Suomen Romanien historian syntysanat lausuttiin 2006 Romaniasiain neuvottelukunnan 50-vuotisjuhlavuonna, ja teos ilmestyi 2012. Tasan 500 vuotta aikaisemmin oli tattareita tavattu ensi kerran Ruotsin valtakunnassa. Kirjan on toimittanut Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian lehtori Panu Pulma. Kirjassa on 494 sivua, noin 150 kuvaa ja useita karttoja. Siinä on 16 artikkelia sekä lukuisia tietolaatikoita keskeisistä romanivaikuttajista sekä romanikulttuurin eri puolista. Teoksen kirjoittamiseen on osallistunut toistakymmentä henkilöä, joista osa on romanitaustaisia ja osa pääväestön edustajia, historian- tai kulttuurintutkijoita sekä muiden alojen asiantuntijoita.

Romanien alkuvaiheista Suomessa on säilynyt vähän kirjallisia lähteitä; nämäkin liittyvät yleensä ongelmiin ja avaavat vain viranomaisten ja pääväestön näkökulman. Taitavat historiantutkijat ovat silti pystyneet rakentamaan eloisan kuvan kiertolaiskansan elämästä. 1800-luvun loppupuolelta lähteiden määrä kasvaa valtavasti, ja 1900-luvulta lähtien haastattelujen kautta tulee myös romanien oma moniääninen näkökulma esille. 

Suomen Romanien historiassa on kolme päälukua, joista ”Ulkoa marginaaliin” johdattaa lukijan romanien vaiheisiin 1500-luvulta toiseen maailmansotaan asti. ”Kohti täyttä kansalaisuutta” jatkaa historiaa 1940-luvulta 2000-luvulle. ”Kielen ja kulttuurin muutos” luotaa lopuksi romanikulttuurin eri puolia. Toivottavasti teos innostaa muidenkin maiden tutkijoita kirjoittamaan oman maansa ja lopulta koko Euroopan romanien historian.

Osa lukijoista varmasti ahmii kirjan kannesta kanteen, mutta pelkään, että moni ei jaksa lukea laajaa ja paikoitellen varsin tieteellistä kieltä. Kuvituksella ja laajoilla kuvateksteillä olisi kuitenkin voitu kertoa romanien vaiheiden pääpiirteet. Nyt kaikki kuvat eivät edes liity rinnalla kulkevaan leipätekstiin ja huolellisesti laadittujen kuvatekstien rinnalla on mielikuvituksettomia tokaisuja, esim. ”Pastori ja romanit”, ”Rukousteltta Pirkkalassa 1980-luvun alussa”; onpa yksi kuva jäänyt kokonaan tekstittä. Kuvaajia sekä kuvausaikoja ja -paikkojakaan ei ole mainittu johdonmukaisesti. Teoksen kansikuva on upea. Mutta missä ovat yhteisön naiset? Ehkä heitä olisi voinut sijoittaa vaikka takakanteen.

Ulkoa marginaaliin

Kirjan ensimmäinen luku kertoo romanien varhaishistoriasta toiseen maailmansotaan asti, uskonnollisesta heräämisestä ja joutumisesta sodan puristukseen. Väitöskirjaa tekevän FM Tuula Rekolan artikkeli ulottuu 1500-luvulta 1800-luvun puoliväliin. Tattarit, kuten romaneja ja muita kiertolaisia tuolloin nimitettiin, ilmestyivät Tukholmaan vuonna 1512. Alun suopea suhtautuminen muuttui pian torjuvaksi. Kun tattareita ilmaantui 1559 Ahvenanmaalle, Juhana-herttua määräsi Korsholman voudin lopettamaan heidän kaupankäyntinsä ja vangitsemaan heidät. Kunnon kansalaistenhan kuului asua paikallaan ja tehdä työtä. Kiertolaisia tavattiin Turussa 1580-luvulla ja Savonlinnassakin 1590-luvulla. Paikalliset asukkaan kokivat majoitusta ja muonitusta vaatineet kulkijajoukot rasitukseksi ja halusivat karkottaa ne Ruotsin puolelle, mistä ne lienevät tulleetkin. Tattareita on toki voinut saapua Suomeen jo aiemmin ja Venäjältäkin, mutta nykytutkimus ei voi aukottomasti määrittää heidän tarkkaa tuloaikaansa eikä -suuntaansa.

