuri hänen tunteisiinsa, päiviinsä ja arkeensa lukija johdatetaan, ja muiden, niin läheisten kuin viranomaisten näkökulmat jäävät välillä harmittavankin ohuiksi. Toisaalta äidin näkökulmassa pitäytyminen tuo teokseen johdonmukaisuutta.

Äiti kuvaa huolen tuntuvan jokaisessa solussa: lihaksissa, vatsassa, niskassa. Kun Oskari on karannut nuortenkodista äiti myös ”rukoilee mielessään, ettei mitään pahaa tapahtuisi”. Huolikokemus on siten sekoittuneen fyysinen ja henkinen. Modernin aikamme suorittavan yksilön tavoin huolestunut äiti etsii kuumeisesti tietoa, sillä hän haluaa ymmärtää ja hallita tilannetta. Hän hoitaa ansiotyönsä ja pitää huolta voinnistaan. Kulttuurinen leijonaemon kuva, väsymätön taistelijaäiti on valittu teoksen metaforaksi, ja psyykkinen taistelu kulkee teoksen sivuilla huolesta ja kriisistä helpotukseen ja taas uuteen huoleen. Sitten kuitenkin pahin tapahtuu kun Oskari ajaa kohtalokkaan auto-onnettomuuden.

Ennen onnettomuutta on tapahtunut paljon. Maniasta useina syksyinä kärsinyt Oskari on saanut kaksisuuntaisen mielialahäiriön tilalle skitsiaffektiivisen häiriön diagnoosin, ”tavallaan kuin molemmat samassa paketissa, kaksisuuntainen JA skitsofrenia”, äiti kuvaa sairautta (s. 273). Oskari on viimeisinä viikkoinaan ennen onnettomuutta ollut osastohoidossa Kellokosken sairaalassa, tutussa paikassa, jossa hänen maniajaksojaan on onnistuneesti hoidettu aiemmin. Vointi on kuitenkin nyt viimeisellä kerralla tasaisen huono eikä hoitosuunnitelma vakuuta äitiä. Oskari on harhainen ja psykoottinen. Äidin tyrmistykseksi lääkäri antaa Osakarille myös ulkoiluluvan, ja monesti päivystyksestä ja osastohoidosta karannut Oskari karkaa nytkin. Traagisuutta lisää, että hän karkaa ulkoillessaan juuri äidin kanssa. Oskaria ei saada lähipäivien aikana palaamaan osastolle, ja sairaalan käytäntöihin kuuluu kirjata hänet ulos. Tarina kuljettaa lukijan läpi neljän syksyn, kuvaa niihin liittyvät sairastumiset ja paranemisen jaksot. Äidin kokema turhautumisen ja pelon, toivon ja valon sykli katkeaa teoksen lopun auto-onnettomuuteen. Viimeisten sivujen tapahtumia ei paisutella. 21-vuotiaan lapsensa menettäneen äidin suru on viiltävän syvää, mutta silti vähäeleistä ja toteavaa ”Elämää ei aina voi ymmärtää, eikä tällä kertaa lähtöjärjestys tuntunut reilulta”.

Elämän vaikeiden kysymysten äärellä

”Sun poika kävi täällä” on äidin tunteiden dokumentti. Tapahtumien tasolla se on yksilön, tarmokkaan ja toimeliaan äidin ja yhteiskunnan tuki- ja apurakenteiden kohtaamisia. Suomalaisessa 2000-luvun yhteiskunnassa palveluita on, apua on saatavilla, sekä yksityisiä että julkisia. Kuitenkin etenkin Oskarin viimeisen sairastumisvaiheen kohdalla kohtaamisesta tulee myös konflikti. Äidin tieto ja kokemus poikansa käytöksestä sivuutetaan ja äidin halu pitää poika turvassa osastohoidossa törmää sairaalan ja hoitokäytäntöjen rutiineihin. Palvelujärjestelmän periaatteet kuten potilaan mahdollisimman vähäinen rajoittaminen ja oma vastuunotto sairautensa hoidosta ovat ideaaleja, jotka näyttävät psykoottista lastaan katsovasta äidistä vastuuttomuudelta. Teos onkin kauttaaltaan paitsi muistiin merkittyä koettua todellisuutta, puheenvuoro ja keskustelun herättäjä siitä, kuinka paljon omaisia psyykkisesti sairaan läheisen hoidossa kuullaan, mikä heidän roolinsa hoidon järjestämisessä on. Koskettava kysymys kuuluu, kuka voi määrätä 18-vuotta täyttäneen nuoren aikuisen elämästä? Miten vanhempien tulisi toimia? Miten viranomaisten ja hoitojärjestelmän  pitäisi toimia?

Venla Kuoppamäen teos kysyy vaikeita kysymyksiä ja valottaa psyykkistä sairastumista läheisten näkökulmasta. Teos on yhteiskuntakriittisistä piirteistään huolimatta ennen muuta kuitenkin kirjoittajaansa keskittyvä, omaelämäkerrallinen ja tunnustuksellinen. Paitsi  tilinteko, se on eräänlainen surukirjoitus, joka kertoo rehellisesti ja monipolvisesti äidin taipaleen viikosta viikkoon, vuodesta toiseen taistelussa, jota hän ei voita. Menetyksen rinnalle on punottu tarina äidin sitkeästä uskosta parempaan ja kertomus rakkauden katkeamattomuudesta. Kuumeinen toimeliasuus päättyy, mutta se päättyy rauhalliseen kiitollisuuteen kun tietää tehneensä kaiken mikä on ollut tehtävissä.

Kuoppamäen teos on jalostunut kirjaksi ”syksyllä 2020 valmistuneesta tajunnanvirranomaisesta tekstiryöpystä” kuten hän kiitoksissa toteaa. Sanat ovat ehkä hoitaneet kriisistä ja menetyksestä toipuvaa Kuoppamäkeä, jäsentäneet kaaosta ja tunteita terapeuttisen kirjoittamisen tavoin. Kirjoittaminen on esipuheen mukaan toiminut myös muistina, keinona laittaa talteen, ja etäännyttämisenä. ”Tämä tarina haluaa tulla kirjoitetuksi. Se asuu toistaiseksi mieleni ja kehoni sopukoissa. Haluan siirtää sen paperille. Etäämmälle.” (s. 7) Etäisyys ehkä helpottaa. Se myös mahdollistaa tarinan jakamisen muille, julkaisemisen. Samanlaisia tilanteita kokeneille teos voi toimia vertaistukena, peilinä, ehkä lohtuna. Palvelujärjestelmän toimijoille, erilaisille auttajille se Kuoppamäenkin toiveen mukaan toimii tärkeänä näkökulmana, toisenlaisena tietona, jota nuorten, perheiden ja mielenterveyden palveluja kehitettäessä tulisi nykyistä tarkemmin kuunnella.