Kaiken maailman tuoksuja

Ari Turunen lienee kyllästynyt pahoihin hajuihin ja lemuihin, sillä uudessa kirjassaan Tuoksujen atlas hän paneutuu tuoksujen kulttuurihistoriaan ja -maantieteeseen. Hän kertoo innostuneesti tuoksujen kemiasta, tuoksumolekyylien eristämisestä, parfyymeistä, parfyymööreistä ja tuoksuttelijoista. Runsaasti kuvitetussa teoksessa keskeisintä on yli kuudenkymmenen luonnosta saatavan tuoksuaineen esittely.  

Turunen, Ari: Tuoksujen atlas. Aula & Co, 2021. 286 sivua. ISBN 978-952-364-165-5.

Ihminen on varmasti jo varhain kehityksensä kuluessa huomannut, että tuoksut rikastuttavat elämää. Ne vaikuttavat alitajuntaan tuomalla mieleen muistoja sekä herättämällä mielleyhtymiä ja tunteita. Ne vaikuttavat myös asenteisiin: pidämme ihmisistä, joiden koemme tuoksuvan hyvältä. Ne tuovat elämään henkisyyttä, hienostuneisuutta, ylellisyyttä ja terveyttä. Vuosituhansien ajan aromiaineet ovat ilmentäneet hyvinvointia, eksotiikkaa, luksusta ja pyhyyttä. Niitä on käytetty ja käytetään edelleen niin idässä kuin lännessä ylellisyystuotteina, lääkkeinä ja osana uskonnollisia rituaaleja. Turunen muistuttaa lukijaa siitä, että mausteet ja hajusteet ovat vaikuttaneet ihmisten historiaan enemmän kuin mikään muu kauppatavara. Niiden kauppaan liittyy myös paljon ahneutta ja väkivaltaa.

Sukellus tuoksujen maailmaan

Ari Turunen, kuva Sara Lehtomaa.

Ottaessani Tuoksujen atlaksen ensimmäisen kerran käsiini säikähdin. Luulin, että posti oli murjonut kirjaa tai olin itse käsitellyt sitä huolimattomasti pakettia purkaessani. Kirja näytti olevan hajalla: etukansi oli irrallaan sidoksesta. Saman tien havaitsin myös toisen, positiivisen seikan: kirja laskeutui kauniisti levälleen juuri siitä, mistä sen avasin, ja sivut teksteineen ja kuvineen näkyivät esteettä eikä niitä tarvinnut väkisin vääntää auki. Teosta on helppo lukea pöydän ääressä. Kirjakauppias ei tiennyt, mikä tällainen sidos on nimeltään, mutta Google kertoi, että kyseessä on itämaiseen tapaan avoimeksi sidottu kirjan selkä, joten kirja avautuu täydellisesti.

Turunen on matkustanut ympäri maailmaa tuoksujen perässä, mutta kirjassaan hän tarjoaa lukijalle tietenkin vain tuoksuttoman nojatuolimatkan kulttuureihin ja paikkoihin, joista jokapäiväistä elämäämme rikastuttavat aromiaineet ovat peräisin. Yliherkkienkään ei siis tarvitse aivastella, niiskuttaa, yskiä eikä yökötellä. Kiehtova matka tutustuttaa erilaisiin aromaattisiin kasveihin ja muihin tuoksujen lähteisiin niin, että lukija voi yrittää kuvitella moninaisia tuoksuja, joita hyödynnetään parfyymiteollisuudessa, kosmetiikassa, hyönteisten torjunnassa ja lääketieteessä. Matkalla voi hyvinkin tulla vastaan myös oma lempituoksu.

Varsinaisen tekstin ohella Turunen opastaa lukijaa aiheeseen liittyvillä tietolaatikoilla ja lukuisilla värikuvilla. Tietoiskuja on yli kaksikymmentä ja ne ovat kuvineen vähintään sivun mittaisia, muutamat jopa viisisivuisia. Eräät tietoiskut liittyvät väljästi tuoksujen historiaan, mutta toisaalta odotin tiivistä tietopakettia esim. tuoksujen säilyttämisestä, parfymöörien työstä ja hajuvesipulloista sekä suomalaisesta parfyymituotannosta. Myös kirjan lopussa olevan torsoksi jääneen luvun ”Tuoksuja ja mausteita: Muinaiset kauppareitit” olisi voinut hajottaa pariksi laatikoksi sopiviin kohtiin.