Pari sataa vuotta tattariongelmaa koetettiin ratkaista karkotuksin. Vuosina 1637–1748 oli jopa voimassa laki, jonka mukaan jokainen määräajan jälkeen maassa tavattu tattarimies oli vangittava ja hirtettävä ilman oikeudenkäyntiä. Mutta kuolemantuomioita ei liene pantu täytäntöön. Määräyksistä huolimatta kiertolaisia ei saatu ajettua maasta, ja heihin suhtautuminenkin vaihteli. Esimerkiksi kreivi Per Brahe otti heitä töihin ja koetti saada torppareiksi autiotiloille 1650- ja 1660-luvuilla. Romanimiehiä otettiin myös sotaväkeen vapaaehtoisesti tai väkisin tai vietiin pakkotöihin linnoituksille. Naisia kyydittiin vuodesta 1738 lähtien Turun kehruuhuoneelle. Kirkon yleinen linja oli pitkään kielteinen, mutta moni pappi kastoi romanilapsia, jakoi aikuisille ehtoollista ja hautasi vainajia kirkkomaahan jo ennen kuin kirkkolaki hyväksyi mustalaislasten kastamisen 1689. Romanien kiertelevä elämä vaikeutti kuitenkin väen merkitsemistä kirkonkirjoihin ja kristinopin oppimista. 

Romanit tekivät liikkuvaan elämäntapaansa luontuvia töitä; miehet kävivät hevoskauppaa, valmistivat hevosten varusteita sekä kengittivät, lääkitsivät ja kuohitsivat hevosia. 1600-luvulla heissä oli myös hakaseppiä, langanvanuttajia ja kattilanpaikkaajia. 1700-luvulla muutama sai jopa porvarisoikeudet. Sotaväessä romaneja palveli eri aselajeissa, mutta  Suomen siirryttyä 1809 Venäjän yhteyteen monen miehen sotilasura katkesi ja useat päätyivät pakkotyölaitoksiin. Muuten ammattikirjo laajeni. Miehet myivät lasitehtaiden tuotteita, keräsivät paperitehtaille lumppuja, keittivät salpietaria, paikkasivat kattiloita ja tekivät kangaspuihin pirtoja. Jotkut asettuivat torppareiksi tai talojen rengeiksi. Piiskuri oli uusi ammatti ruumiinrangaistusten poistamiseen asti 1889. Naiset tekivät käsitöitä, siivosivat, pyykkäsivät, povasivat, harjoittivat parannuskeinoja ja välittivät uutisia.

Talous- ja sosiaalihistorioitsija, PhD Miika Tervonen jatkaa artikkelissaan ”Kiertolaisia, silmätikkuja ja rajojen ylittäjiä” romanien vaiheiden kuvausta toiseen maailmansotaan asti. Hän arvioi vähemmistöä olleen 1800-luvun lopulla 1 500 – 2 500 henkeä eli alle promille väestöstä. Silti vähemmistön asemaa pohdittiin valtiopäivillä yhä uudelleen papiston ja talonpoikien ottaessa asian esille. Papistolle mustalaiset olivat uskonnollis-siveellinen ongelma, koska he ”elivät synnissä” ilman vihkimistä, eivät kastattaneet lapsiaan eivätkä edes kuuluneet seurakuntaan. Talonpojat valittivat heidän vaativan pakkokestitystä, majoitusta ja muonitusta. Kiertolaisten katsottiin myös näyttävän huonoa esimerkkiä elämäntavallaan ja pahimmassa tapauksessa joutuvan vaivaiskassojen rasitukseksi.

Lehdissä ilmestyi yhä enemmän erilaisia juttuja romaneista. Moraaliset ja romanttiset jatkotarinat ja näytelmät kuvasivat hetkessä eläviä vapaita ”villejä”. Uutisissa kerrottiin myös ulkomaisista sirkusseurueista. Joskus romanitkin ilmoittelivat aviokuulutuksistaan, nimenvaihdoksistaan ja talokaupoistaan. Paikalliskirjeenvaihtajat kertoivat hanakasti tappeluista ja varkauksista, joihin romanit olivat sekaantuneet. 1860-luvun lopulta lähtien kirjoittelu kävi yhä vihamielisemmäksi, mutta muistitieto antaa toisen kuvan; se kertoo vilkkaasta arkisesta kanssakäymisestä sekä keskinäisistä avo- ja avioliitoista. Romanit eivät siis eristyneet muista, eikä heitä pelkästään vihattu – jotkut rohkenivat jopa vaatia heille samoja oikeuksia kuin pääväestölle.

