Petri Pietiläinen on kirjoittanut aikaisemmin kaksi teosta koiranystävien iloksi: Koirien maailmanhistoria (2013) ja Koirien Suomi: Kansanperinnettä ja historiaa (2014). Uudessa kirjassaan, Kissojen maailmanhistoria, hän pyrkii sijoittamaan kissojen vaiheet historiallisten tapahtumien vyöryyn. Häntä lienevät innoittaneet lukuisat lähellä kehränneet kissat, jotka kaikki eivät ole kuitenkaan aivan kissamiehen jaloissa kiehnänneet, vaan niistä osa on juossut pakoon. Jos Pietiläinen ei jo alkusanoissaan paljastaisi rakastavansa kissoja enemmän kuin koiria, lukija ei sitä arvaisi ennen kuin ehkä kirjan viimeisessä luvussa, jossa hän ei yhdy kissojen hävittämistä vaativien kriitikoiden kuoroon. Mies pyrkii olemaan mahdollisimman pitkälle puolueeton.

Proailurus – Pseudaelurus – Felinae – Felis silvestris – Felis catus  

Sikäli kuin sain selvää kissan monimutkaisesta menneisyydestä, lajin kehityshistoria voidaan tiivistää suunnilleen näin: Kissaeläinten heimo Felidae on 20–30 milj. vuotta vanha, ja ensimmäinen tunnettu kissojen suvun edustaja Proailurus liikkui taitavasti puissa. Sillä oli pitkä kuono mutta ruumiin pituinen häntä ja sisään vedettävät kynnet. Tästä kissaeläimestä kehittyivät seuraavien 20 milj. vuoden aikana kaikki sukupuuttoon kuolleet ja nykyiset kissaeläimet. Proialurusta seurasi Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa 8–20 milj. vuotta sitten elänyt keskikokoisen kissan kokoinen Pseudaelurus, joka liikkui jo maassa, sillä ilmaston viiletessä ja kasvillisuuden muuttuessa sen saaliseläimetkin olivat laskeutuneet alas puista. Laji levisi myös Afrikkaan. Pseudaeluruksesta erosivat sapelihammaskissa ja suurkissat sekä viimeiseksi pikkukissat (Felinae). Nykyisten  kissojen esivanhemmat kehittyivät geenitutkijoiden mukaan noin 8 milj. vuotta sitten Pohjois-Amerikassa, mistä ne ”paluumuuttivat” Aasiaan noin 6 milj. vuotta sitten.

Suurkissalinja ja pienkissalinja erkanivat toisistaan omiksi alaheimoikseen 6–10 milj. vuotta sitten. Aasiassa kehittyivät Panthera-suvun leijona, jaguaari, tiikeri, leopardi ja puuleopardi. Aikaisemmin suurkissoihin luettu lumileopardi erotetaan nykyisin omaksi suvukseen. Amerikassa kehittynyt puuma on siirretty pantterilinjasta pikkukissoihin.  Puumalinjaan kuuluvat myös mm. gepardi ja ilvekset. Kaikkialla maailmassa nykyään tavattavaan kesykissalinjaan kuuluvat mm. aasianmetsäkissa, kalastajakissa, mustajalkakissa, suokissa ja villikissa (Felis silvestris) monine alalajeineen sekä omana alalajinaan villikissasta kehittynyt (kesy)kissa (Felis catus). Villikissan alalajeja on Euroopassa, Afrikassa ja Aasiassa lähes 20. DNA-tutkimus tukee oletusta, että Egyptissä nimenomaan afrikanvillikissa kesyyntyi kissaksi. Se on pieni ja siro kuten kesykissakin, ja kummallakin on kapea hännänpää.

Kivikauden ihmisen ympäristössä liikkui sekä suuria että pieniä kissapetoja. Ihminen söi kumpienkin lihaa ja teki niiden turkeista pukimia. Kun keräilijä-metsästäjät eri puolilla maapalloa alkoivat viljellä maata ja hoitaa kotieläimiä asettuen asumaan pysyvästi, ne huomasivat kissasta olevan muutakin hyötyä: se tappoi viljavarastoja verottavia jyrsijöitä. Alkujaan villit kissat liittyivät ihmisen seuraan 12 000 – 14 000 vuotta sitten ja lienevät kesyyntyneet ensiksi Lähi-idässä tai pohjoisessa Afrikassa, kun niitä ei ahdisteltu vaan niiden annettiin vapaasti pyydystää varastoissa viliseviä hiiriä ja rottia. Villikissoja jopa otettiin tarkoituksellisesti kiinni ja kesytettiin.

DNA-tutkimusten mukaan villikissa kesyyntyi 10 000 – 15 000 vuotta sitten viljely-kulttuureissa, joita kehittyi toisistaan riippumatta useilla alueilla ja hieman eri aikoina: Niilin laaksossa, Välimeren itäisellä rannikolla, Vähässä-Aasiassa, Lähi-idässä Eufratin ja Tigriksen laaksoissa, Indusjoen lähistöllä, Pohjois-Kiinassa, Väli-Amerikassa, Yhdysvaltojen itäosassa, Amazonin alueella, Sahelissa, trooppisessa Afrikassa, Etiopiassa sekä Uudessa-Guineassa.