Kuvia – asetelmia, freskoja, karttoja, kasvien tunnistekuvia, kirjojen ja käsikirjoitusten kuvituksia, mainoksia, maisemamaalauksia, miniatyyrejä, muotokuvia, piirroksia, postimerkkejä, puupiirroksia, seinämaalauksia, seteleitä, veistoksia – on kirjassa yli 170. Kirjan ulkoasusta vastaava Tuija Tarkiainen on hienosti sovittanut erilaiset kuvat tekstin kanssa tyylikkääksi visuaaliseksi kokonaisuudeksi. Välillä kuitenkin tuntuu, että täydentävää aineistoa on liikaa; paikoin se haittaa leipätekstin lukemista. Onneksi Tarkiainen on keksinyt antaa tietolaatikoille leipätekstin väristä poikkeavan taustavärin. Lisää tuoksutietoa halajaville löytyy lukemista kirjan lopun noin 120:sta lähteenä käytetystä kirjasta, artikkelista ja verkkojulkaisusta.

Tuoksujen vangitseminen

Kirjan alussa, ”Tuoksujen maailmassa”, Turunen kirjoittaa melko paljon tuoksujen kemiasta – eteerisistä öljyistä, aromaattisista hiilivedyistä, fenoleista, terpeeneistä, terpenoideista, alkoholeista, aldehydeistä, ketoneista, estereistä, niin luonnollisista kuin synteettisistä tuoksumolekyyleistä ynnä niiden rakenteesta ja moolimassoista. Yksittäisiä tuoksukasveja esitellessään hän kertoo vielä hiukan lisää kunkin kukan, heinän, hedelmän, juuren, pensaan, puun tai siemenen kemiasta. Jos kemia ei satu lukijaa kiinnostamaan, lähistöltä löytyy kyllä kiinnostaviakin asioita.

Eteeriset, kasveille tyypilliset haihtuvat öljyt ovat peräisin kasvien kukista, lehdistä, juurista, hedelmistä tai pihkasta. Niitä saadaan myös sienistä ja eläinkunnasta. Öljyjä käytetään aromaterapioissa, kosmetiikassa, parfyymeissa, saippuoissa sekä ruokien ja juomien maustamisessa. Eteerisiä öljyjä tunnetaan noin 3 000, ja niistä ainakin 300 on tärkeitä lääke- ja kosmetiikkateollisuudelle.

Kasveista suurin osa antaa arominsa höyrytislauksella tai liuotinuutolla. Sitrushedelmistä eteerisiä öljyjä saadaan kuoresta kylmäpuristamalla; puiden pihkoja voidaan polttaa sellaisenaan tai sekoittaa öljyihin ja kukkien tuoksuja voidaan varastoida rasvoihin. Usein raaka-aineita tarvitaan päätähuimaava määrä; esim. kilo ruusuöljyä saadaan 307 000 ruususta ja 55 litraa eteeristä santelipuuöljyä 1 000 kilosta santelipuuta.

Tislaus lienee keksitty useita kertoja eri puolilla maailmaa ja eri aikoina. Se on tunnettu Indus-kulttuurissa ehkä jo 5 000 vuotta sitten, ja Kyprokselta on löydetty 4 000 vuotta vanhoja tislauslaitteita, sekoitusastioita, tiputussuppiloita ja parfyymipulloja. Modernin tislaustaidon keksivät arabit ja persialaiset 800-luvulla. Kun arabiankielisiä tekstejä alettiin kääntää latinaksi Salernon lääketieteellisessä koulussa 1100-luvulla, tislausmenetelmää ryhdyttiin innokkaasti käyttämään myös Euroopassa. Menetelmästä on kaksi muotoa, höyrytislaus ja kuivatislaus. Höyrytislauksen sivutuotteena saadaan tuoksuvesiä, esim. ruusu-, laventeli-, jasmiini-, muskatellisalvia- ja appelsiininkukkavettä. Ne ovat miedompia kuin varsinaiset parfyymit.