Irtolaislakia ja laillista suojelua uudistettaessa otettiin vuoden 1865 irtolaisasetukseen erityinen mustalaispykälä, joka edellytti passittomana kulkeneiden romanien pidättämistä ja toimittamista maaherran kuulusteluun. Vuoden 1883 irtolaislaki poisti erityiskohtelun. Kun 1895 asetettiin mustalaiskysymystä pohtiva komitea, siihen ei otettu yhtään romanien edustajaa! Komitea halusi sulauttaa romanit muuhun väestöön pakko- ja kontrollitoimin, jotka olivat ristiriidassa sen ilmoittamien yhdenvertaisuusperiaatteiden kanssa: hevoset piti takavarikoida, ihmiset rokottaa ja henkikirjoittaa sekä panna lapset lastenkoteihin ja aikuiset työ- ja rangaistussiirtoloihin. Onneksi varojen puute ja sortovuodet estivät toimet.

Suomen itsenäistyttyä romaneista muotoutui maan kansallinen vähemmistö. Sisällissodan aikana he kieltäytyivät aseista, mutta niin punaiset kuin valkoisetkin surmasivat heitä summittaisesti. Kun sairaanhoito- ja eläinlääkintäpalvelut lisääntyivät ja tehdastuotteet levisivät maaseudullekin, romanien perinteinen toimeentulo vaikeutui. Niinpä romanit alkoivat hankkia elantoaan yhä enemmän kerjäämällä. Pääväestö puolestaan pelotteli mustalaisten petkuttavan ihmisiä ja levittävän tarttuvia tauteja.

Tervonen kirjoittaa useita sivuja myös Mustalaislähetyksestä (per. 1905), jonka piirissä uskonnollisen herätyksen uskottiin ratkaisevan ”mustalaiskysymyksen”. Hän palaa aiheeseen toisessakin artikkelissaan, samoin tekee Väinö Lindberg seuraavassa osiossa sekä useat kirjoittajat myöhemmissä artikkeleissa. Nämä ja muut toistot ärsyttävät johdonmukaisesti etenevää lukijaa, mutta eivät vaivanne niitä, jotka silmäilevät artikkelin sieltä, toisen täältä.

Entinen Vapaakirkon pastori, sosiaalineuvos Lindberg kirjoittaa lyhyehkösti Suomen romanien uskonnollisesta heräämisestä. Tässä on ollut tärkeä osa sekä pääväestöön että romaniyhteisöön kuuluvilla vaikuttajilla niin Mustalaislähetyksen (myöh. Romano Missio) kuin muidenkin yhdistysten piirissä. Hengellinen toiminta on tähdännyt myös lukutaidon lisäämiseen ja muuhun valistamiseen. Lindberg korostaa lisäksi musiikin merkitystä hengellisessä toiminnassa etenkin 1970-luvulta lähtien. Ensimmäinen romanikielinen jumalanpalvelus Suomessa 1995 on ollut tärkeä tapahtuma kielen takia, mutta myös siksi, että sen yhteydessä evankelisluterilaisen kirkon edustaja on pyytänyt anteeksi romanien aikaisempaa huonoa kohtelua. Esimerkin innostamana myös Ruotsin ja Norjan kirkot ovat esittäneet romaneille anteeksipyyntönsä.

Panu Pulma kirjoittaa romaneista sota- ja kotirintamalla sekä evakkotaipaleella. Sotien vuoksi yli 1000 Karjalan romania joutui evakkoon. Vähintään 300 romania palveli armeijassa, missä moni heistä oli tekemisissä hevosten kanssa. Ainakin 60 romanimiestä menetti henkensä isänmaan puolesta taistellessaan. Pulma valaisee myös pakinoitsija Pekka Peitsen eli Urho Kekkosen ikävänsävyisiä kirjoituksia romanipolitiikasta. Olisin lukenut sota-ajan ahdingosta laajemminkin, mutta enempää aineistoa ei liene löytynyt kohtuullisella vaivalla.

Kohti täyttä kansalaisuutta

Kirjan toinen, seitsemän artikkelia sisältävä osuus käsittelee romanien vaiheita 1940-luvulta 2000-luvulle. Miika Tervonen aloittaa kirjoittamalla aiheesta ”Romanit ja suuri muutos”. Toisaalta muutos merkitsi kielen ja kulttuurin yhtenäistymistä, jonka saivat aikaan maan eri puolille levittäytyneet Karjalan evakkoromanit. Toisaalta suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutos vei pohjan romanien perinteisiltä elinkeinoilta. Haastatteluilla Tervonen saa myös romanien oman äänen kuuluville. 

Romanikysymys oli 1940-luvun Suomessa ennen kaikkea asuntokysymys, osin jo evakkoromanienkin vuoksi. Kun pääväestö ei halunnut lähettyvilleen mustalaisia, nämä kyhäsivät suurten kaupunkien liepeille hökkeli- ja telttakyliä tai asuivat jopa maakuopissa. Surkeista oloista lapsia otettiin helposti huostaan ja sijoitettiin lastenkoteihin. Nämä olivat 1970-luvulle asti osa valtion romanipolitiikkaa, joka tähtäsi vähemmistön sulauttamiseen. Pohjoismaisen passivapauden tultua voimaan 1954 Suomen romaneja alkoi muuttaa Ruotsiin, ja muutto kiihtyi 1960- ja 1970-luvuilla. Asunnottomuus ja työttömyys työnsivät heitä pois Suomesta, ja parempi sosiaaliturva ja työllisyys vetivät heitä Ruotsiin. Tehtaat, rakennustyömaat, vanhainkodit ja ravintolat tarjosivat työpaikkoja jopa luku- ja kirjoitustaidottomille. Kaikkiaan 3 000 – 5 000 Suomen romania muutti Ruotsiin, missä omia romaneja vain muutamia satoja. Osa jäi ja osa palasi olojen kohennuttua.

Vuonna 1953 valtiovalta asetti komitean pohtimaan mustalaiskysymystä, minkä se teki vanhan sulauttamispolitiikan hengessä ja pääväestön ehdoilla. Samana vuonna perustettu Romanengo Staggos – Romanien liitto koetti osaltaan aktivoida romaneja äänestämään ja hoitamaan omia asioitaan. Se myös pyrki parantamaan asunto- ja koulutustasoa sekä puuttumaan poliisiväkivaltaan ja syrjintään. Sen painostuksesta 1954 papinkirjoista poistettiin merkintä etnisestä alkuperästä. Mustalaiskomitean ehdotukset hautautuivat vähin äänin, mutta vuonna 1956 valtioneuvoston alaisuuteen perustettiin Mustalaisasiain neuvottelukunta (myöh. Romaniasiain neuvottelukunta).

Vielä 1954 noin kolmannes romanimiehistä elätti itsensä hevoskaupalla, ja kauppa kävi niin kauan kuin savotoilla tarvittiin hevosia, mutta pian moni romani siirtyi autokauppaa. Autojen ansiosta myös kulkukauppa kävi helpoksi: astiat, kankaat, saippua, pesuaineet ja kellot tekivät kauppansa syrjäseuduilla. Jotkut miehet keräsivät romurautaa, toiset siirtyivät pääväestön elinkeinoihin ja tekivät sekatöitä tehtaissa, rakennuksilla, satamissa, ravintoloissa, myymälöissä ja toimistoissa. Kireän alkoholipolitiikan aikana myös viinan salakauppa houkutteli sekä miehiä että naisia. Kun ennen oli käyty kauppaa tuttujen ihmisten kanssa, nyt asioitiin tuntemattomienkin kanssa. 1970-luvulla hevosten suosion taas noustessa romanit alkoivat kasvattaa, valmentaa ja ohjastaa ravihevosia.