Arkeologisissa kaivauksissa on monesta asuinpaikasta löytynyt kissaeläimiä kuvaavaa taidetta. Esimerkiksi Göpeki Tepelistä Etelä-Turkista, Syyrian rajan läheltä on löydetty korkokuvia, joissa on kuvattu mm. naarasleijonia tai -leopardeja ja naishahmoja niiden kanssa. Kuvat on ajoitettu noin vuoteen 8000 eaa., siis nuoremmalle kivikaudelle. Myös Turkissa sijaitsevasta Çatal Hüyükin asutuskeskuksesta on löydetty naista tai maan- ja hedelmällisyyden jumalatarta esittäviä kuvia ja veistoksia leijonien tai leopardien seurassa vuosilta 7400–6200 eaa. Lounais-Turkista Haçilarin asuinpaikasta on löytynyt 5000-luvulle eaa. ajoitettuja veistoksia, joissa nainen kantaa pentukissoja sylissään. Hyvin monet Lähi-idän, Vähän-Aasian, Egyptin ja Euroopan varhaisista jumalattarista on yhdistetty kissaeläimiin, erityisesti leijonaan ja myöhemmin kissaan.

Kaivauksissa on löydetty myös kissojen jäänteitä; esimerkiksi Jerikosta löytyneet kissan hampaat ja luunkappaleet on ajoitettu vuosiin 7000–6000 eaa. Kyprokselta vanhimmat kissan jäännökset ovat vuoden 6000 eaa. tienoilta. Koska tämä kissa oli haudattu lähelle ihmisvainajaa, eläin lienee ollut lemmikki tai muuten arvostettu. Ihmisen ja villikissan yhteiselosta on löydetty todisteita myös Pohjois-Kiinasta, missä vanhimmat kissan jäännökset ovat 5300 vuotta vanhoja. Indusjoen lähistöltä nykyisestä Pakistanista on löydetty noin 5000 vuotta vanha kissan tassun jälki savitiilestä.

Vaikka villikissoja kesytettiin viljavarastojen vartijoiksi useissa kaukana toisistaan olevissa paikoissa, niistä tuli lopullisesti kesykissa (Felis catus), ihmisen kumppani ja lemmikki muinaisessa Egyptissä 4500 vuotta sitten. Siihen liitettiin uskomuksia ja palvontaa mutta myös epäilyksiä ja suoranaista vihaa. Suurten pyramidien ajalta on paljon todisteita kissojen esiintymisestä, mm. mainintoja teksteissä ja kuvia taiteessa.

Pietiläisen mukaan villikissan kehittymisessä kissaksi näyttää tapahtuneen jossain varhaisvaiheessa geneettinen muutos, joka ilmenee lyhyen aikaa pennun taipumuksena leimautua ihmiseen. Tietääkseni leimautuminen ei kuitenkaan ole vain kissan ominaisuus, vaan monien muidenkin eläinten poikaset voivat tietyssä iässä ruveta seuraamaan niitä hoitanutta tai muuten paikalle osunutta ihmistä.

Kissan nimet ja kissojen nimet

Egyptin kielessä 2000-luvulla eaa. kissan nimi oli miw (se joka maukuu) ja miit (fem.). Hieroglyfimerkit varmistettiin vielä kissakuvalla. Myöhemmin nimitykset saivat uusia muotoja. Monissa muissakin kielissä kuin egyptissä kissaa merkitsevä sana jäljittelee naukumista, mutta muinaiskreikassa kissa oli ailourus (liikkuva tai heiluva häntä). Klassisessa latinassa (n. 80 eaa. – 200 jaa.) eläin oli felis, mutta puhekielessä jo vuoden 200 tienoilta lähtien cattus, joka omaksuttiin myös kirjakieleen 400-luvulle tultaessa. 1700-luvulla Carl von Linnén antama tieteellinen nimi Felis catus on siis kissakissa.

Useihin Euroopan kieliin kissa-sana on saatu myöhäislatinan cattuksesta. Tonavan ja Reinin seutujen muinaisgermaanien kissa oli kattu ja katton sekä muinaisyläsaksan kissa kataro. Monien Euroopan nykykieltenkin kissa-sana juontuu myöhäislatinasta: baskissa catu; englannissa cat; italiassa gato; kreikassa gatá; ranskassa chat, ruotsissa katt; virossa kass; venäjässä kot ja koshka. Euroopan ulkopuolellekin cattus on ulottanut vaikutuksensa: arabiassa kissa on qitt, qitta ja turkissa kedi. Suomeen kissa-sana on tullut ruotsin ilmaisuista kisse, kise, kissa, kiss, joilla kissoja on houkuteltu. Kissannahka mainitaan vuonna 1609 ilmestyneessä Ljungo Tuomaanpojan suomentamassa kaupunkilaissa ja kissa vuonna 1637 painetussa Ericus Schefferuksen sanakirjassa.

Vaikka muinaisessa Egyptissä kissat olivat myös lemmikkejä, sieltä on säilynyt meidän tietoomme vain yksi kissan kutsumanimi: Nedjem, joka oli pojan nimi. Toisaalta lapsia nimettiin eläinten mukaan, ja ajalta noin 2400 eaa. tiedetään tytöistä, joille on annettu nimeksi ”tyttökissa”: Miit, Miut, Mirt. Yksi pojan nimikin tiedetään: Pa-min eli ”kollikissa”. Myöhemmiltä ajoilta Pietiläinen mainitsee varsinkin keskiajan lopulla alkaneiden noitaoikeudenkäyntien yhteydessä esille tulleita englantilaisia kissannimiä. Suomalaisten mirrien nimiin asti hän ei pääse.

Jumalattarien pyhä eläin

Egyptissä jumaluuksiin yhdistettiin monia eläimiä. Kissat ja leijonat liitettiin peräti 11 jumalattareen ja 5 jumalaan. Kissajumalattaria olivat mm. Bast(et), Sekhmet (Sakhmet) ja Isis, josta tuli tärkein jumalatar Aleksanteri Suuren valloitettua Egyptin vuonna 323 eaa. Niitä kuvattiin sekä kissapäisinä naisina että naispäisinä kissoina. Jumalattarille omistetuissa temppeleissä oli kissapatsaita ja kissankuvia. Kuvia oli myös piirtokirjoituksissa ja reliefeissä sekä amuleteissa, koruissa ja muissa pikkuesineissä. Kissojen arvostusta osoittaa myös se, että eläimiä palsamoitiin valtavia määriä ja niille tehtiin suuria hautausmaita. Ensimmäiset kissamuumiot ovat ajalta ennen 1350 eaa.

Kuva: Kissamuumioita. British Museum. Creative Commons Attribution-NonCommercial-ShareAlike 4.0 International CC BY-NC-SA 4.0

Isiksen palvonta ja kissat levisivät hellenistisessä maailmassa Egyptistä Lähi-itään ja Välimeren piiriin sekä vielä laajemmalle itään ja länteen. Kun vanhat paikalliset hedelmällisyyden, rakkauden ja sodan jumalattaret yhdistyivät egyptiläisten, kreikkalaisten ja roomalaisten jumaluuksien kanssa, myös kissan merkitys kasvoi. Ehkä jo 1700–1600 eaa. kissa oli levinnyt Kreikan saarille ja mantereen maaseudullekin, mistä on löydetty vuosiin 1600–1100 eaa. ajoittuvia kissapatsaita ja esineisiin muovattuja kissan kuvia. Aasiaan päin kissat levisivät Egyptistä sekä meritse että maitse. Mesopotamiaan, nykyisen Irakin alueelle ne lienevät tulleet 1000–900-luvulla eaa., jolloin kissa- ja villikissa-sanatkin ilmestyivät alueella puhuttuun akkadin kieleen.

Egyptiläiset kissat kulkivat kauppatavarana ensin egyptiläisten laivoissa ja myöhemmin foinikialaisten ja kreikkalaisten aluksissa. Viimeistään 700-luvulta eaa. eli ennen Rooman valtakunnan aikaa kissoja oli Italian niemimaalla kreikkalaissiirtokunnissa ja etruskeilla. 400–300-luvulta eaa. lähtien kissoja esiintyi roomalaisessa taiteessa: hautamuistomerkeissä, mosaiikeissa ja maalauksissa. Talojen puutarhoihin haudattujen kissojen luita on ajoitettu 400–300-luvulle eaa. Etelä-Ranskan Massiliaan eli Marseilleen kissat olivat saapuneet jo ennen roomalaisia, mutta Rooman legioonien mukana kissat levisivät myös Keski-Eurooppaan ja Brittein saarille, mihin ne tulivat roomalaisten mukana 200-luvulla eaa. Kissojen myötä levisi myös kissajumalattarien palvonta.

Myyttien ja uskontojen kissoja

Eri uskonnoissa ja myyteissä suhtautuminen kissaan on vaihdellut. Juutalaisten pyhissä kirjoissa kissat mainitaan vain muutaman kerran neutraaliin sävyyn, mutta juutalainen perimätieto sisältää kissoja koskevaa taikauskoa ja mystiikkaa, jossa kissat, naiset ja demonit yhdistyvät ja musta kissa liitetään pahaan.

Irlannin kelteillä oli oma kissakulttinsa tuli jo ennen kristinuskon saapumista, ja keltit säilyttivät rakkauden kissoja kohtaan sittenkin, kun omaksuivat kristinuskon. He kuvasivat kissoja jopa kristillisissä käsikirjoituksissaan. Vanhassa tarinaperinteessään kelteillä oli paljon kertomuksia hurjista kissoista, joilla oli peräti yhdeksän elämää.

