Sodissa ovat eri aikoina raskaan taakan saaneet kantaa sotivien armeijoiden lisäksi myöskin siviilit, heidän joukossaan myös lapset. Näin on ollut myös Suomessa. Toisen maailmansodan pyörteisiin joutunut Suomi menetti talvi- ja jatkosodan raskaissa taisteluissa kaikkiaan lähes 90 000 miestä kaatuneina. Kotirintaman osaksi tuli samalla taakka, jota monet kantavat mukanaan vielä tänäkin päivänä. Sotien jälkeen maassa oli 30 000 sotaleskeä ja isättöminä yli 50 000 sotaorpoa. Sodissa erittäin paljon köyhtynyt Suomi oli samalla saanut hoidettavakseen vaikeita sosiaalisia ongelmia. Aviopuolison ja isän menettäminen sodassa oli kokemus, josta monet joutuivat kohtuuttomasti kärsimään. Vaikka vain pieni osa lapsista jäi kokonaan orvoiksi, niin surun tuottama kärsimys ja ahdistus ovat kuitenkin tuhansien kohdalla jatkuneet nykypäivään saakka.

Timo Malmin kirjassa "Isän ikävä. Sotaorvot kertovat." ovat puheenvuoron saaneet itse sotalapset. Kirjaan on koottu kaikkiaan 32 tarinaa, joista 14 on talvisodan ajalta ja 18 jatkosodan vuosilta. Pääosa kirjaan kirjoittaneista on naisia. Näiden kirjan tarinoiden avulla lukijalle välittyy hyvä kuva niistä tuntemuksista ja kokemuksista, joita sotaorvot ovat kollektiivisesti joutuneet tähän päivään saakka kokemaan. Yhteistä kaikille tarinoille on arkinen selviytyminen, elämänhallinta vaikean kriisin keskellä. Yhdessä silmänräpäyksessä aiempi turvallinen maailma oli isän kuoleman vuoksi poissa, ja elämä piti rakentaa uudelleen aivan toiselle perustalle. Monet muistelijoista eivät välttämättä muista kunnolla isäänsä, muutama oli vasta syntynyt isänsä kuoleman jälkeen. Elämään jäi kuitenkin tyhjä kohta. Sotaorvot joutuivat myös usein elämään ilman aikuisen turvaa ja lohtua, kun äiditkin raskaan taakkansa alla henkisesti etääntyivät lapsistaan. Sotaorvot olivat myös usein koulukiusattuja. Samoin viranomaiset ja opettajat saattoivat kohdella heitä huonosti. Muiden ihmisten taholta esiintyi myös suoranaista kateutta sotaleskien ja -orpojen saamia pieniä avustuksia kohtaaan. Perheitten taloudellinen asema kuitenkin järkkyi huomattavasti huoltajan kaaduttua rintamalla. Useassa tapauksessa edessä oli muutto sukulaisten luokse jopa toiselle paikkakunnalle. Tässä yhteydessä perhe saattoi tilapäisesti jopa hajotakin. Mutta tarinoista välittyy kuitenkin myös taloudellinen selviytyminen. Sitkeästi uurastaen sotalesket toisinaan jopa konkreettisesti rakensivat perheilleen uudet kodit. Sotaorvot kouluttautuivat osin yhteiskunnan tuella, ja saavuttivat myöhemmin asemansa työelämässä. Tarinoissa on luettavissa luja tahto ja sitkeys, jolla osittain pystyttiin myös hallitsemaan isän menetyksen tuomaa tyhjiötä.

Kirjan alussa olevan lyhyehkön johdannon avulla lukija saa suhteellisen hyvän käsityksen sotaleskien ja -orpojen asemasta sota-ajan Suomessa, sekä yhteiskunnan avustustoimenpiteistä sotien päättymisen jälkeen. Lisäksi teoksen syntyvaiheet kerrotaan lukijoille. Kirjan tarinat ovat hieman epätasaisia niin sisällöltään kuin pituudeltaankin. Toisissa liikutaan yleisellä tuntemusten kuvaamisen tasolla, toisista tarinoista puolestaan saa selkeän käsityksen siitä, miten systemaattisesti isästä ja mm. tämän kuolemaan liittyneistä vaiheista on haettu tietoa. Välttämättä kaikille lukijoille eivät ole selviä viime sotien eri taistelupaikat, joten tarinoiden jatkeeksi olisi kirjan loppuun voinut liittää asiaa selvittävän kartan. Erittäin hyvä ratkaisu on se, että kirjassa on vain muutama mutavalkoinen valokuva. Teoksen tunnelma pysyy tämän takia tiiviinä, ja tarinoihin sisältyvä yksinäisyys ja ikävä tulevat suoraan lukijan tajuttaviksi. Menetetystä isästä kasvaa samalla tarinoissa tietynlainen myyttinen hahmo, joka jatkaa elämäänsä vanhoissa valokuvissa, rintamalta lähetetyissä ja säilyneissä kirjeissä, sekä kanssaihmisten muistoissa.

Sotaorpojen aktiivinen tulo esiin on osa sitä viimeaikaista kehitystä, jossa talvi- ja jatkosotaa on alettu tutkia myös tavallisen ihmisen näkökulmasta. Sodan arki on vihdoinkin tullut tutkimuksen kiinnostuksen kohteeksi. Tällöin on muistitiedon keräämisen osuus muodostunut erittäin keskeiseksi. Sen avulla saadaan sota-ajan ilmiöt tavallisen ihmisen ja arkielämän tasolla liikkuvaksi historialliseksi tapahtumaksi, jolloin yksityistapaukset saavat myös oman arvonsa. Sotaorpoja yhdistää toiseen sota-ajan erityisryhmään eli sotalapsiin se, että nämä molemmat sota-ajan lapsiryhmät ovat vasta viime aikoina alkaneet kertoa vaiheistaan. Laajemminkin sota-ajan lapsia on tutkittu vähän. Eli kuten eräs kirjaan kirjoittaneista sotaorvoista toteaa: "On jopa voinut saada sen vaikutelman, että sota-ajan lapset laajemminkin ovat jollain tavoin pudonneet toisaalta ase kädessä maataan puolustaneen sukupolven ja toisaalta suurten ikäluokkien väliin." Sotaorvot ovat viime aikoina alkaneet myös järjestäytyä. Lahteen perustettiin marraskuussa 1999 ensimmäinen paikallisyhdistys. Tänä vuonna samanlaisia yhdistyksiä ollaan perustamassa mm. Jyväskylässä ja Kouvolassa. Paikallista sotaorpojen aktiivisuutta esiintyy myös Rovaniemellä, Pieksämäellä ja Vihdissä. Näiden yhdistysten tarkoituksena on tuoda esille sotaorpojen vaiheita ja saattaa heidän kohtalonsa yleisen keskustelun kohteeksi. Tavoitteena on, että sotaorpojen elämänvaiheita alettaisiin järjestelmällisesti kartoittaa, sillä sotaorvothan edustavat muiden sota-ajan lasten tavoin viimeisiä ikäryhmiä, joilla on tuosta poikkeusajasta omakohtaisia muistikuvia. Nyt ilemstyneen teoksen voikin nähdä ensimmäisenä askeleena tämänkaltaisen kartoituksen suuntaan. Olisi erittäin toivottavaa, että tutkimus jatkuisi, ja aikanaan saataisiin entistä kattavampi tutkimus sotaorpojen elämän eri vaiheista lapsuudesta aikuisuuteen saakka.

Heikki Salminen
FK, tutkija