Romanien Ruotsiin muuton osalta Tervosen artikkelia täydentää toimittaja Gunni Nordströmin kirjoitus ”Sosiaalipoliittiset pakolaiset”. Naapurissa olivat näet olot ja etuudet 1950- ja 1960-luvulla paremmat. Nordström kertoo myös siitä, mitä romanien muutto vaikutti naapurimaiden sosiaaliturvaan ja yhdistystoimintaan. Luistavaa tekstiä on ilo lukea. Harmi, ettei se käsittele 1970-luvun lopun jälkeenkin jatkunutta yhteydenpitoa.

YTM Sarita Friman-Korpela kirjoittaa lähinnä Romaniasiain neuvottelukunnan arkistojen pohjalta Suomen romanipolitiikan kansainvälisistä yhteyksistä. Hän käsittelee muualta tulleita vaikutteita ja Suomen panosta kansainväliseen romanipolitiikkaan. Maamme romaniasiain hoidossa oli 1900-luvun taitteesta asti otettu mallia Norjasta, jossa harjoitettiin kontrollipolitiikkaa. Vielä 1950-luvullakin tämä oli ajan hengen mukaista; niin Mustalaislähetys kuin Romaniasiain neuvottelukuntakin uskoivat kontrolliin. Kun Ruotsin tiedotusvälineet kertoivat vuosikymmenen lopulla Suomen romanien huonoista oloista, oli uutisiin reagoitava. Myös Suomen Mustalaisyhdistys (nyk. Suomen Romaniyhdistys ry), jolla oli kansainvälisiäkin yhteyksiä, kritikoi 1960-luvun lopulla virallista romanipolitiikkaa. Uudet tuulet toivat keskusteluun ilmisoikeuskysymykset ja rotusorron. Syrjintä oli kansallisesti tärkeä teema, ja kansainvälisistä sopimuksista saatiin suojaa sitä vastaan. Ihmisoikeusretoriikka lisääntyi erityisesti 1980-luvun lopulta lähtien, ja 1989 Suomi ratifioi Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen vähemmistöjen oikeuksien suojelua koskevan puitesopimuksen sekä alueellisia tai vähemmistökieliä koskevan eurooppalaisen peruskirjan.

Kansainvälisyys romaniasioissa tarkoitti 1970- ja 1980-luvulla ensi sijassa Suomen ja Ruotsin välistä yhteistyötä. Kun Suomi sitten 1980-luvun jälkipuoliskolla ohitti naapurinsa romaniasioiden hoidossa, yhteistyö laajeni Euroopan neuvostoon, ETYJ:iin ja Yhdistyneisiin Kansakuntiin. Saamelaiset, jotka saivat 1991 laillisen oikeuden käyttää omaa kieltään viranomaisissa, olivat esimerkkinä ja vertauskohtana romaneille. Lopulta vuoden 1995 perusoikeusuudistus ja 2000 perustuslaki vahvistivat romaniväestön oikeuden oman kielen ja kulttuurin ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Ihmisoikeuspolitiikan kehittyessä Suomessa Romaniasiain neuvottelukunnan merkitys asiantuntijana kasvoi kansallisesti ja kansainvälisestikin. Neuvottelukuntajärjestelmästä tuli ihmisoikeus- ja vähemmistöpolitiikan kansainvälinen vientituote.

Toimittaja Raila Halmetoja ja Panu Pulma kirjoittavat hyvin lyhyesti Suomen Mustalaisyhdistyksen (Finlands Zigenarförening) synnystä. Vuonna 1967 perustettu yhdistys pyrki aktivoimaan romaneja itse toimimaan. Sen tavoitteena oli mustalaisten elinehtojen yleisten edellytysten parantaminen, mustalaisten ja muun yhteiskunnan lähentäminen, mustalaiskulttuurin perinteiden vaaliminen sekä mustalaisten asunto-, työ-, terveys- ja koulutusolojen sekä oikeusturvan ja yleisten edellytysten järjestäminen. Yhdistys kritikoi voimakkaasti sekä Mustalaislähetyksen että Mustalaisasiain neuvottelukunnan toimintaa ja saikin vaikutusvaltaa neuvottelukunnassa. 1970-luvulla kulttuurikysymykset saivat yhdistyksen toiminnassa näkyvämmän osuuden.