Liuotinuutto eli maserointi keksittiin puolestaan 1700-luvulla. Siinä käytetään liuottimia, jotka sekoittuvat tuoksuaineisiin matalassa lämpötilassa, joten kuumuus ei tuhoa kallisarvoisia aromeja. Liuotinuutolla saadaan konkreettia, joka pestään etyylialkoholilla ja suodatetaan. Kun saatu tinktuura vielä tislataan, saadaan absoluuttia. Parfyymit sekoitetaan sitten näistä puolikiinteistä hajutiivisteistä. Parfymööriltä vaaditaan kykyä ja taitoa yhdistää eri tuoksumolekyylejä sopivassa suhteessa toisiinsa.

Kun parfyymien valmistamisessa tarvittava tieto ja taito levisivät 1500-luvulla Italian kautta Ranskaan, tuli Provencessa Nizzan lähellä sijaitsevasta Grassen kaupungista maailman parfyymipääkaupunki sen mikroilmaston vuoksi, joka sopi erityisen hyvin kukkien kasvatukseen.

Kielon tuoksun jäljitteleminen on todellinen taidonnäyte. Cotyn parfymööri Robert loi vuonna 1941 Muguet des Bois’n käyttämällä synteettistä kielon tuoksua. Diorin parfymööri Edmond Roudnitska suunnitteli puolestaan 1956 Diorissiman yhdistelemällä erilaisia synteettisiä ja luonnollisia tuoksumolekyylejä. Hajumolekyylien synteettiset vastineet lienevät eettisempi ja ainakin halvempi vaihtoehto myös kalliille raaka-aineille. Cotyn Muguet des Bois’n mainos New Yorkerissa 1945 ja Diorin Diorissiman mainos.

Kielon lisäksi freesia, kamelia, krysanteemi ja pioni ovat kasveja, joista ei saada luonnollisia tuoksumolekyylejä. Siksi niiden tuoksu on tuotettava synteettisesti. Biologi Jennifer Peace Rhindin mukaan kielon tuoksu saadaan aikaan näistä aineksista: hydroksisitronellaali, syklaamialdehydit, linaloli, fenyylietanoli, bentsyyliasetaatti, fenyyliasetaldehydi ja kanelialdehydi. – Sopii ruveta yhdistelemään!

Kasvien eteeriset öljyt sisältävät yhdisteitä, jotka suojelevat kasveja sieni-itiöiltä ja bakteereilta sekä houkuttelevat tiettyjä hyönteisiä kuten mehiläisiä. Toisaalta ne torjuvat tuholaisia ja karkottavat kasvissyöjiä. Useat hyönteisiä karkottavat tuoksut miellyttävät ihmisiä. Esimerkiksi laventeli karkottaa vaatekoita ja hyttysiä, mutta viehättää ihmisiä. Toisaalta ei ole löydetty mitään sellaista tuoksua, joka varmasti saisi ihailijat pyörimään tuoksun kantajan ympärillä. Turunen ei myöskään tunnu uskovan mainoksissa kehuttuihin tuoksujen egoa pönkittäviin ominaisuuksiin.

Parfyymejä on perinteisesti valmistettu erikseen naisille ja miehille. Viime aikoina on uusia tuoksuja alettu markkinoida kaikille sopivina. Niinpä käyttäjät voivat valita tuoksunsa oman mieltymyksensä mukaan. On myös hyvä tietää, että parfyymit käyttäytyvät eri ihmisten iholla eri tavoin.

Tuoksupuu ja kaskelotin suolistoerite

Ihminen haistaa noin 10 000 erilaista tuoksua, mutta muistaa niistä korkeintaan 2 000, ja noin kolmea tuhatta tuoksua käytetään parfyymien valmistuksessa. Eräät tuoksujen raaka-aineiden lähteet ovat varsin erikoisia: esim. bakteerien tuhoama sydänpuu, kaskelotin suolistoerite ja kerran vuodessa yhden yön kukkivan vaniljaorkidean siemenkota. Raaka-aineiden työstäminen parfyymeiksi vaatii kärsivällisyyttä ja ammattitaitoa. Siinä yhdistyy sekä taide että tiede. Tuoksujen luomista ovat innoittaneet taideaarteet, myytit, tarinat ja rakkaus. Parfymöörit ovat hakeneet inspiraatiota myös aavikoiden keitailta, sademetsistä ja pohjoisen järvimaisemista.

Parfyymimolekyylit kerrostuvat ilmatilaan painonsa perusteella, mitä käytetään tuoksujen määrittelyssä hyväksi. Ylhäällä ovat kevyimmät ja alhaalla painavimmat. Ranskassa tätä kerroksellisuutta on kuvattu musiikkitermein; tuoksuissa on ylänuotteja, keskinuotteja ja pohjanuotteja. Lisäksi akordit antavat nuottien yhteissoinnun, joka voi olla esimerkiksi sitruksen, kukan ja myskin yhdistelmä.

Suomen kielessä tuoksuja kuvataan puu-metaforan avulla: tuoksussa on latvatuoksu, sydäntuoksu ja juurituoksu. Nämä ominaisuudet ovat puhdasta kemiaa, sillä molekyyleillä on mitattava paino, moolimassa, joka vaihtelee tuoksusta toiseen. Valloilleen päästäkseen aromit tarvitsevat lämpöä. Parfyymin lopputuoksun haistaa vasta tuntien kuluttua siitä, kun tuoksuainetta on sivelty, pirskotettu tai suihkutettu iholle.

Guerlainen Mitsoukon tuoksupuu. Parfyymin latvatuoksussa on bergamottia, sitruksia, jasmiinia ja ruusua; sydäntuoksu muodostuu päärynästä, tuoksuilangiasta, jasmiinista, ruususta ja syreenistä; juurituoksun antavat jäkälä, mausteet, vetiver, kaneli ja ambra. Mitsouko kuuluu ns. saarten tuoksuihin.

Latvatuoksun haistaa heti parfyymipullon avattuaan. Se on kirkas, kirpeä, ja nopea. Se antaa ensivaikutelman, koska sen keveimmät ainesosat saavuttavat nenän ensimmäisinä. Latvatuoksun tarkoitus on vangita tuoksuttelijan huomio. Jotta saataisiin aikaan paras vaikutus, latva- ja sydäntuoksuiksi voidaan sekoittaa kevyitä kukkaisaromeja ja yrttejä.

Sydäntuoksut vaikuttavat hajuaistimukseen latvatuoksujen jälkeen. Ne muuttavat tuoksun suunnan ja parfyyminytimen. Ne ovat etupäässä hedelmä- ja kukkaisaromeja. Tuoksupuun juuristo muodostaa parfyymin perusrakenteen, johon latva ja sydän nojaavat. Juurituoksut muodostuvat myskisistä ja pihkaisista tuoksuista, jotka tuntuvat nenässä pitkään.

Kevyt latvatuoksu kestää iholla varttitunnin ja sydäntuoksu muutaman tunnin, mutta juurituoksut voivat jäädä iholle jopa kahdeksaksi tunniksi. Juurituoksut ovat kuin hyppysellinen suolaa, joka tuo esille ruoan muut aromit. Ne korostavat muita tuoksuja paljastamatta omaa alkuperäänsä ja kiinnittävät itseensä latva- ja sydäntuoksut, niin että nämä elävät pidempään.

Parfyymien valmistajat eivät välttämättä kerro kaikkia käyttämiään raaka-aineita, vaan pitävät osan salassa. Hajuaineisiin erikoistunut Fragrantia-sivusto esittelee eri parfyymeja ja niiden raaka-aineita ilmoitettujen tietojen perusteella sekä huomioimalla sivustolle rekisteröityneiden parfyymien käyttäjien luonnehdinnat. Turunen käyttää sivuston tietoja esitellessään parfyymien raaka-aineluetteloita.

Parfymööri Ernest Beaux loi Coco Chanelille vuonna 1920 Chanel No 5:n. Aikaisemmin Venäjän tsaarin hovissa työskennellyt Beaux sai inspiraation legendaariseen parfyymiinsa napapiiristä, pohjoisen järvimaisemasta ja keskiyön auringosta. Latvatuoksuina parfyymi sisältää sitruksia ja jasmiinia, sydäntuoksuina ruusua ja tuoksuilangiaa sekä juurituoksuina santelipuuta ja vaniljaa, siis vain kuutta tuoksua. Melko vähän elementtejä on myös Tom Fordin Noir de Noirissa vuodelta 2007. Sen latvatuoksussa on sahramia, sydäntuoksussa ruusua, tryfeliä ja kukkia sekä juurituoksussa patsulia, vaniljaa, agarpuuta ja jäkälää. Eräissä muissa tunnetuissa parfyymeissa on jopa parikymmentä ilmoitettua tuoksua.

Kevyet ja raskaat saarten tuoksut

Ranskalaiset parfyymintekijät jakavat tuoksut kukkais-, metsä-, itämaisiin ja mausteisiin tuoksuihin. Vähän samaan tapaan Turunen jakaa esittelemänsä tuoksut saarten, metsien ja paratiisin tuoksuihin. Näitä tuoksuja käsittelevissä luvuissa Turunen esittelee kaikkiaan yli kuusikymmentä raaka-ainetta, joista pääosa on kasvikunnasta ja vain neljä eläinkunnasta.

Kunkin luvun alkuun Turunen on koonnut kymmenen maailmalla tunnetun parfyymin tuoksupuun eli parfyymeihin käytettyjen tuoksuaineiden luettelon. Näin lukija saa tietää kaikkiaan kolmenkymmenen tunnetun hajuveden latva-, sydän- ja juurituoksut. Parfyymit ovat esimerkkejä parinkymmenen tuoksutalon tuotannosta 1910–luvulta 2010-luvulle. Niiden joukosta löytyy Chanelin, Diorin ja Yves Sait-Laurentin rinnalla mm. Balmain, Houbigant, Faberge, Nina Ricci ja Paco Rabane. Lisäksi tekstissä kerrotaan monien muiden, jopa 1880-luvulla luotujen tuoksujen tekijöistä ja koostumuksesta.

Turunen esittelee kahdeksantoista saarten tuoksua. Useimmat niistä ovat kevyitä ja raikkaita, ja ne on tunnettu jo antiikin aikaan Kyproksella. Parfyymintekijät ovat antaneet nimen chypre eli Kypros tuoksuperheelle, jossa on saarella viihtyviä juurituoksuja, kuten jäkälää, pihkaa ja myskiä yhdistettynä sitruksiin ja kukkatuoksuihin. Tulos on raikkaan vihreä, metsäinen ja myskinen maailma. Niin miehille kuin naisillekin suunnatuissa parfyymeissa on keskeisinä tuoksuina valkohankajäkälää, pihkakeltaputkea ja pihkakistusta.

Sitruksia saadaan nykyisin Välimeren alueelta, sitronellaheinää Sri Lankasta ja sitruunaverberaa Perusta. Pihkakeltaputkea löytyy Välimereltä Keski-Aasiaan ulottuvalta alueelta ja pihkakistusta Välimeren rannoilta ja Lähi-idästä. Valkohankajäkälä kasvaa Euroopan lauhkean vyöhykkeen metsistä, Myskisalvia, jota viljellään Etelä-Euroopassa, Venäjällä ja Yhdysvalloissa, poikkeaa saarten tuoksukasveista siinä, että se soveltuu juurituoksuksi.

Tammisammal eli saarten tuoksuihin luettu valkohankajäkälä (Evernia prunastri) ei tuoksu kasvupaikallaan, mutta levittää kuivattuna hunajaisen makeaa ja kostean metsän voimakasta ja läpitunkevaa tuoksua. 1600- ja 1700-luvulla siitä tehdyillä sekoituksilla tuoksutettiin Englannissa ja Ranskassa aatelisten muodikkaat peruukit. Nykyisin sitä käytetään kaikkein hienoimmissa parfyymeissä. Tammisammal eli saarten tuoksuihin luettu valkohankajäkälä (Evernia prunastri) ei tuoksu kasvupaikallaan, mutta levittää kuivattuna hunajaisen makeaa ja kostean metsän voimakasta ja läpitunkevaa tuoksua. 1600- ja 1700-luvulla siitä tehdyillä sekoituksilla tuoksutettiin Englannissa ja Ranskassa aatelisten muodikkaat peruukit. Nykyisin sitä käytetään kaikkein hienoimmissa parfyymeissä. Hungarian Natural History Museum, Lőkös, László.

Neljä saaren tuoksuihin kuuluvaa tuoksuainetta – ambra, myski, sivetti ja castoreum eli hauste – on eläinkunnasta peräisin. Ambra muodostuu kaskelotin mahassa valaan syömien kalmareiden sulamattomien kitiininokkien ympärille, jotteivät nokat puhkoisi otuksen suolistoa. Luonnon myski on peräisin myskikaurisuroksen ja sivetti sivettikissan anaalirauhasesta tai jopa ulosteesta. Castoreum on Euroopan tai Kanadan majavan eritettä. Nämä eläinperäiset juurituoksut ovat raskaita ja kalliita. Niille on kehitetty synteettisiä vastineita, koska eläimet ovat joutuneet tuoksuaineidensa takia sukupuuton partaalle.

Metsän tuoksuja mausteyrteistä ja puista

Yksi klassinen metsätuoksu on jo vuonna 1882 luotu fougère (saniainen) – viileä, raikas ja rehevä, kuin saniaisten täyttämä metsä. Se on antanut nimen kokonaiselle tuoksuperheelle. Klassinen fougère muodostuu laventelin, pergamotin ja pelargonian yhdistämisestä jäkälään, tonkapuuhun, vetiveriin ja patsuliin. Joskus siihen voidaan liittää myös viileän puhdas rosmariini. Myös pihkaiset tuoksut kuuluvat metsäisiin tuoksuihin. Pihkoja on poltettu suitsukkeina niin pyhissä rituaaleissa kuin kotioloissakin. Parfyymeihin ne antavat rikkaan ja lämpimänkuivan aromin.

Turunen esittelee kaksikymmentäkolme metsäistä tuoksua antavaa kasvia. Yli puolet näistä on puita. Koivu, mänty ja kataja kuuluvat suomalaisten jokapäiväiseen ympäristöön, mutta myös setri, sypressi, pihta ja santelipuukin ovat useimmille tuttuja. Sen sijaan agar-, mirha-, olibaani-, paraguaynvera-, tuoksutonka- ja tuoksuanibapuu sekä hartsistoraksi ja tolurohtobalsami ovat jo vieraampia. Myrttipensaan tuntevat Suomessakin ainakin vanhat naiset ja nuoremmatkin hääperinteisiin perehtyneet henkilöt.

Betula pendula, rauduskoivu on Suomen kansallispuu, mutta parfyymien historiassa koivu yhdistyy vahvasti Venäjään. Kuitenkin vuonna 2018 yhdysvaltalaisen tuoksutalon, Elixir Attarin, parfymöörit rakensivat koivuntervan pohjalle Kalevala-parfyyminsä, sillä he olivat vaikuttuneita suomalaisesta luonnosta ja kulttuurista.

Osa metsäisiä tuoksuja antavista puista kasvaa pohjoisella pallonpuoliskolla, osa Etelä- tai Kaakkois-Aasiassa sekä muutamat Etelä-Amerikassa. Jeesus-lapsen synnyinlahjakseen saama mirha on kotoisin Välimeren itäosasta, Lähi-idästä ja Itä-Afrikasta. ”Pyhä savu” taas lähtee olibaanipuusta, joka on alkujaan kasvanut Arabian niemimaalla, Omanin alueella. Voi tuntua oudolta, että myös Kiinasta ja Japanista saatava tee ja alkujaan Keski- ja Etelä-Amerikassa kasvanut tupakka kuuluvat metsäisten tuoksujen raaka-aineisiin.

Hieman yllättäen on metsäisten parfyymien raaka-aineiden joukossa muutamia hyvin vaatimattoman oloisia kasveja. Yksi näistä, vetiver (Chrysopogon zizanioides), on ruohokasvi, jonka tuoksuvat juuret ulottuvat yli kolmen metrin syvyyteen, niin että sitä käytetään myös joentöyräillä estämään eroosiota. Etelä-Intiasta vetiver on levinnyt kaupan mukana mm. Indonesiaan. Ranskalaiset veivät sen 1700-luvulla myös Haitille, joka on nykyisin maailman suurin veriverin tuottaja. Myös papyruksen sukuinen sädekaisla (Cyperus scariosus) on tuoksuvan juurakkonsa ansiosta suosittu parfyymien raaka-aine. Se on voimakkaasti leviävä rikkaruoho, joka kasvaa Intiassa ja Bengalissa jokien äyräillä.

Mausteita, kukkia ja nautintoaineita paratiisin tuoksuissa

Paratiisin tuoksuissa on paljon kukkia ja mausteita. Niitä saadaan ruoho- ja puuvartisten kasvien juurakoista, kaarnasta, kukista, lehdistä, marjoista, pähkinöistä, siemenistä ja varsista. Suomessa mausteet – inkivääri, kaneli, kardemumma, muskotti, neilikka, erilaiset pippurit – tunnetaan ruoanlaitosta ja leipomisesta. Alkujaan eri mausteet tulivat Intiasta, Kaakkois-Aasiasta, Molukeilta ja Karibialta sekä osa pippureista Keski- ja Etelä-Amerikasta.

Mausteiden ohella itämaiseen tuoksuperheeseen kuuluu kukkia, joista tärkein on ruusu, sillä puolessa kaikista parfyymeista on ruusun tuoksua. Kasvi on peräisin Bulgarian, Turkin, Iranin, Syyrian ja Uzbekistanin alueelta, ja sitä on yli 10 000 lajia. Se on kallista, koska kukan terälehtiä tarvitaan suunnaton määrä eteerisen öljyn tuottamiseen. Ruusun lisäksi paratiisin tuoksuihin kuuluu useita muita pohjoisella pallonpuoliskolla kasvavia kukkia, mm. jasmiini, orvokki, kurjenmiekka, narsissi ja hyasintti. Ehkä yllättävin paratiisin tuoksuja tuottava kasvi on Etelä-Afrikasta saatu pelargonia. Sen lehdistä saadaan parfyymeihin käytettävää sydäntuoksua.

Turunen esittelee kirjassaan vain yhden Australian mantereella kasvavan tuoksuraaka-aineen, hopea-akaasian (Acacia dealbata).

Myös useiden puiden, kuten tuoksuilangian, tuoksusampakan, temppelipuun ja hopea-akaasian kukista saadaan tuoksuja. Useat puut kukkivat ja tuoksuvat vain yöllä, joten niiden kukat on poimittava aamunkoitteessa, jotta tuoksuaineet saadaan talteen. Parfyymipuita kasvaa Intiassa, Intian valtameren saarilla, Itä-Aasiassa ja Keski-Amerikassa.

Paratiisin tuoksuja saadaan myös kahvipensaan pavuista ja kaakaopuun siemenistä. Ne sopivat sydän- tai juurituoksuiksi, mutta eivät samaan aikaan. Varsinkin kahvin aromi on hyvin dominoiva, joten sen käyttö vaatii taitoa. Kahvin eteerisessä öljyssä voi olla jopa 800 erilaista yhdistettä. Kahvin aromi, jonka tunnemme juomastamme, ei tunnu parfyymeissä. Esimerkiksi Yves Saint-Laurentin Black Opium -parfyymin (2014) sydäntuoksussa on kahvia, mutta se tuoksuu vaniljalle, päärynälle, roseepippurille ja kukille.

***

Turusen kirjaa lukiessani vakuutuin siitä, ettei tuoksuaineiden tuottaminen ja hajuvesien kehitteleminen ole ihan jokaisen nuhanenän hommaa. Ennestään tiesin myös, ettei tuoksujen tupsuttelu sovi hajuyliherkälle. Teoksen lukeminen oli siis turvallinen ja valistava kokemus, vaikkei kirjassa olekaan asia- ja henkilöhakemistoa. Kahta asiaa jäin miettimään: 1) Onko maailmalla yhtään tuoksuainetta, jota ei olisi väärennetty? 2) Missä mahtavat lennellä koirasmehiläiset, jotka Turusen mukaan ”saavat orkideoista tuoksuja, jotka osoittavat naaraille, että ne ovat elinvoimaisia, hyviä kerääjiä” (s. 28)?

Tuoksuista löytyy lisää tietoa mm. näistä kirjoista:

Drostel, Janina: Laventeli, kaneli ja ruusupuu: Aistillisten tuoksujen maailma, 2007.
Fairley, Josephine & McKay, Lorna: Parfyymien salat: Historia, valmistusmenetelmät ja 100 tärkeintä tuoksua, 2015.
Horn, Effi: Tuoksujen kirja: Parfyymien hurmaava maailma. Suom. 1968.
Norkola, Sari: Rakkauden tuoksut: Aromaterapia ja rakkaus, 1996.
Tahvanainen, Riikka: Suomalaisten kasvien käytettävyys luonnonparfyymien valmistamisessa, 2018.
Tuominen, Jari: Tuoksujen ihmeellinen maailma, 2012.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *