Miten tupakasta tuli ongelma?

Pekka Hakkaraisen tupakkakirja kuvaa muutosta jossa tupakan yhteiskunnallinen ja kulttuurinen asema on vuosien varrella muuttunut. Kirjassa tarkastellaan miten tupakan mainostamiskiellot, ikärajoitukset ja tupakoinnin muut rajoitukset syntyivät ja miten ne ovat vaikuttaneet tupakointiin Suomessa sekä minkälainen ideologia näiden rajoitusten takana on ollut. Kirja antaa myös hyvät perustiedot tupakkateollisuuden rakenteesta Suomessa ja ulkomailla. Teos perustuu Tupakan uusi suunta tutkimushankkeseen.

Hakkarainen, Pekka: Tupakka. Nautinnosta ongelmaksi. Vastapaino, 2000. 182 sivua. ISBN 951-768-069-4.

Pekka Hakkaraisen tupakkakirja kuvaa muutosta jossa tupakan yhteiskunnallinen ja kulttuurinen asema on vuosien varrella muuttunut. Kirjassa tarkastellaan miten tupakan mainostamiskiellot, ikärajoitukset ja tupakoinnin muut rajoitukset syntyivät ja miten ne ovat vaikuttaneet tupakointiin Suomessa sekä minkälainen ideologia näiden rajoitusten takana on ollut. Kirja antaa myös hyvät perustiedot tupakkateollisuuden rakenteesta Suomessa ja ulkomailla. Teos perustuu Tupakan uusi suunta tutkimushankkeseen.

Kirjan näkökulma, jossa tupakan muodostumista yhteiskunnalliseksi ongelmaksi kuvataan on kiinnostava, sillä ei ole todellakaan itsestään selvää mikä asia milloinkin koetaan juuri siksi vakavaksi ongelmaksi johon katsotaan tarpeelliseksi puuttua. Hakkarainen tuo esiin sen, miten yhteiskuntamme riskit ovat sosiaalisia rakennelmia ja sen miten ihmisyhteisöt pitävät vähän eri asioita eri aikoina riskeinä. Kaikkia vaarallisia tai haitallisia asioita ei välttämättä pidetä sosiaalisina ongelmina.

Tupakoinnin määrittely vakavaksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi (meidän aikanamme) perustuu käsityksiin tupakoinnin terveyshaitoista ja niiden kansaterveydellisestä merkityksestä. Tätä määrittelyä tupakkateollisuus on yrittänyt tietysti kaikin keinoin vastustaa mutta nyt näyttäisi siltä, että tupakkateollisuus olisi häviämässä taistelun kehittyneissä teollisuusmaissa ja tupakan kulutuksen kasvu olisi kääntynyt, kehitysmaita lukuunottamatta, laskuun.

Ihailusta inhoon

Kirja palauttaa mieliin kiinnostavasti miten varsin nopeasti tupakasta ja tupakanpoltosta on tullut meille yhä ongelmallisempi asia, kun se aikaisemmin oli normaaliin tapakultuuriin ja käyttäytymiseen liittynyt tapa.

Suomessa eniten tupakkaa polttanut väestönosa olivat vuosina 1901-1925 syntyneet miehet, joista tupakoi 1940-luvun lopussa jopa kolme neljäsosaa. (eräs syy tähän, jota Hakkarainen ei kylläkään tuo esiin, lienee ollut se, että tupakkaa jaettiin rintamalla ns. annostupakoina ja näin tavallaan luotiin valtion toimesta nikotiiniriippuva sukupolvi).

Tupakointi oli vielä 1960-luvun Suomessa osa modernisaatiokehitystä. Se oli modernin elämäntavan eräs tunnusmerkki. Tämän tavan kytkeytymistä modernisaation Suomeen Hakkarainen ei kovin laajasti käsittele. Miksi oikeastaan niinkin irrationaalisesta toiminnasta kuin tupakoinnista on voinut tulla näin valtavan suosittu ja kultturisesti ladattu tapa?

Hakkarainen tuo lyhyesti mutta kiinnostavasti esiin sen, miten vielä 1960- ja 1970-luvulla tupakka oli erittäin voimakkaasti suomalaiseen tapakultuuriin kuulunut tuote. Tupakointia pidettiin tuolloin vielä niin itsestään selvänä, että yleisesti oli tapana pitää kahvikutsuilla esillä ns. vierastupakoita, joita vieraiden sitten sopi ottaa ja panna palamaan. Filmitähti ilman tupakkaa ei ollut tarpeeksi uskottava. Linja-autojen takaosat oli varattu tupakoitsijoille, (tästä lienee vieläkin peräisin uskomus, että pitkien bussimatkojen aikana nimenoman takapenkille kerääntyy matkan hauskin remusakki). 1970-luvun alun monien kouluneuvostojen suurin saavutus olivat koulujen pihoille rakennetut tupakointipisteet. Ylioppilaskirjoituksista saattoi olla oikeus päästä "hermosauhuille" jne… Näistä seikoista olisi oikeastaan mieluusti lukenut hiukan enemmänkin.