Sosionomi Janette Grönfors tarkastelee vuonna 1953 alkanutta Mustalaislähetyksen lastenkotitoimintaa, joka on koskenut tuhansia lapsia. Kaikkiaan romaneille tarkoitettuja lasten- ja nuorisokoteja on ollut puolenkymmentä, mutta nykyisin toimii vain yksi laitos. Romanilapsia on sijoitettu myös pääväestön lastenkoteihin ja kasvateiksi. Joinakin aikoina lähes joka toinen lapsi oli laitoksessa vähintään osan vuotta, kun huonot asunto-olot ja sosioekonomiset ongelmat johtivat lasten huostaanottoon ja sijoittamiseen. Mediat ovat viime aikoina nostaneet lastenkotiasian ja sen aiheuttamat jännitteet julkisuuteen, mutta lasten kokemuksia ei ole vielä selvitetty riittävästi.

Myös TK Henry Hedman käsittelee lastenkotiasioita artikkelissa ”Mustalaislähetyksestä Romano Missioksi”, ja useat muutkin kirjoittajat mainitsevat yhdistykseen liittyviä asioita. Vapaakirkollisuuden piirissä vuonna 1905 syntyneen Mustalaislähetyksen tavoitteena oli pääväestön asenteiden muuttaminen ja romanien syrjinnän lakkauttaminen, mutta sen toiminta nojasi kontrollipolitiikkaan eikä huomioinut romanien näkemyksiä. Sotien jälkeen yhdistys siirtyi valtionkirkon suojiin ja yhteistyöhön seurakuntien kanssa. Valtakunnalliseen romanipolitiikkaan se vaikutti Mustalaisasiain neuvottelukunnan kautta.

Suomen Mustalaisyhdistyksen kritiikki 1960-luvun lopulla johti ärhäkän sananvaihdon jälkeen siihen, että romaneja alettiin ottaa sekä Mustalaislähetykseen että Mustalaisasiain neuvottelukuntaan päättämään asioistaan. 1980-luvulla romaneja pääsi yhdistyksen hallintoon, romanikieli tuli lastenkoteihin ja ensimmäinen romani valittiin lastenkodin johtajaksi. 1991 Väinö Lindberg valittiin yhdistyksen hallituksen puheenjohtajaksi; 1996 yhdistyksen nimi muutettiin Romano Missioksi ja ensimmäinen romani, Henry Hedman tuli sen toiminnanjohtajaksi. Yhdistyksen johto on nykyisinkin romanien käsissä, ja lastensuojelutyö on sen toiminnassa edelleen keskeistä. 

Kirjan toisen luvun viimeisessä artikkelissa ”Uusia tulijoita” Miika Tervonen sekä ihmisoikeuksien ja demokratian maisteri Anca Loredana Enache kirjoittavat Romaniasta ja Bulgariasta Suomeen saapuneista romanikerjäläisistä, joita alkoi ilmaantua kaupunkeihin EU:n laajenemisen myötä 2007. Artikkeli on vain kolmisen sivua pitkä, mutta sitäkin kiintoisampi. Se antaa tietoa lähtömaiden ja suomalaisten suhtautumisesta sekä yksilöiden kokemuksista, mutta ei ehdota toimia ongelman ratkaisemiseksi. 

Kielen ja kulttuurin muutos

Teoksen kolmannen luvun viisi artikkelia käsittelevät romanikieltä, musiikkia, tapoja, arvoja ja pukeutumista sekä Suomen nykyisten romanien moninaisuutta. Valitettavasti ensimmäinen, fil. dr. Kimmo Granqvistin tutkimuksellinen artikkeli romanikielen historiasta ja Suomen romanikielestä on monelle liian vaikea. Lukuinto voi herpaantua jo toteamukseen, että Intiasta lähtenyt romanikieli kuuluu indoeurooppalaisen kielikunnan indoiranilaisen haaran indoarjalaiseen alaryhmään. Mutta jos intoa riittää, lukijalle selviävät niin romanikielen kehitysvaiheet kuin Suomen romanin taustat ja nykytilanne.

Paljon lainasanoja ruotsista ja erityisesti suomesta on tarttunut Suomen romaniin. Myös kielen ääntämys ja lauserakenne ovat suomalaistuneet. Kieli on yksinkertaistunut, ja sen sisäiset erot ovat tasoittuneet. Granqvist toteaa, että Suomen romani on kehittynyt symbioottiseksi sekakieleksi ja ryhmänsisäiseksi (erityis)sanastoksi, joka on sidoksissa suomenkieleen. Romanit ovat puhuneet arkikielenään suomea jo 1900-luvun taitteessa, joten oman kielen tarve on vähentynyt ja kielitaito heikentynyt. Nykyisin vain kolmannes sanoo osaavansa kieltä hyvin tai erinomaisesti. Mutta nekin, jotka taitavat romania vähän, käyttävät sen sanoja eli puhuvat ”fennoromania” rakentaakseen omaa identiteettiään ja keskinäistä solidaarisuuttaan sekä estääkseen pääväestöä ymmärtämästä puhettaan.

Tutkijoita Suomen romani on kiinnostanut 1700-luvun lopulta lähtien; sen sanastoa on koottu ja rappeutumista on selvitetty. Vaikka romanikielellä on kirjoitettu eräitä tekstejä jo 1900-luvun alkupuoliskolla, on kieli varsinaisesti kirjallistunut vasta 1970-luvulta lähtien, kun sitä on alettu käyttää enemmän mm. hengellisessä kirjallisuudessa, oppi- ja sanakirjoissa sekä lehtiartikkeleissa. 1990-luvulta romani on päässyt eräisiin yleisradion ohjelmiin. Granqvist ei kuitenkaan ryhdy ennustamaan kielen tulevaisuutta.

Laajassa artikkelissaan FT Risto Blomster tarkastelee romanimusiikkia rajojen vetäjänä ja yhteyksien luojana romanien ja pääväestön välillä. Hän selvittää pääväestön mielikuvia romanimusiikista sekä romaniorkesterien toimintaa ja ohjelmistoa. Hän tarkastelee myös romanien omassa keskuudessaan esittämiä säestyksettömiä romaninkielisiä lauluja. Kiintoisia aiheita ovat vielä tanssiperinne, pääväestön laulu- ja tanssiperinteen romanivaikutteet sekä hengellinen romanimusiikki. Tarkasteluaan Blomster taustoittaa lyhyellä katsauksella romanimusiikin tutkimushistoriaan. Tutkimukseen ovat suomalaiset tulleet mukaan 1960-luvulla, jolloin suomalaisen romanimusiikin erityispiirteet tunnistettiin.

Romanipelimannit soittivat tanssimusiikkia jo 1900-luvun alussa, ja 1960-luvulta lähtien tapahtui monien romanitaustaisten tangolaulajien läpimurto. Jokainen tuolloin tanssi-iässä ollut ”valkolainenkin” sen muistaa kuten myös Hortto Kaalon ensimmäisen levytyksen ”Miks ovet ei aukene meille?”, joka iski suoraan sydämeen. Romanien keskuudesta on noussut julkisuuteen lukuisia taiteilijoita, joita on esitelty myös kirjan laatikkoteksteissä. 2000-luvulla romanien perinnelaulut ovat tulleet uudelleen suosioon, ja viime vuosina on ollut nähtävissä romanimusiikin fuusio uusiin musiikinlajeihin.

Monen muun kiintoisan asian ohella Blomsterin artikkelista selviää romaniuden symbolina pidetyn ”Mustalaiseks’ olen syntynyt” -laulun arvoitus. Alkujaan se on unkarilaisen Elemér Szentirmayn vuonna 1874 vaimolleen säveltämä rakkauslaulu, jossa ei ollut mitään viitettä romaneihin, mutta joka liitettiin romaniaiheiseen tekstiin 1880-luvulla Romaniassa ja jota laulettiin Suomessakin romaniaiheisin sanoin jo 1890-luvulla.

Otsikolla ”Romanikulttuurin muuttuvat muodot ja pysyvät rakenteet” dosentti Anna-Maria Viljanen kirjoittaa asioista, joita romaniväestö on koettanut pitää omana tietonaan ja joita kaikki eivät vieläkään haluaisi kertoa ulkopuolisille, vaikka tieto hälventäisi epäluuloja ja auttaisi pääväestöä ymmärtämään paremmin vähemmistön outoja tapoja. Vasta 1960-luvulta lähtien romanit ovat suostuneet kertomaan kulttuuristaan tutkijoille, jotka eivät pyri sulauttamaan vähemmistöä. Kunnian, kunniallisuuden, häpeän, häveliäisyyden sekä symbolisen ja konkreettisen puhtauden säilyttäminen ovat romanikulttuurin peruspilareita. Romanien keskuudessa kuten monissa muissakin kulttuureissa on yhteisön siveellisyys- ja kunniallisuusnormien noudattamisen taakka lastattu naisille. Normien taustalla on ihmisruumiin jaottelu puhtaaseen yläosaan ja epäpuhtaaseen/likaiseen alaosaan. Tämä hierarkia heijastuu myös vaatetuksen, liinavaatteiden, huonekalujen ja esineiden sekä huoneiden ja tilojen jakamiseen rituaalisesti puhtaisiin ja likaisiin. Ruumiin symboliset merkitykset heijastuvat myös romaniyhteisön hierarkkisessa rakenteessa: korkeimmalla ovat vanhat ihmiset ja alimpana hedelmällisessä iässä olevat nuoret naiset.

Yhteisössä on tärkeää käyttäytyä ikäryhmälleen soveliaalla tavalla eli kunnioittaa itseään vanhempia ihmisiä. On pukeuduttava oikealla tavalla, on vaalittava konkreettista ja symbolista puhtautta, vältettävä sopimattomia puheenaiheita ja sanoja, vältettävä katsekontaktia tai poistuttava paikalta ja vaiettava. Monimutkaiset puhtaus- ja kunnioitussäännöt koskevat vaatteiden ja astioiden pesua ja säilyttämistä mutta myös asumisjärjestelyjä, seurustelua, avioitumista ja lasten saamista. Sääntöjä noudattamalla romani voi osoittaa olevansa ”hortto kaalo”. Romaninaisten asu on osa puhtaus- ja kunnioitussääntöjen kokonaisuutta. Se on kehittynyt pääväestön asuista poikkeavaksi erityisesti siitä lähtien, kun yleismuodissa hameet ovat 1920-luvulla lyhentyneet. Asu osoittaa naisen kunnioittavan vanhoja romaaneja ja korostaa kantajansa siveellisyyttä peittämällä ruumiinmuodot, jalat ja olkavarret.

Viljasen artikkeli on hyvin mielenkiintoinen ja valaiseva, mutta sitä lukiessa epäluuloinen ”valkolainen” alkaa pohtia, noudattavatko romanit todella sääntöjään vai ovatko nämä lähinnä ihanteita, joihin pyritään. Romanikulttuurin vähittäistä muuttumista osoittaa, että myös romanit ovat alkaneet viettää keskuudessaan mm. häitä ja ristiäisiä, jotka ovat pääväestön keskuudessa tärkeitä ihmiselämän merkkipäiviä.

Kirjan lopussa sosiaali- ja kulttuuriantropologi, VTM Marko Stenroos kirjoittaa kliseisellä otsikolla ”Aatteet ja vaatteet” parin sivun verran romanimiesten pukeutumisesta sekä otsikolla ”Meitä on moneksi – romanien monet kasvot” niistä romaneista, jotka elävät suomalaisen ja romanikulttuurin välimaastossa. Heitä ovat ne, joiden toinen vanhempi on romani, ja lastenkodissa tai suomalaisessa kasvattikodissa kasvaneet sekä sellaiset romanit, jotka eivät koe romaniyhteisöä itselleen sopivaksi elinympäristöksi. Stenroos osoittaa haastatteluaineistosta nostamillaan esimerkeillä, että ”[n]ykyinen romanikuva alkaa kestää venyttämistä moneen suuntaan niin romanikulttuurin sisällä kuin valtajulkisuudessakin”.

Kaikessa monipuolisuudessaan Suomen Romanien historia ei ole viimeinen sana romanien vaiheista ja kulttuurista. Romanien ja pääväestön kohtaamista eri muodoissaan on tutkittava edelleen, mutta jo tähän kirjaan olisin kaivannut lyhyttä artikkelia tai vähintään erillistä laatikkotekstiä eri nimityksistä, joita kaaleet ja kaajet ovat toisistaan ja itsestään käyttäneet, ja mitkä nimitykset ovat milloinkin olleet sopivia tai sopimattomia.