Vaikka yliopistoista löytyy edelleen taiteentutkimukselle omistautuneita laitoksia, niiden oppiaineita eivät nykyisellään yhdistä niinkään estetiikka ja taideinstituutio kuin yksittäiset ilmiöt. Ilmiötutkimuksen poikkitieteellisyyttä edistää Urpo Kovalan ja Tuija Saresman toimittama artikkelikokoelma Kulttikirja. Sitä voi suositella luettavaksi yhtä hyvin perusopintojen kurssikirjana kuin ajatusten ja lähteiden opastajana populaarikulttuuria sivuaviin tutkimuksiin.

Kulttikirjan artikkelit esittelevät fanien muodostamia osakulttuureita ja sitä, miten kulttuuri muotoilee meitä faneiksi. Fanin identiteetti on nykypäivänä yhtä olennainen tutkimuksen kohde kuin kansallinen identiteetti vielä muutama vuosikymmen sitten.

Kulttuuri elää viime kädessä siellä, missä viihteen ja taiteen tuottamat artefaktit otetaan päivittäiseen käyttöön. Meistä jokaisella on jokin paikka, jossa muutumme faneiksi, tekstuaalisiksi talonvaltaajiksi ja korkeakulttuurilla leikkiviksi lapsiksi. Fanitutkimuksessa kulttuurintutkimuksellinen näkökulma rajautuu yhteen selvään kontekstiin: ilmiöiden merkitys ei ole ennalta tuotetuissa tekstuaalisissa sisällöissä, vaan siinä, miten niitä teksteinä käytetään omassa viiteryhmässä.

Ilmiöksi nousseella kulttuurituotteella voi olla pidemmät syntyjuuret kuin miltä se näyttää mediassa. Ilmiöksi leimaaminen taas voi olla taidekriitikon epätoivoinen ratkaisu siinä vaiheessa, kun hän ei löydä avantgardelle paikkaa estetiikastaan. Ilmiön näennäinen riippumattomuus ajasta ja paikasta johtuu siitä, että ilmiömäisen teoksen yleisökään ei ole yksi ja yhtenäinen fanijoukko.

Kultti-ilmiöt sulkevat sisäänsä monenlaista harrastamista, joista fanius on vain yksi aktiivisuuden ja eristäytymisen aste. Jokainen osakulttuuri ei kelpaa kultiksi, jollei kyse ole toiminnallisen innostuksen lisäksi merkityksenannon aktiviteetista. Kirjan toinen toimittaja, Urpo Kovala toteaa artikkelissaan, että varsinainen kultti edustaa harrastajien tulkinta-aktiivisinta ääripäätä.

Lisäksi, muistuttaa Kovala, kulttisuhteen piirteitä löytyy myös akateemisista ja korkeakulttuurisista piirteistä. Pelkkä merkityksenluomisen aktiviteetti, artefaktien uudelleenkontekstuointi ei riitäkään siihen, että jokin fanitoiminta saisi kultiksi kelpaavaa prestiisiä muualla kuin fanien omassa piirissä. Toisaalta on kulttiteoksia, joiden fanius käy ilmi ainoastaan teoksesta puhuttaessa. Nämä kulttiteokset ylittävät populaari- ja korkeakulttuurin raja-aidan, ilman, että teoksen kulttimainetta voitaisiin ennalta luoda mainonnan tai edes osakulttuurille kohdentamisen avulla.

Kovala viittaa fanitutkimusten kiinnostavaan ristiriitaisuuteen kulttiteoksen määrittelyssä. Umberto Econ (kulttimainetta nauttiva) analyysi Casablanca-elokuvan menestysaineksista edellyttää kulttiteokselta rakenteellista ja esteettistä hajanaisuutta. Sen sijaan tuore tutkimus "Salaiset kansiot" -televisiosarjasta todistaakin päinvastaista: kulttiteos on esteettisesti ja älyllisesti poikkeuksellisen harkittu. Annetaanpa riittävästi aikaa tai rahaa, kulttiteoksen ainekset ratkaisee viime kädessä yleisön kulttisuhde johonkin mediaan.

Faniuden vaihtoehtoinen maailma

Ilman mediauskollista yleisöä ei olisi kulttejakaan, ei Runeberg-kultin rakentajia eikä Xena-kultin kuluttajia. Ongelmalliseksi kulttisuhteen määrittelyn tekee se, että fanit voivat suhtautua kohteeseensa yhtä aikaa hyvin vakavasti ja ironisesti. Esimerkiksi Casablancan kaltaisen artefaktin kohdalla ratkaisevaa on sekä ajallinen välimatka kulttiteokseen että ne teknologiat, jotka edesauttavat teoksen käsittelyä fanille ja faniyhteisölle soveliaalla tavalla; tässä tapauksessa videolaitteet. Jokainen uusi media toisi siten myötään uuden mahdollisuuden hylätä tai vahvistaa joidenkin aiempien teosten arvoa riippuen siitä, miten kyseinen media muuttaa ajan- ja paikankäyttöä.

Useimmissa Kulttikirjan artikkeleissa käy ilmi Internetin merkitys fanitoiminnalle. Etenkin Tori Amos -faneille netti on muodostunut olohuoneeksi, jossa pop-tähden lauluista voidaan keskustella ja niiden pohjalta rakentaa kotisivuja kuin eräänlaisia julkisia kotialttareita. Internet on helpottanut yhteydenottamista ja anonyymiä verkottumista perinteisen julkisuuden ulkopuolella. Kansainvälisten yhteyksien lisäksi Internetissä toteutuu ainakin periaatteessa se fanitoiminnan ihanne, että kaikki ovat tuottajia ja taiteilijoita.

Tutumpaa olohuonetoimintaa edustavat urheilufanit, joita Harri Heinonen esittelee jalkapallojoukkue Evertonin väreissä. Muiden kulttien joukossa urheilufanit muodostavat ehkä helpoiten erottuvan ryhmän, koska heidän suosikkinsa asettuvat lähes viikoittain vastakkain kilpailevien suosikkien kanssa. Vaikka muussakin fanitoiminnassa esiintyy "kumpi parempi" -väittelyitä, urheilufaneilla kultti merkitsee voimakkaampaa ja näkyvämpää sosiaalista paikantumista. Heinonen tekee perustelemattomiakin rinnastuksia uskonnollisiin rituaaleihin ja flow-kokemuksiin; urheilufanit kun edustavat sitä joukkoa, joka, päinvastoin kuin Amos-fanit, näyttäisi kuluttavan enemmän kuin tuottavan kohteeseensa liittyviä merkityksiä.

Mitä aktiivisempi median käyttäjä, sitä polttavampi on tarve tunnustaa faniutta tiettyihin ilmiöihin. Kulttuurin "valuminen" aikuisilta lapsille mahdollistaa osaltaan sen, että lapsille suunnattuja viihdeteoksia otetaan omaksi camp-periaatteella. Campin ja faniuden eroista kirjoittava Helena Sederholm esittää pohdittavaksi, onko camp-asenne nykypäivänä tietoista kultin luomista.

Ainakin camp tuntuu olevan itsetehostuksen keino, jolla esimerkiksi scifi-harrastajien keskuudessa voidaan erottautua omaksi sisäpiiriksi. Camp edellyttää tietoa ja tyylitajua. Irma Hirsjärvi toteaa Star Trek ja scifi -faniuden yhteydessä, että kohteeseen liittyvä "tietopääoma ja sen hallinnan osoittaminen ovat ehkä keskeisimpiä sf-fanien omia sisäpiirin faniuden määrittelyjä."

Kultti voi käyttää materiaalikseen monenlaisia osakulttuureita, kunhan säännöt materiaalilla pelaamiseen ja leikittelyyn ovat kehittyneet. Esimerkiksi roolipelaamisessa, jota Frans Mäyrä käsittelee artikkelissaan suomalaisestakin näkökulmasta, luodaan jokaisella kokoontumiskerralla ainutlaatuista fiktiivistä maailmaa. Mäyrä tarjoaa myös selityksen sille, mikä yhdistää roolipelien, tietokoneiden ja tieteisfiktion harrastajia toisiinsa: "Viehätys kompleksisiin, sääntöpohjaisiin systeemeihin voi olla eräs yhdistävä tekijä, toinen puolestaan pääsy vaihtoehtoiseen todellisuuteen."

Uusien kultti-ilmiöiden tahti tuntuu olevan kiihtymässä. En edes tiennyt, että televisiosta tulee "Mullan alla" -niminen sarja, kun jo tapasin akateemisia ihmisiä, jotka ilmoittivat olevansa sarjan faneja. Ajallinen etäisyys kulttiteoksen ja fanitunteen heräämisen välillä on kapenemassa. Viihdeteollisuus on sekin tietoisempi niiden pienien yksityiskohtien merkityksestä, jotka toistuvuudessaan voivat antaa aktiivisimmalle kuluttajajoukolle tunnistamisen iloa. Kulttikirjassa tähän pureutuvat Kaarina Nikunen Xena-faniutta analysoivassa artikkelissaan sekä Hirsjärvi Star Trek -ilmiön juurevassa käsittelyssä.

Mitä fanista tulee isona

Kultissa voidaan vierailla siihen sitoutumatta. Kulttikirjassa viitataan jaotteluun, jossa tavallisten fanien lisäksi on – aktiivisuuden perusteella – varsinaisia kultisteja, entusiasteja ja pientuottajia. Tämän jaottelun mukaan esimerkiksi scifi-piireissä tunnettu käsite "sercon"-harrastajuudesta (serious constructive) edustaisi jo pientuottajuutta, yritystä kehittää fanitoimintaa jonkin harrastuksesta löydetyn elämänkatsomuksen pohjalta.

Pientuottamiseen orientoituvan "kulttikulttuurin" analysoimiseksi kirjan sovellettavin artikkeli on Helena Sederholmin pohdinta siitä, millaiseen vaikutukseen fanit kontra pientuottajat pyrkivät kierrättämällään kulttimateriaalilla. Luova fani on kuin camp-taiteilija, jolla on taiteellisen lahjakkuuden tai kriittisen tietämyksen tuomaa etäisyyttä kohteeseensa.

Mutta mitä faneista tulee isona, jolleivät he kehity sercon-tyypin ihmisiksi ja parhaassa tapauksessa ansaitse elantoaan fanituotteilla? Kultissa hurahtaneelle kuluttajalle antaa äänen Ilkka Salo, jonka kirjoitelma "Kerouacin matkassa" on taatusti sitä itseään, aikuisen fanin vuodatusta palvomalleen kohteelle.

Valinta kokoelman avaavaksi tekstiksi lienee ollut kunnianteko fanien suuntaan, mutta valitettavasti Salon kirjoitelma myös vahvistaa sitä ennakkokäsitystä, että fanius on nimenomaan puberteettisten poikien puuhastelua. Kirjan erillisille ilmiöille omistautuneissa artikkeleissa tätä käsitystä ei juurikaan kumota, vaikka kultin sisällä tapahtuvaan radikaaliin demokratisaatioon usein viitataankin.

Sukupuolikeskeisestä ja sitä purkavasta fanitoiminnasta voisi suositella oheisluettavaksi Yhdestä puusta -kokoelman (2003) artikkeleita skeittarien ja hevinuorten vastakulttuurista, tärkeänä keissinä myös analyysi Rocky Horror Picture Show -kultista.