Vaikka tupakointia saatettiin myös paheksua esteettisenä haittana ei sitä vastaan kuitenkaan oltu suunnattu valtion taholta rajoittavaa lainsäädäntöä, tupakan mainontaa esimerkiksi televisiossa rajoitettiin vapaaehtoisilla sopimuksilla 1960-luvulla. Mainoksissa ei saanut muuten esittää ihmisiä "mutta yksi miehen käsi ja sen liike olkavarresta lähtien saa näkyä" sanotaan tupakkamainontaa ohjaavassa ohjeessa mainostelevisiossa.

Ajat ovat tästä todella muuttuneet, nyt 2000-luvulla monet edelläkuvatuista "vapauksista" eivät enää tulisi kuuloonkaan. Vieraat ajetaan ulko-oville ja parvekkeille polttamaan ja he joutuvat selittelemään paheksuttavaa tapaansa ja nyt jopa parveketupakointiiin (kiinnostava uudis-sana sekin) on alettu suhtautua entistä kielteisemmin.

Tupakan asema on muuttunut todella nopeasti. Siitä on nyt entisät selkeämmin tulossa ympäristöhaitta, joka on rahvaanomainen, vähän koulutettujen, riippuvuutta aiheuttava ja hiukan tyhmänä pidetty vaarallinen ja entistä enemmän myös inhottu tapa. Tupakan kulutus onkin kääntynyt 1990-luvun alussa selvään laskuun.

Tupakointi muihin ongelmiin verrattuna

Hakkarainen vertaillee tupakointia kahteen muuhun nautintoaineisiin liittyvään yhteiskunnalliseen ongelmaan: alkoholiin ja huumausaineiden käyttöön. Näitä kaikkia on määritelty riippuvuuden, päihtymisen ja nautinnon käsittein ja niihin kaikkiin liittyy tietty määrä sosiaalisia ja terveydellisiä haittoja.

Alkoholin suhteen yhteiskunnallinen arviointiprosessi on vaihdellut paljon aina totaalisesta kieltolaista vuosina 1919-1932 kohti yhä vapaampaa alkoholin saatavuutta 1990-luvulla. Alkoholi koettiin etenkin 1960-luvun lopulta lähtien osana yhteiskunnan kulttuurista modernisoitumista.

Huumeet alettiin kokea Suomessa ongelmaksi 1960-luvun loppupuolelta lähtien kun uudenlainen huumeiden käyttö levisi nuorison keskuuteen, monet näistä aineistahan toki olivat olleet olemassa ennen sitäkin mutta niiden käyttö alettiin tiedostaa ongelmalliseksi, juuri tuolloin. Hakkarainen on tutkinut aikaisemmmin väitöskirjassaan huumausaineiden käytön muodostumista sosiaaliseksi ongelmaksi. Hakkaraisen mukaan näyttäisi siltä, että suhtautuminen tupakkaan olisi kulkemassa kohti huumeiden kaltaista kieltoa, ja toisaalta huumeiden suhteeen olisi tapahtumassa vastakkaista kehitystä. Hän arvelee että parinkymmenen vuoden kuluessa voisi olla hyvinkin mahdollista tilanne, jossa tupakka olisi kriminalisoitu ja marihuana laillistettu.

Terveysrintama

Tupakkakirjassaan Hakkarainen kuvaa havainnollisesti tupakanvastaisen "terveysrintaman" muodostumisen. Tupakan vastaisen rintaman Suomessa muodosti itse asiassa varsin suhteellisen pieni joukko, joka koostui terveydenhoitohenkilökunnasta, valtiotieteilijösitä oikeusoppineista, poliitikoista ja valtion virkamiehistä. Mistään varsinaisesta kansanliikkeestä ei siis varsinaisesti ollut kysymys, vaikkakin tupakoinnin vastasisille rajoituksille on tuntunut olevan laajojen joukkojen tuki. Ulkomaiset esikuvat ja kontaktit olivat sille myös tärkeitä.

