Kaarle Hirvosen suomennos kreikkalaisen Lukianoksen kirjoituksesta Miten historiaa on kirjoitettava julkaistiin monisteena jo vuonna 1977. Viime vuonna teos ilmestyi uutena painoksena, viehättävästi taitettuna taskuun mahtuvana kirjana.

Satiirikirjailija, luennoitsija ja filosofi Lukianos (n. 120-180) oli kotoisin Syyrian Samosatasta, ja hänen äidinkielensä oli aramea. Aikansa sivistyneistön tapaan hän oli saanut kreikankielisen koulutuksen ja kirjoitti laajan tuotantonsa kreikaksi. Kirjoituksissaan hän pilkkasi oman aikansa erilaisia ilmiöitä, mm. kirjallisuutta, filosofeja, uskonnollisia liikkeitä ja ihmisten herkkäuskoisuutta. Hänen satiirejaan on suomennettu valikoimissa Terve, Lukianos! (suom. E. Lampén, Otava Helsinki 1924) ja Jumalatarten kauneuskilpa ja muita satiireja (suom. K. Hirvonen, Karisto Hämeenlinna 1983).

Kirjoituksen taustalla on keisari Marcus Aureliuksen ja hänen kanssahallitsijansa Lucius Veruksen aikana käyty sota parthialaisia vastaan (161-166). Lukianoksen mukaan kaikki halusivat kirjoittaa sodasta, ”ei ole ainoatakaan, joka ei kirjoittaisi historiaa” (s. 13-14). Useimmilta puuttui kuitenkin tähän valmiuksia, vaikka he pitivät ”historian kirjoittamista ihan helppona ja yksinkertaisena kenelle tahansa, joka vain kykenee pukemaan sanoiksi, mitä päähän pälkähtää” (s. 17). (Tähän käsitykseen törmää vielä nykyäänkin: kuka tahansahan pystyy kirjoittamaan historiaa, sen kun vain kirjaa tapahtumia peräkkäin).

Vaikka Lukianos tekee pilkkaa aikansa historiankirjoituksesta, nivoo hän taitavana kirjoittajana hupailun sekaan myös vakavaa pohdintaa historiankirjoituksen tehtävästä ja ihannehistorioitsijasta. Tässä hän pääpiirteissään seuraa antiikin käsityksiä historiankirjoittamisesta, esim. historioitsija Polybioksen (n. 200-118 e.a.a.) näkemyksiä.

Lukianos ruotii aikansa historiankirjoittajia kyvyttömyydestä erotella tärkeitä asioita ja merkityksettömiä yksityiskohtia toisistaan. Hän toteaa, että ”tuollaiset ihmiset eivät näe itse ruusua, mutta tutkivat tarkasti okaita sen varresta” (s. 25). Kirjoittajan oli luotava kokonaiskuva aiheestaan. ”Itse historiallista ainesta ei ole yhdisteltävä sattumanvaraisesti, vaan se on huolellisesti ja kärsivällisesti tutkittava moneen kertaan …” (s. 76). Lukianos syyttää aikansa kirjoittajia myös siitä, etteivät nämä tunteneet aiheitaan, sotia, taisteluita saatika kuvaamiensa alueiden maantiedettä. Kirjoittajien piti ymmärtää myös politiikkaa pystyäkseen luomaan kuvaa tapahtumien kulusta. Ihanteellisinta oli tietenkin, jos kirjoittaja itse oli ollut tapahtumissa mukana silminnäkijänä.

Lukianoksen Miten historiaa on kirjoitettava -teoksen ohjeet ovat ajankohtaisia edelleenkin ja sopivat kyllä evästykseksi niin tämän päivän historiankirjoittajille ja journalisteille kuin muistelmien kirjoittajillekin, esimerkiksi Lukianoksen ohje: ”Kirjoittaessasi älä pidä silmällä vain nykyhetkeä, jotta aikalaisesi kiittäisivät ja kunnioittaisivat sinua. Kirjoita mieluummin jälkimaailmaa ja tulevia polvia varten …” (s. 88). Antiikin historiankirjoitus kuitenkin eroaa monessa suhteessa nykyisestä historian tutkimuksesta, ja tämä näkyy myös Lukianoksen kirjoituksessa.

Lukianos tekee selvän eron runouden ja historiankirjoituksen välillä ja moittii oman aikansa historiankirjoittajia siitä, että nämä eivät osanneet erottamaan tapahtumien asiallista käsittelyä ja runollista mielikuvituksen käyttöä. Hän toteaa, että ”historialla on omat perusteensa ja sääntönsä, jotka poikkeavat runoudesta ja runoelmista” (s. 21). Antiikin historiankirjoitus oli ennen kaikkea kaunokirjallisuutta. Useimmat antiikin historiankirjoittajista olivat saaneet koulutuksen, jonka tärkein osa oli puhetaito, ja historioitsijoiden odotettiin kuvittavan menneisyyden tapahtumia ja viihdyttävän ja opettavan lukijoita. Kirjoittaja eläytyi kuvaamaansa tilanteeseen ja täydensi kuvausta. Täydentävästä keksimisestä käytettiin termiä inventio. Esim. roomalainen historiankirjoittaja Liviuksen historiateos Ab urbe condita (Rooman historia sen perustamisesta lähtien) muistuttaa eläytymisessään oikeastaan historiallista romaania. Ciceron mukaan historioitsija oli ”tapahtumien kuvittaja”. Puhetaidosta kirjoittanut Quintilianus puolestaan totesi, että historia on “runoa proosamuodossa” ja että historioitsijan tehtävä on ”kertoa eikä todistella.” Jopa nykytutkimuksen luotettavimpina pitämät antiikin historioitsijat Tacitus ja Ammianus Marcellinus eivät kaihtaneet retoristen tehokeinojen käyttöä.

