Hännikäisen teos herätti polemiikkia jo ennen ilmestymistään. Savukeidasta kritisoitiin julkaisupäätöksestä: ilmeisesti jotkut katsovat asiakseen tuomita kirjan sitä lukematta. Debatti oli masentava esimerkki sosiaalisen median lietsomasta aggressiivisesta keskustelukulttuurista, jota myös Hännikäinen itse edustaa (ja jota hän hyödyntää esiintymällä sananvapauden marttyyrinä). Kritiikin kohteena ei tosin ollut vain teos, vaan Hännikäisen muu touhuilu mm. puolifasistisen Sarastus-lehden toimituskunnassa. Liekö tämä syy siihen, että edes kuukausi kirjan ilmestymisen jälkeen kukaan ei ollut tehnyt arvosteluvarausta Agricolaan, jonka kirjoittajakunnasta löytyisi toki allekirjoittaneen osaamista syvällisempää sukupuolihistoriallista asiantuntemusta.

Mieheys uhattuna    

Kunnia on kirjoitettu ”tyytymättömille”: miehille, jotka eivät hyväksy yhteiskunnan ja miehisen arvomaailman ”naisistumista”. Hännikäisen ihanteena on läheisiään suojeleva kunnian mies, joka hakeutuu vertaistensa veljien yhteisöihin. Kauhukuvana on puolestaan ”aggressiivisuudesta riisuttu ja kunniantuntonsa menettänyt”, naisia palveleva ja itseään psykologisoiva pasifistimies.

Sukupuoli on ”kokonaisvaltainen kokemus”: sukupuolieron Hännikäinen ankkuroi biologiaan ja ylihistorialliseen maskuliinisuuden ideaaliin. Hännikäiselle miehisyys ei paikannu muutoksenalaisiin kulttuurisiin käytäntöihin, kuten kotitöiden tekemiseen tai tekemättä jättämiseen, ne kun eivät kerro miehisyydestä mitään. Samanaikaisesti hän kuitenkin käsittelee mieheyden muuttuvia historiallisia koodeja, paikoin hyvinkin nyansoidusti.

Kuva: Eino Valkaman kokoelma/Keravan museo, 1925-1930.

Teoksen kiinnostavin essee käsittelee Jokelan ja Kauhajoen koulusurmia, ja siinä sivussa Hännikäisen omia koulukiusaamiskokemuksia, joiden kautta hän pohtii murhaajien vääristynyttä kunniantavoittelua. Hännikäinen pohtii kiihkottomasti maskuliinisuuden väkivaltaista pohjavirettä. Rauhallisessa yhteiskunnassakin väkivalta on ”varanto”, johon tarvittaessa turvaudutaan. Hän korostaa, selväjärkisesti argumentoiden, että väkivalta ei piile tietokonepeleissä, televisio-ohjelmissa, aseissa, tai lasten leluissa, vaan ”selkäytimessämme, eikä mikään lakipykälä tai vihanhallintakurssi saa sitä sieltä pois”. Allekirjoitan tämän. Asiantilan realistinen toteaminen ei silti tarkoita, ettei sille voisi tehdä mitään. Väkivalta ei piile aseissa, mutta niiden saatavuuden rajoittaminen on silti välttämätön osa yhteisön itsesuojelua. Aselakien tiukentamista vastustava Hännikäinen ei näytä hyväksyvän tätä.

Hännikäinen arvostaa traditionaalista maskuliinisuutta, jonka ytimessä on kunniakoodien säätelemä aggressiivisuus. Hän korostaa, ettei pyrikään esittämään maskuliinisuudesta turvallista tai ”sisäsiistiä” versiota. Väkivaltaisen maskuliinisuuden ihailussa on ikäviä kaikuja fasismin aatehistoriasta, olkoonkin, että Hännikäinen sanoutuu irti kansallissosialismista. Suoria kehotuksia väkivaltaan ei teoksesta löydy, itsepuolustukseen kyllä. Hänen kunniankaipuunsa onkin ehkä lähempänä kirjailija Ernst Jüngerin (1895-1998) konservatiivista aatemaailmaa kuin fasismia tai kansallissosialismia. Esseistinä Hännikäinen on pakkomielteineen yhtä kiinnostava ja innostava kuin Antti Nylén, joskin ehkä vähemmän väkivaltainen.

Maskuliinisuus uskontona

Aidon uskovaisen tavoin Hännikäinen jakelee ohjeita, kehotuksia ja kieltoja oikean mieheyden varjelemiseksi. Miehisyyden ensimmäinen sääntö kuuluu: ”älä ole nainen”.  En oikein tavoita, miksi miehisyys pitäisi määritellä ensisijaisesti negaation kautta. Metsästys, voimailu, sotilashyveet ja kamppailulajit ovat tekstissä toistuvasti esimerkkeinä oikeanlaisesta mieheydestä. Mieheyden mittana on urosten jatkuva keskinäinen kilpailu ja siinä voittajana selviäminen. Paljastavaa kyllä, esimerkkejä ei juuri lainkaan ole miesten joukkueurheilusta, jonka luulisi sentään olevan miehisen veljeyden ydinaluetta.

Kuva: Leuanvetoa Rukajärvellä 1942. (SA-kuva)

Hännikäinen käyttää historiaa työkaluna ja argumenttiensa tukena. Käyttö on valikoivaa, mutta kysehän ei ole akateemisesta tutkimuksesta, vaan poleemisesta argumentoinnista. Yleistysten taso vihloo silti hampaita. Sukupuolierojen pysyvyyden korostaminen johtaa essentialismiin, jossa sukupuolet näyttävät lukkoon lyödyiltä ja monoliittisilta käsitteiltä.

Esipuheessaan Hännikäinen toteaakin, että hänellä ei ole mitään sanottavaa niille, joiden mielestä sukupuoli ”on pelkkä mielivaltainen sosiaalinen pakkopaita”. Välillä tosin tuntuu, että teos on kirjoitettu nimenomaan heille. Hännikäisen kritiikin ja piikittelyn kohteena ovat feminismi ja profeministinen miestutkimus.  Jos ns. kriittisen miestutkimuksen tavoitteena on ”maskuliinisen hegemonian” kritiikki, on Hännikäisen teos tuon hegemonian kiihkeä puolustuspuhe.

Tässä(kin) debatissa vastakkain ovat kärjistykset. Hännikäinen on oikeassa siinä, että miesten enemmistö pitää profeministisen miestutkimuksen tavoitteita ”löylynlyöminä”. Hännikäisen esittämä antimoderni vaihtoehto  − väkivaltaiset kunniakoodit, verivalat ja suljetut veljeskunnat – on kuitenkin yhtä kaukana miesten arjesta kuin profeministisen miestutkimuksen maskuliinisuuksia purkava pateettinen itseterapointi. Jos keskustelun vaihtoehdot ovat nämä, siirryn suosiolla nurkkapöytään. En tiedä onko se maskuliinista vai feminiinistä, eikä kiinnosta.

Sankarifantasia

Sankaruus on tekstissä usein toistuva käsite. Lapsiaan kasvattavan perheenisän sijaan maskuliinisuuden korkeimpana ihanteena on vastustajansa väkivalloin kukistanut samurai. Romanttinen soturikunnian ihailu tuo minulle mieleen John Miliuksen Conan − barbaari (1982) -elokuvan tai southern rock -yhtye Molly Hatchetin levynkannet. Paikoin Hännikäinen miehisyyden ihanne muistuttaa todellisuutta pakenevaa fantasiaa.

Hännikäinen ihailee miehisiä veljeskuntia ja haaveilee niiden lopulta syrjäyttävän naisistuneen pehmoyhteiskunnan. Voisi kuvitella, että Hännikäinen olisi innoissaan Venäjän kehityksestä. Konservatiiviset arvot ja perinteiset sukupuoliroolit ovat siellä vahvoilla, kun miesten verkostot hallitsevat politiikkaa ja taloutta. Maata johtaa todellinen Äijä, joka poseeraa häntä palvovan moottoripyöräjengin ympäröimänä. Olisiko tässä Hännikäisen miehinen ihanneyhteiskunta?

Hännikäinen ilmiselvästi kammoaa pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Konsumerismi, feminismi ja naisten sanelemat tasa-arvopyrkimykset syövyttävät miehistä kunniaa ja maskuliinista veljeyttä. Kirjaa lukiessa tulee mieleen Don Siegelin tieteiselokuva Varastetut ihmiset (1956), jonka päähenkilö on yksin laumaihmisiksi muuttuneiden muukalaisten puristuksessa. Hännikäiselle näitä laumaihmisiä ovat tietysti feministit, mutta myös heitä vastustava miesliike (kuten Henry Laasanen). Sitä hän kritisoi ansiokkaan teräväsanaisesti käänteiseksi feminismiksi.  Mielihyväkeskeinen miesliike on Hännikäinen mukaan ”atomisoituneiden urospyrkyreiden liike, jotka erottaa atomisoituneista naaraspyrkyreistä vain eri tavoin kohdistunut sukupuolivietti”. Ristiriitaista kyllä, Hännikäinen siis kiistää olevansa minkään sortin miesasiamies.

Esseekokoelmansa lopuksi Hännikäinen esittelee oman kunniakoodinsa kymmenen teesiä (tyyliin: ”älä reagoi jokaiseen loukkaukseen”). Teesit ovat hyviä ja − käyttääkseni Hännikäisen inhoamaa sanaa – varsin sukupuolineutraaleja. Niitä vasten voi itse kukin peilata omia kunniakäsityksiään, sukupuolesta riippumatta.

Kaikkine provosointeineen Hännikäisen kirja on nautittavan poleemista ja paikoin terävän analyyttistä esseismiä. Savukeidas ansaitsee tunnustuksen sen julkaisemisesta. Sittemmin kustantajan ja Hännikäisen tiet ovat erkaantuneet, kun Hännikäinen on toilailuillaan taas sabotoinut omaa uskottavuuttaan. Niistä huolimatta Kunnia on lukemisen arvoinen teos.