Kuvatessaan lainsäädännön kehitystä Hakkarainen kertoo miten tupakkateollisuuden näkökantoja ymmärrettiin aina paremmin valtionvarainministeriössä puhtaasti valtion taloudellisen intressin vuoksi. Tämä siitäkin huolimatta että tupakoinnin katsotaan pidemmällä tähtäimellä kuluttuvan enenmmän valtion varoja kuin tuovan niitä lisää. (vuoden 1987 tutkimuksen mukaan kulut olisivat 4,5 miljardia ja valmisteveron tuotto 2,2 miljardia) Tupakkateollisuus suljettiin sitten melko varhaisessa vaiheessa pois päätöksiä ja linjanvetoja tehneistä työryhmistä.

Erittäin kiinnostavaa antia Hakkaraisen kirjassa ovat myös kuvaukset tupakkateollisuudessa tapahtuneista muutoksista ja tupakkateollisuuden vastastrategioista, joihin kuului muun muassa piilomainonta ja tapahtuma sponsorointi. Nyt näyttäisi vahvasti siltä, että tupakkayhtiöt Suomessa ovat jo lähes kokonan vain tupakan myyntiä harjoittavia yhtiöitä, uusia kotimaisia tupakkamerkkejä ei enää vuosiin ole tuotu markkinoille, ja savukkeiden valmistusta Suomessa näyttäisi vähitellen olevan loppumassa. Ylipäänsä vaikuttaa siltä, että tupakkateollisuudella on todella syytäkin olla huolissaan asemastaan, niinpä se onkin suunnannut markkinointiponnistuksiaan onnistuneesti kehitysmaihin ja entisiin sosialistimaihin jonne on syntynyt merkittäviä uusia ja jatkuvasti kasvavia markkina-alueita.

Miten tämä muutos nautinnosta ja modernin mittarista tappavaksi ongelmaksi sitten oikeastaan tapahtui? Hakkarainen tuo esiin kirjassaan "terveysrintaman" ponnistelut tupakkalainsäädännön kiristämiseksi. Vuonna 1976 Suomessa tuli voimaan "maailman tiukimmaksi" sanottu tupakkalaki. Tämä politiikan tärkeänä käynnistäjänä oli hänen mukaansa ennen muuta sosialidemokraattien politiikka, jonka eräänä keskeisenä doktriinina oli "rakenteellisen terveyspolitiikan" käsite. Tuon politiikan tärkein ajatus oli se, että terveyttä tuli vaalia rakenteellisin toimin ei ainoastaan perustamalla uusia sairaaloita ja lisäämällä terveydenhoitohenkilökuntaa, vaan sen sijaan tulisi puuttua niihin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin, jotka synnyttivät sairauksia ja muuttaa niitä. Tätä ajatusta sovellettiin myös tupakan haittojen torjumiseen. Tämä tie olisi hidas mutta johtaisi lopulta kestävämpään lopputulokseen kuin pelkkä vahinkojen paikkailu jälkikäteen.

Lakien ja kieltojen vaikutus tupakointiin

Entä tulokset? Onko tupakointi näiden lainsäädännöllisten toimien myötä vähentynyt? Tulokset ovat Hakkaraisen mukaan olleet melko laihoja. Vuosien 1979-1992 välisenä aikana tupakoivien miesten osuus näyttäisi vähentyneen noin kaksi prosenttiyksikköä 35 %:sta 33%:iin, mutta vstaavasti naisten tupakointi lisääntyi samana aikana 18%:sta 20%:iin. Nuorten osalta tulokset olivat vielä huonompia. Tästä on sitten vedetty sellainen johtopäätös, että rajoitustoimet eivä ole olleet riittäviä.

Vuonna 1994 astuikin voimaan uusi tiukennus, jossa oli erityisesti huomioitu ns. passiivisen tupakoinnin vaarat. Mainosrajoitukset laajenivat, myyntikieltoikäraja nousi 18-vuoteen ja tupakointirajoitukset koskivat nyt julkisten tilojen lisäksi työpaikkoja. Tämän lain myötä kaduille, ovien pieliin ja parvekkeille ilmestyivät röökiringit ja ikkunoihin roikkumaan pelottomat nikotinistit, ilmiöitä, jotka tuntuvat jo nyt olevan osa normaalia kaupunkikuvaa. Vuoden 2000 alussa voimaan tulivat sitten lisätiukennukset, jotka koskivat mm. ravintoloiden tupakoimattomien alueiden lisäämistä.

Savulle altistuminen näyttäisi vähentyneen, mutta tupakoiven ihmisten määrä ei tunnu erityisen paljoa alentuneen, pikemminkin tupakoitsijat polttavat vähemmän kuin aikaisemmin. Laieilla ei ainakaan lyhyellä aikavälillä tarkasteltuna näyttäisi siis olleen kovin suurta merkitystä säännöllisesti tupakoivien ihmisten määrään. Esimerkiksi miesten osalta tupakoivien osuus väestöstä oli 27 prosenttia vuonna 1994 mutta nousi tupakkalain tiukennuksen jälkeen 29 prosenttiin ja oli vuonna 1998 30 prosenttia.