Lukianos arvostelee aikansa historioitsijoita ylilyönneistä ja liiallisesta mielikuvituksesta. Hän myöntää itse, että historiankirjoittaja sai omaksua ”jotakin myös runoudesta, koska sekin on kaunopuheista ja ylevää …”; kuitenkin kirjoittajan tuli pitää jalat maassa, eikä hän saanut etääntyä kuvatusta aiheesta liian kauas (s. 74).

Antiikin historiankirjoituksessa sepitetyt puheet olivat osa kerrontaa. Niissä kirjoittaja saattoi syventää kuvaamiensa ihmisten henkilökuvaa ja motiiveja tai jopa esitellä omia käsityksiään. Puhe piti luoda niin, että se sopi sitä pitävän henkilön suuhun kuvatussa tilanteessa. Esimerkiksi Lukianoksen suuresti ihailema Thukydides kirjoittaa puheiden sepittämisestä: ”… kirjan puheet on laadittu sen mukaan, miten kukin olisi minun mielestäni todennäköisimmin puhunut omassa tilanteessaan, mutta pitäytyen mahdollisimman tiiviisti todella sanotun perusajatukseen.” Lukianos pilkkaakin historiankirjoittajien sepittämiä puheita lähinnä niiden liiallisuuden, tyylittömyyden ja pateettisuuden takia.

Lukianoksen mukaan historioitsijalla oli vain yksi tehtävä: ”kertoa miten asia on tapahtunut” (s. 68). Historian päämääränä oli totuuden julistaminen, ja historiateos oli ”luotava totuuden hengessä” (s. 63). Lukianoksen tiukka vaatimus totuudesta on vaikuttava. Myös monet antiikin historioitsijat vakuuttavat esipuheissaan ylevästi, etteivät he vääristele totuutta, vaan kertovat vain mitä todella tapahtui. Roomalainen puhuja ja valtiomies Cicero (106-43 e.a.a.), joka pohti monissa kirjoituksissaan Rooman historiaa ja historian kirjoittamisen lajia ja tyylivaatimuksia, lausui historiasta kaunopuheisesti: ”Kaikkien mielestä historian kirjoittamisen ensimmäinen sääntö on se, ettei sano mitään perätöntä tai jätä sanomatta mitään, mikä on totta; kirjoituksessa ei saa olla merkkiäkään jonkun suosimisesta tai syrjimisestä.” Samoin Cicero esittää historian oli oltava totuuden valo (lux veritatis), elämän opettaja (magistra vitae), menneisyyden sanansaattaja (nuntia vetustatis) ja muuta erinomaista. Ciceron ylevämielisyys tulee hieman toiseen valoon, kun hän kirjoittaa toisaalla, kirjeessä ystävälle, joka on kirjoittamassa hänestä, Cicerosta itsestään historiaa: ”Niinpä toistan: muokkaa minun tekojani, jopa vastoin parasta arvostelukykyäsi, ja siinä kirjoitusprosessissa älä välitä historiankirjoituksen säännöistä. Älä yritä hillitä sympatioitasi, jos tunnet suuresti sympatiaa minun hyväkseni, vaan anna vain kiintymyksesi minua kohtaan mennä totuuden vaatimuksen edelle.”

Mielikuvituksen käyttö esimerkiksi puheiden sepittelyssä ja kerronnan värittämisessä ei antiikin historiankirjoittajien mukaan ollut ristiriidassa ylevien ”totuuden” vaatimusten kanssa. Oleellista oli kertomuksen uskottavuus, toden näköisyys ja sisäinen johdonmukaisuus. Antiikin historiankirjoitusta onkin verrattu nykyaikaiseen tutkivaan journalismiin tai historialliseen romaaniin, joissa lähteitä ei yleensä mainita.

Lukianoksen käyttämä iso sana ”totuus” merkitsee antiikin historiankirjoituksessa lähinnä (meille itsestäänselvää?) puolueettomuutta eri intressiryhmien välillä. ”Tällainen siis on mielestäni historiankirjoittajan oltava: peloton, lahjomaton, vapaa, suoran puheen ja totuuden ystävä, … joka ei anna enempää vihan kuin ystävyydenkään vaikuttaa itseensä eikä säästä ketään, ei säälittele, häpeile eikä nöyristele, vaan on puolueeton tuomari, hyväntahtoinen kaikille, mutta niin ettei anna toiselle puolelle enempää kuin sille kuuluu, kirjoissaan muukalainen ja isänmaaton, riippumaton, herraton, joka ei ota huomioon, mitä yksi tai toinen haluaa ajatella, vaan toteaa tosiasiat.” (s. 71-72). Historioitsijan henkilökohtaiset sympatiat tai antipatiat eivät saaneet vaikuttaneet asioiden käsittelyyn, vaan hänen tuli pitää ”yhteistä etua paljon velvoittavampana ja totuutta paljon suuremmassa arvossa” kuin näitä tuntemuksiaan (s. 69). Lukianos ruotiikin aikalaisiaan vaikutusvaltaisten ihmisten ylistämisestä ja oman edun tavoittelusta.

Vuonna 1977 Lukianos-käännöksen ohella samassa omakustanteessa julkaistiin myös Kaarle Hirvosen suomennos kappadokialaisen piispan Basileioksen (330-379) kirjoituksesta Mitä hyötyä nuorisolle on Kreikan kirjallisuudesta. Toivottavasti myös Basileios-suomennos julkaistaan uudestaan yhtä kauniina kirjana kuin Lukianoksen Miten historiaa on kirjoitettava.