Ruotsissa on kissojen luita löydetty koirien luiden ohella Birkasta monista 500-luvulle ajoitetuista haudoista. Viikingeilläkin (800-luvulta 1000-luvulle) oli kissoja, ja he antoivat niitä lahjaksi vastanaineille. He veivät kissoja kauppa- ja ryöstöretkillään mukanaan myös Brittein saarille. Freija, yksi muinaisgermaanien ja -skandinaavien mytologian tärkeimmistä jumalista, yhdistettiin kissoihin: hän ajeli öisellä taivaalla kahden valtavan kollin vetämissä vaunuissa. Freijan palvonnassa voidaan nähdä kaikuja Isiksen, Afroditen ja Venuksen palvonnasta, ja se oli voimissaan vielä kristinuskon vakiintuessa pohjolaan 1000-luvulla.

Kristinuskon piirissä käsitykset kissoista vaihtelivat, vaikka Pietiläinen toteaa, että kristityt eivät pitäneet kissoista, koska nämä olivat väärien jumalattarien pyhiä eläimiä. Läntisen kirkon piirissä varsinkin naiset palvoivat vanhoja hedelmällisyyden jumalattaria ja kissoja pitkään kristinuskon leviämisen jälkeenkin. Useat kirkkoisät karsastivat sekä kissoja että jumalattaria ja paheksuivat kaikkea eläinten palvontaa. Maanviljelijäväestö, jota Euroopan väestö pääasiassa oli keskiajan jälkeenkin, lienee suhtautunut kissaan realistisesti hyötyeläimenä, jota ei palvottu eikä paheksuttu. Toisaalta monet ihmiset rakastivat kissoja ja liittivät nämä kristillisiin pyhimyksiin; Pyhästä Gertrudista tuli peräti kissojen suojeluspyhimys. Idän kirkon piirissä kissoihin suhtauduttiin Pietiläisen mukaan suopeammin kuin lännessä.

Koraanissa ei mainita kissoja, mutta Islamin piirissä kissoja on rakastettu, ja niiden puhtaus on miellyttänyt ihmisiä kovasti. Esimerkiksi 1200-luvulla Egyptiä hallinnut sulttaani Baibars jätti testamentissaan Kairon moskeijan läheisyydessä sijainneen puutarhansa kissojen suojeluspaikaksi, jossa kissoille piti tarjota ruokaa ja lepoa. Kaupunkilaisetkin lahjoittivat varoja kodittomien kissojen ruokkimiseksi. Muslimien kissarakkautta lienee lisännyt sekin, että profeetta Muhammadilla oli Muezza-niminen kissa. Islamilaisen perimätiedon mukaan kissaa ei luotu muiden eläinten kanssa samaan aikaan, vaan se syntyi vasta Nooan arkissa, jossa hiiret olivat lisääntyneet uhkaavasti. Silloin Jumala neuvoi Nooaa koskettamaan leijonan päätä, ja kun mies teki niin, eläin aivasti sieraimistaan kaksi kissaa, ja hiiriongelmasta päästiin. Perimätiedon mukaan profeetta lahjoitti kissalle seitsemän henkeä ja kyvyn pudota aina jaloilleen.

Kissat aasialaisissa kulttuureissa

Intiassa, Induksen laaksossa noin 3300–1700 eaa. vallinnut Indus-kulttuuri sai vaikutteita lännestä Irakista ja Egyptistä tavaroiden, jumalattarien ja kissojen muodossa. Kulttuurin keskeisistä kaupungeista Mohenjo Darosta ja Harappasta on löydetty arkeologisissa kaivauksissa paljon sinettejä, joissa kuvataan mm. naiskasvoista tiikeriä ja kissapäistä naista, mahdollisesti palvottuja jumalattaria. Indus-kulttuuria seurasi miljoonien jumaluuksien hindulaisuus ja yksi sen jumalatar Sasthi (800–700 eaa.), juontui ehkä noista varhaisista jumalattarista. Se liitettiin hedelmällisyyteen, satoon ja kasvillisuuteen ja se oli naimisissa olevien naisten ja lasten suojelija. Eri puolilla Intiaa se yhdistettiin myös kissoihin.

Kissoja arvostettiin tehokkaina tuholaisten pyydystäjinä myös vuoden 500 eaa. tienoilla syntyneen buddhalaisuuden piirissä. Kuitenkin kansanperinteessä kissoilla uskottiin olevan katala luonne ja ne liitettiin usein naisiin ja noituuteen. Itse eläimen nimessä, sanskritin kielen sanassa, mârjâra (eläin joka koko ajan puhdistaa itseään), ilmenee myös sen arvostettu ominaisuus, puhtaus. Nyky-Intiassa kissojen kohtelu vaihtelee. Eläinten annetaan yleensä juosta vapaina kaduilla etsimässä itse ruokansa tai niitä ruokitaan ruoantähteillä, mutta vaurastunut keskiluokka on omaksunut länsimaisen lemmikkikulttuurin kalliine kissanruokineen, -leikkivälineineen ja -hoitotuotteineen.

Kissojen varhaisimmasta esiintymisestä Kiinassa kiistellään toistaiseksi. Ainakaan maitse silkkitietä pitkin kissa ei Kiinaan tullut 400-luvulla, kuten on pitkää väitetty, vaan se tuli jo aikaisemmin ilmeisesti meritse, sillä ainakin 200-luvulla eaa. kiinteät kauppareitit Afrikan sekä Lähi-idän ja Itä-Aasian välillä toimivat. Laivoissa myös kissat kulkeutuivat Kaakkois-Aasiaan ja Kiinaan. Muinaisessa kiinassa kissa oli li tai li-nu, mutta noin 800 eaa. kirjallisuuteen ilmestyi nimitys mao.

Muinaiset kiinalaiset suhtautuivat luontoon arvostaen kuten egyptiläiset. Taolaisuuden pyhissä kirjoissa korostetaan, että hyvä ihminen tuntee ystävällisyyttä kaikkia luontokappaleita kohtaan. Jumalatar Xi Wang-mu kuvattiin 400-luvun eaa. teksteissä tiikerinä, ja hänet liitettiin ikuiseen elämään. Toinen jumalatar Wu-lo näyttää kuvissa kissalta, ja häntä palvottiin hedelmällisyyden toivossa. Kissaeläimet ja jumalattaret yhdistettiin siis toisiinsa, mutta pelkästään jumalattaret eivät tehneet kissoista suosittuja. Tähän tarvittiin buddhalaisuus. Ensimmäisellä vuosisadalla hallinnut keisari Mingd suosi kissoja ja tuotti niitä joukoittain maahan Intiasta. Teksteihin kissa ilmestyi viimeistään 770-luvulla ja luostareihin 800-luvun lopussa. Taolaisuuden ja buddhalaisuuden kohtaamisesta syntyi buddhalaisuuden kissarakkain suuntaus, zen-buddhalaisuus, jonka kukoistuskausi oli 1100- ja 1200-luvuilla. Siinäkin luostarilaitos ja kissat liittyivät kiinteästi toisiinsa, sillä hiiriä pyydystävät kissat suojelivat luostareiden pyhiä käsikirjoituksia.

Kuva: Kuniyoshi Utagawa (1797-1861) Nainen ja kissa.

Vanhoissa kiinalaisissa maalauksissa kissa kuvattiin pyydystämässä hiiriä tai perhosten, kukkien ja ihmisten kanssa. Koska kissaa tarkoittava kirjoitusmerkki on sama kuin lukua 90 tarkoittava merkki, kissasta tuli myös pitkäikäisyyden symboli. Runouteenkin kissa pääsi. Vähitellen se muuttui hyötyeläimestä puhtaasti esteettiseksi kokemukseksi. Mutta se oli muutakin: ruokaa. Koiria oli syöty Kiinassa ainakin 1700 eaa. alkaen, ja villikissoja ruvettiin syömään Sung-kaudella (960–1279). Vielä 1970-luvulla Etelä-Kiinassa on ravintoloissa tarjottu tiikeriä, mutta todellisuudessa se on ollut kissaa.

Japanin saarille kissat tulivat 500-luvulla buddhalaisuuden mukana, ja temppeleissä ne pyydystivät hiiriä. Ne ilmestyivät myös kansantarinoihin, maalaustaiteeseen ja runouteen. Tarinat ja taide kuvasivat kissojen arkea; vanhin kissapiirros on peräisin 1000-luvun alusta. Runoudessa kissoihin suhtauduttiin ristiriitaisesti, koska ne tappoivat lintuja. Buddhalaisuuden lisäksi myös perinteinen shintolaisuus, jolla on paljon yhtäläisyyksiä taolaisuuden kanssa, suhtautui kissoihin kunnioittavasti. Paitsi munkit myös yläluokan edustajat alkoivat pitää kissalemmikkejä. Nyky-Japanissakin kissoja arvostetaan niin, että niille on tehty omia hautausmaita ja muistotemppeleitä. Japanin kissoista jäi mieleeni, että vuoden 1700 tienoilta alkaen lyhythäntäiset kissat yleistyivät. Thaimaasta taas paljastui, että siellä tehtiin vuosien 1350–1767 välillä kuvitettuja Tamra maevit -tutkielmia kissoista. Niitä on säilynyt kahdeksan versiota, jotka esittelevät hyviä ja huonoja kissoja ja antavat jopa kissanhoito-ohjeita.

Kissan elämää keskiajan ja uuden ajan länsimaisessa kulttuuripiirissä

Toisaalta kissa oli sydän- ja myöhäiskeskiajan (800-luvulta 1400-luvulle) Euroopassa elävä hiirenloukku, hyötyeläin, jonka tappamisesta jopa rangaistiin paikallisten lakien mukaan. Kuolemansa jälkeenkin kissoja hyödynnettiin: ne nyljettiin ja niiden turkit käytettiin vaatetukseen. Nahkoilla käytiin myös kauppaa. Nimien antaminen kissoille osoittaa, että eläimiä kohdeltiin yksilöinä. Raja lemmikin ja hyötyeläimen välillä oli häälyvä, ja eliitti tuotti kaukomailta erikoisen näköisiä karvaturreja lemmikeikseen.

Kuva: Kolme kissaa keskiaikaisessa bestiaarissa, Bodleian Library, MS. Bodley 764 c.1225-50.

Toisaalta kissoihin suhtauduttiin varauksin tai suorastaan vihamielisesti. Jotkut jopa kuvittelivat, että kissat erittävät kaasuja, jotka tuhoavat ihmisten keuhkoja, ja että niiden lähellä nukkuminen aiheuttaa kuumetta ja kiivautta. Kristillisen kirkon piirissä useat paavit 1200-luvulta alkaen yhdistivät kissat sekä paholaiseen että kerettiläisiin ja syyttivät vääräuskoisia kissojen palvonnasta.

Ympäri Länsi-Eurooppaa syntyi myös kaupunkilegendoja – tosin Pietiläinen ei käsitettä käytä – jotka kertoivat kissoiksi muuttuneista naisista. 1400-luvulla musta kissa ilmestyi kerettiläisiä käsittelevien kirjoitusten kuvituksiin, ja vuosisadan lopulla sekä kissat että näiden noidiksi epäillyt emännät määrättiin poltettaviksi. Erityisesti vanhat yksinäiset köyhät naiset leimattiin noidiksi. Noitajahti sai erityistä pontta Heinrich Kramerin (1430–1505; paavina Innocentius VIII, 1484–1492) vuonna 1487 ensimmäinen kerran ilmestyneestä Noitavasara-teoksesta (Malleus Maleficarum). Se hyökkäsi noituuden kimppuun sekä teologisin että konkreettisin perustein ja kuvasi kidutustavat, joilla noidat saataisiin tunnustamaan vehkeilynsä paholaisen kanssa. Noitaoikeudenkäyntejä järjestettiin eniten Englannissa, Ranskassa ja Saksassa 1700-luvulle asti, ja niissä tuomittiin kymmeniä tuhansia ihmisiä. Kissat eivät oikeuteen joutuneet, mutta niitä tapettiin ehkä miljoonia.

Uuden ajan alku on ristiriitainen: yläluokan nuorten kaunotarten kissalemmikeille kirjoitettiin ylistys- ja muistorunoja, mutta vanhoja naisia kissoineen syytettiin noituudesta ja vietiin roviolle. Ranskalainen kirjailija-filosofi Michel de Montaigne (1533–1592) kuitenkin pohti eräässä esseessään kiihkottomasti kissansa olemusta ja käyttäytymistä ja totesi, ettei ihminen voi koskaan ymmärtää kissan salaisia ja sisäisiä mielenliikkeitä. Hänen pohdiskelunsa eivät oikeuttaneet ihmistä kohtelemaan eläimiä huonosti, mutta parin muun mietiskelijän ajatukset, saattoivat sen tehdä. René Descartes (1596–1650) näet erotti sielun ja ruumiin toisistaan; hän ajatteli myös, että järki erottaa ihmisen eläimistä, joilla ei ole tietoisuutta eikä tunteita. Siksi hän myös leikkeli eläimiä kappaleiksi sekä elävinä että kuolleina. Nicolas Malebranche (1638–1715) ei paloitellut eläimiä, mutta ajatteli, ettei eläimillä ole älykkyyttä eikä sielua niin kuin ihmisellä. Eräät eläintutkijat menivät kokeissaan jopa niin pitkälle, että imivät tyhjiöpumpulla lasipallossa olevilta linnuilta ja kissanpennuilta hengitysilman.

Tutkijat tekivät julmia eläinkokeitaan tieteellisyyden nimissä, mutta rahvas käytti eläimiä raakoihin kansanhuveihin. 1600-luvulta 1700-luvun lopulle Ranskassa poltettiin karnevaalien aikaan ja juhannuksena eli Johannes Kastajan päivänä kissoja roviolla ihmisten hurratessa. 1800-luvun alkupuolella Englannissa koiratappelut ja kaupunkien kaduilla järjestetyt eläinjahdit jopa yleistyivät. Kissoihin ja muihin eläimiin kohdistetut julmuudet saivat ihmiset lopulta keskustelemaan siitä, miten eläimiä saa ylipäätään kohdella. Valistusfilosofi Voltaire (1694–1788) ihmetteli eläinkokeiden mielekkyyttä, ja muutkin ajattelijat, mm. Jeremy Bentham (1748–1832) käsittelivät kirjoituksissaan eläinten oikeuksia. Ensimmäinen eläintensuojeluyhdistys perustettiin vuonna 1824 Isossa-Britanniassa. Ranskassa kiellettiin lailla kaikki eläimiin kohdistuva julkinen väkivalta vuonna 1850. Ajatus oli, että väkivallan poistamisella parannettaisiin köyhemmän väestön moraalia: kun väkivalta eläimiä kohtaan vähenisi, vähenisi myös ihmisten välinen väkivalta.

Rotukissat

Koirien ja muiden kotieläinten rodunjalostus sai myös kissaihmiset kiinnostumaan omien lemmikkiensä jalostuksesta 1800-luvun jälkipuoliskolla, mutta rotuluokittelussa ei aluksi pystytty selvittämään muita kuin kissojen värieroja ja karvojen pituuseroja. Vuonna 1860 ranskalainen tietosanakirja Larousse luetteli neljä rotua: tiikeri, kartusiaani, espanjalainen kissa ja angora. Eläintieteilijä A. E. Brehm jakoi vuonna 1869 kissat kahdeksaan rotuun: angora, manx, kartusiaani, punainen Tobolskin kissa, Kapmaan punasininen kissa sekä kiinalainen, persialainen ja romanialainen kissa.

Kuva: Ensimmäinen kissanäyttely Crystal Palace Lontoo 1871.

Kissanäyttelyissäkään, joita Isossa-Britanniassa järjestettiin vuodesta 1871 lähtien, ei ollut rotuluokituksia, mutta näyttelyt lisäsivät valtavasti kissaharrastuksen suosiota. Yhdysvaltojen ensimmäinen kissanäyttely järjestettiin vuonna 1895 ja Ranskan ensimmäinen näyttely seuraavana vuonna. Näyttelyjen rotusääntöjen laatiminen sai Isossa-Britanniassa vauhtia, kun uusia eksoottisia kissoja – burma, persialainen, siamilainen – tuotiin maahan. National Cat Club perustettiin vuonna 1887 valvomaan kissojen sukupuita ja laatimaan rotustandardeja. Ranskassa abessinialaisten maahan tuonti innosti kissojen jalostamiseen. Valtakunnallinen kissaklubi perustettiin kuitenkin vasta vuonna 1913 ja Pariisin klubi vuonna 1924. Itämaisten kissojen ansiosta kissanäyttelyissä alettiin erotella eriväriset sekä pitkäkarvaiset ja lyhytkarvaiset kissat.

Tietoiskut, kuvat, muut lisukkeet ja lipsahdukset

Pietiläinen on laatinut kirjaansa perustekstin lisäksi 45 tietoiskua ja sijoittanut ne valitsemiinsa kohtiin muun tekstin joukkoon erottamalla ne vain kirjasintyypillä. Niinpä huoleton lukija ei edes tajua siirtyvänsä yhtäkkiä ”laatikkoon”, koska käytettyjen fonttien ero on melko pieni. Osa tietoiskuista liittyy päätekstissä juuri edellä esitettyihin tai heti perässä seuraaviin asioihin, mutta osa tuntuu olevan asian tai ajan puolesta oudossa kohdassa. Osa erillisistä tietolaatikoista on sitä paitsi turhia, sillä niiden sisältämät asiat olisi voinut sulauttaa pääkertomukseen. Harmi, ettei tietoiskuja näy sisällys- eikä missään muussakaan luettelossa.

Yksi kiinnostavimmista tietoiskuista koskee mustaa kissaa. Se on sijoitettu Antiikin Rooman kissoista kertovan pääluvun sisään ilmeisesti siksi, että ensimmäinen dokumentoitu musta kissa löydettiin roomalaisesta mosaiikista. Se ulottuu kuitenkin ajallisesti 1930-luvun Englantiin asti. Kissan musta turkki on seuraus geenimutaatiosta, joka aiheuttaa perinnöllisen kyvyttömyyden tuottaa vaaleita karvanpäitä. Ollakseen musta kissanpennun on saatava mustan turkin aiheuttava geenialleeli molemmilta vanhemmiltaan. Nykyisin mustat kissa ovat melko yleisiä, vaikka keskiajan lopulla ja uudella ajalla mustia kissoja vainottiin ja ne yritettiin hävittää, kun niiden uskottiin liittyvän paholaiseen.

Keskiaikaiset eläinkirjat, bestiaarit, ovat myös kiinnostava tietoiskun aihe. Nämä usein upeasti kuvitetut tieto- ja tarinakokoelmat kertoivat todellisista ja myttisistä eläimistä, kasveista ja kivistä. Pietiläisen mukaan ne perustuvat 100–400-luvulla Aleksandriassa kreikaksi kirjoitettuun teokseen Physiologus, joka käännettiin latinaksi 700-luvulla. – Oma tietolähteeni, Encyclopaedia Britannica (1971), kertoo kokoelman olevan peräisin 100-luvun puolivälistä sekä käännetyn latinaksi ensimmäisen kerran jo 300- tai 400-luvulla sekä 900–1300-luvuilla kansankielille – anglosaksiksi, keskianglanniksi, flaamiksi, saksaksi ja ranskaksi. – Myöhempiin bestiaareihin otettiin aineksia myös Plinius vanhemman Luonnonhistoriasta (1. vuosisata jaa.) ja Isidorus Sevillalaisen Etymologiasta (500–600-luvun taitteesta). Kirjoittajat tulkitsivat eläimiä ja eläintarinoita lähinnä kristillisten merkitysten ja opetusten kautta. Bestiaarit jakoivat (melko kyseenalaistakin) tietoa mutta myös viihdyttivät ja opettivat moraalia.

Kirjan kolme kuvaliitettä sisältää kaikkiaan 24 tekstiin liittyvää kuvaa, joista 19 on värillistä. Tekijä on itse ottanut yhden kuvan Amsterdamin kodittomien kissojen kodista, kaikki muut kuvat hän on löytänyt Wikimedia Commonsista.

Ilmeisesti kustantajan toivomuksesta lähdeviitteiden numerot on jätetty pois tekstistä ja viitteet koottu kirjan loppuun luvuittain. Viitteistä löytyy paljon hyödyllistä lisätietoa runsaasti lisälukemista niin kissojen kuin muidenkin eläinten ystäville. Suurin osa Pietiläisen lähteistä – kuten monen muunkin nykykirjailijan lähteistä – on suomen- tai englanninkielisiä. Saksankielisiä lähdeteoksia löysin kaksi, niistä toinen on usean artikkelin kokoelma. Lisäksi silmääni osui yksi saksankielinen verkossa julkaistu juttu. Ruotsinkielisiä lähdeteoksia kirjoittaja mainitsee yhden.

Teoksessa on 18 sivun pituinen hakemisto, jonka laatimisperiaatetta en täysin tajunnut. Turhauduin, kun en löytänyt siitä esim. tekstissä esiintyviä kissarotujen nimityksiä enkä monia maantieteellisiä paikkoja ja muita mielestäni tärkeitä asiasanoja.

Kokonaisuudessaan Kissojen maailmanhistoria on korrektia asiaproosaa, jossa välillä pilkahtaa hieman huumorikin, mutta silmiini osui muutama painovirhe ja lipsahdus – minähän luen kirjoja ”suurennuslasin kanssa”. Kirjoittajan sormi lienee liikahtanut ylimääräisen kerran, kun tekstiin on tullut maininta: ”700 0000 ihmistä juhli Bastetin kunniaksi” (s. 48), ja osunut viereiseen näppäimeen, kun Mustan surman Eurooppaan tulovuodeksi on tullut 1337 eikä 1347 (s. 186). Sitä en kuitenkaan ymmärrä, mitä kirjoittajan päässä on liikkunut, kun hän on sanonut päätä ’raajaksi’ (s. 120), maataloutta ’maatalousteollisuudeksi’ (s. 283) ja kotieläinten kasvattamista ’eläinteollisuudeksi’ (s. 290). Mainitut sanat lienevät englanninkielen ilmaisuista väännettyjä kuten ’akkadian’ (p.o. akkadin) kieli.

Loppunaukaisu

Kissojen ystävä tarttuu varmasti innoissaan Pietiläisen Kissojen maailmanhistoriaan, joka pursuaa totta ja tarua kissoista. Tuntuu, että tekijä onkin tunkenut kirjaan kaiken, mitä hän on saanut selville naukuvista heiluhännistä suomen- ja englanninkielellä. Kirjaan kannattaa tutustua pienissä annoksissa, jottei saisi infoähkyä kahlatessaan yksityiskohtien viidakossa. Suvantopaikat, joissa kirjoittaja pysähtyy hahmottelemaan historiallisten kehityskulkujen pääpiirteitä tai muuten pohdiskelemaan kissamaailman ihmeitä, ovat harvassa. Kaipasin myös kohtia, joissa kirjoittaja olisi arvioinut lähteidensä uskottavuutta. Enkä olisi pitänyt pahana, vaikka hän olisi paikoin ottanut reippaasti kantaa kisuliinien puolesta, kissamies kun on.

Koska suomalaisten kissojen historia jää tässä kirjassa muutamaan mainintaan, epäilen, että Pietiläisellä on jo tekeillä aiheesta uusi kirja, jossa myös kotoinen kissaperinne, kaskut, sanonnat ja uskomukset pääsevät esille. Sitten varmaan paljastuu, onko suomalaisessa perinteessä vastinetta sanonnalle: ”Syötä koiraa kolme päivää, niin se muistaa sinut kolme vuotta; syötä kissaa kolme vuotta, ja se unohtaa sinut kolmessa päivässä.”