Jos tarkastellaan pidempää ajanjaksoa muutos on kuitenkin tapahtunut, tupakointi on vähentynyt, on vain epäselvää mistä tuo vähentyminen oikestaan on johtunut. Hakkaraisen mukaan on erittäin vaikea arvioida kuinka paljon muutos johtuu lainsäädännöstä ja kuinka paljon muista tekijöistä. Oikeastaan tämän seikan analysointia olisi odottanut kirjasta hiukan enemmänkin. Mikä osuus todellakin tällä kaikella juristerialla loppujen lopuksi on ollut itse tupakointiin? Nuuskan osalta Hakkarainen kuitenkin katsoo, että kehitys on ollut selkeää. Nuuskan käyttö ei ole vähentynyt nuuskan totaalisen kieltämisen jälkeen, vaan käyttäjämäärät näyttäisivät etenkin nuorten keskudessa selkeästi lisääntyneen. Vaikuttaa siltä, että juuri nuuskan kielto on tehnyt nuuskan kokeilun houkuttelevammaksi nuorisolle. Lopputulos on kiinnostava varsinkin jos tämä seikka asetetaan nyt käytävään huumepoliittiseen keskustelun valoon ja kriminalisointien tehokkuudesta yleisellä tasolla. Entä jos nuuskan suhteen lähdettäisiin kiristyvien rangaistusten linjalle kuten ns. klassisten huumeiden kanssa on tehty? Loppuisiko nuuskaaminen jos se kokonaan kriminalisoitaisiin, vai vahvistaisiko se vain uuden alakulttuurin syntyä ja loisi vahvan pimeän nuuskan kaupan?

Tupakkaongelman määrittely on yhä selkeämmin 1990-luvun lopulta lähiten ollut osa laajempaa muutosta, medikalisoitumista, jossa koko elämämme näyttää muuttuvan kuolemaan johtavaksi hoitoa vaativaksi sairaudeksi. Nikotiiniriippuvuuden korostaminen on osa tätä lääketieteellistymisen prosessia, jossa tupakointi nähdään tavallaan biologisten mekanismien kautta toimivana pakonomaisena toimintana. Tästähän sitten seuraa se, että sairautta voidaan hoitaa lääkkeillä, joita lääketeollisuus onkin kiitettävästi tuonut markkinoille.

Eräs kiinnostava seikka johon Hakkarainen puuttuu teoksessan on uusien nikotiinivalmisteiden kauppaaminen. Kun tupakan vastustamisessa päätrendi on ollut 1990-luvulla passiivisen tupakoinnin estäminen niin 1990-luvun lopulla se on ollut addiktion käsitteen soveltaminen huumeiden lisäksi nyt myös tupakointiin. On alettu yhä enemmän puhmaan nikotiiniriippuvuudesta. Tämä on johtanut kiinnostavaan tilanteeseen jossa lääketehtaat kilpailevat tupakkateollisuuden kanssa nikotiinmarkkinoista. Markkinoille on 1990-luvulla tullut nikotinipurukumien, laastareiden ja imeskelytablettien lisäksi nyt myös nikotiini-inhalaattoreita, eräänlaisia savuttomia savukkeita joiden avulla nikotiiniaddiktiota voidaan "hoitaa".

Hakkarainen tuo esiin myös kolme sääntelyn muotoa, jotka liittyvät myös tupakkaan, nautintojen yhteiskunnallisen valikoinnin eli nautintojen politiikan. Toisaalta voitaisiin Klaus Mäkelän mukaan puhua myös haittojen yhteiskunnallisesta sietämisen politiikasta.

Hakkarainen tuo myös esiin sosiologi Hannu Ruonavaaran ajatuksen moraalisääntelystä: terveysvalinnat ovat arvokysymyksiä. Kansanterveysajattelu on luonteeeltaan aina moraalista, jossa riskin käsitteillä ja "tieteellisen" epidemologisen tiedon avulla meille tuotetaan ohjeita siitä miten meidän tulisi elämämme elää.

Hakkaraisen tupakkakirja on kiinnostava ja monipuolinen esitys tupakan asemasta ja sen vastustamisesta Suomessa, jota voi lämpimästi suositella paitsi kaikille tupakan vihollisille myös sen ystäville.

Arvostelu ilmestyi myös Viridis-lehdessä:
http://www.kaapeli.fi/viridis

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *