Juha Nurmista on sanottu ”mieheksi, jolla on satamahinaajan energia”. Ilmeisesti ominaisuuksiin kuuluu myös amfibioaluksen monipuolisuus. Se näkyy hänen elämäkerrastaan: siinä käsitellään ainakin merenkulkua, huolintaa, logistiikkaa, kirjojen ja karttojen keräilyä, julkaisutoimintaa, vedenalaisvalokuvausta, säätiötoimintaa ja Itämeren suojelua. Unohtuikohan tästä jokin aihealue?

Kirjan on kirjoittanut Kai Ekholm, jonka kynästä – tai siis läppäriltä – on lähtenyt viime vuosina monta kiinnostavaa elämäkertaa. Niiden kohteina ovat olleet kulttuuripersoonat Jörn Donner ja Anselm Hollo sekä urheilutähti Matti Nykänen. Kaupungilla kerrotaan, että seuraavan teoksen päähenkilö olisi Matti Klinge. Teoksen kanteen on Juha Nurminen kuvattu vartiopaikallaan: punainen sukeltajanpipo päässä, leukaa myöten vedessä. Itämeren etuvartiossa, todellakin, ihan kirjaimellisesti.

Purjealuksista raiteille

Kirjan kymmenestä pääluvusta ensimmäinen on otsikoitu ”Työteliäs suku tuottaa tarinoita”. Siitä selviää, missä ovat suvun ja liiketoiminnan juuret.

Juha Nurmisen isoisän isä Johan (1851–1914) perusti Raumalle puutavarakaupan, joka laajeni merelle. Työtä jatkoi poika John (1877–1951) ja hänen poikansa Matti (1911–2000). Neljännen polven perheyrittäjä – liikemieheksi Juha Nurminen ei halua itseään kutsuttavan – on syntynyt vuonna 1946 eikä enää osallistu yhtiön operatiiviseen toimintaan. Hallitustyöskentelyssä hän on tietenkin mukana, samoin lukuisissa perustamansa säätiön hankkeissa.

Nurmisen suvun yritystoiminta on haarautunut moniaalle: parhaina vuosinaan kyseessä oli huolintaan ja kuljetukseen erikoistunut yritys, joka kuljetti kaikkea. Esimerkiksi eläimiä leijonista petopunkkeihin. Yhtenä rönsynä oli jopa matkatoimisto. Kuvioon kuuluu myös se, että vuosien mittaan on käynnistetty monenlaisia uusia liiketoimintoja ja projekteja. Muun muassa aaltovoimala ja jäteveden kemiallinen puhdistus ovat kyllä olleet kiinnostavia ja ympäristöystävällisiä hankkeita, mutta eivät tuottaneet pennin latia. Päinvastoin – moniin uusiin innovaatioihin sai vaivalla hankittua rahaa kulumaan aika tavalla.

Muutoinkin monesta asiasta kiinnostuneen ja herkästi uusiin mahdollisuuksiin tarttuneen Juha Nurmisen toiminta hänen aktiivisimpina vuosinaan näyttää olleen melko ennakkoluulotonta. Harva yritys keksii hakea hallitukseensa uutta jäsentä lehti-ilmoituksella; yleensä heidät löydetään omista verkostoista.

Mikään varsinainen yritystoiminnan historia tämä kirja ei ole; sellainen John Nurminen Oy:stä on tehty aiemmin. Mutta pikkuhiljaa lukijalle selviävät yrityksen muodonmuutokset, jotka tietysti pohjautuvat toimintaympäristön muutoksiin. Nurmisen suku on seilannut pitkän matkan purjealuksilla aloittaen; nyt valtaosa yhtiön toiminnasta on siirtynyt raiteille. Nurminen Logistics on Suomen suurin yksityinen junarahtien kuljettaja toiminta-alueenaan Pohjoismaat, Eurooppa ja Aasia. Lisäksi se operoi satamaterminaaleja ja on iso huolitsija kotimaassa ja Baltiassa.

Kiinnostuksen kohteena meri

Juha Nurmisen, hänen työtoveriensa ja alaistensa kertomuksista käy ilmi, miten johtaminen on muuttunut patriarkaatista palvelutehtäväksi. Ja johtamisen kirjan kohde tuntuu haastateltujen mukaan hallitsevan, vaikka pientä säröäkin päähenkilön kuvaan syntyy. Impulsiivisuus ja ajoittainen mikromanageraaminen mainitaan. Osa noista kannanotoista on sijoitettu kirjan loppuun irrallisina lausahduksina. Sieltä löytyy myös Nurmisen omia mielipiteitä, joita ei oikein voi sanoa aforismeiksi, pikemminkin tokaisuiksi.

Humanistin ja historioitsijan kannalta kiinnostavinta kirjassa on John Nurmisen säätiön toiminta toisaalta Itämeren suojelun, toisaalta merellisen kulttuuriperinnön parissa.

Itämeri on pieni herkkä murtovesiallas; vielä 1990-luvulla se oli maailman saastunein sisämeri. Sen valuma-alueella asuu 90 miljoonaa ihmistä eikä kaikissa rantavaltioissa ymmärretä (tai ei viitsitä) ryhtyä merensuojeluun. Tehtävää säätiöllä siis piisaa, vaikka paljon on jo tehtykin. Toiminta meren pelastamiseksi saa kirjassa paljon huomiota, ja viesti on selvä: työtä on jatkettava. Tehokkaasti ja heti.

Vuonna 1992 perustettu John Nurmisen säätiö aloitti Puhdas Itämeri -hankkeen 2004. Tähän mennessä se on aloittanut yli 40 merensuojeluhanketta, joista 30 on jo saatu päätökseenkin. Helppoa homma ei ole ollut, vaikka Nurminen ei ole koskaan arkaillut kontaktien ottamista ja vaikka hänen suhdeverkostonsa ovat laajat ja tiheät. Välillä on käyty jopa ulkopoliittisen selkkauksen partaalla: kun Kingisseppissä lannoitetehtaan päästöjä valui mereen, suomalainen ympäristökeskuksen tutkijakin istui jonkin aikaa putkassa FSB:n eli Venäjän turvallisuuspalvelun häkittämänä.

Osan tarinoista kertoo kohdehenkilö itse, osan säätiössä työskentelevät tai siinä aiemmin työskennelleet ihmiset. Lisäksi mukana on ystäviä ja yhteistyökumppaneita koulu- ja armeijakavereita myöten. Monet haastattelut on viety kirjaan kysymys-vastaus-tyylillä, mikä saattaa perinteiseen elämäkertakirjoittamiseen tottunutta lukijaa jopa hämmentää. Itsestäni se oli varsin virkeä ratkaisu, samoin kirjaan otetut lyhyet asiantuntija-artikkelit ja tietolaatikot. Esimerkiksi Markku Löytönen, kulttuurimaantieteen emeritusprofessori, pohtii karttojen merkitystä ihmisen elinpiirin ja tuntemattomien seutujen hahmottajana ennen ja nyt, ja viime aikoina toteutetut tai käynnissä olevat Itämeren suojeluhankkeet – mitä tehdään, missä, miten ja miksi – on koottu tiiviisti yhdelle sivulle. Toki niistä puhutaan laajemmin muuallakin kirjassa.

Merensuojeluun on tällä vuosituhannella ilmaantunut Nurmisen säätiön rinnalle muitakin toimijoita. Toinen suomalainen filantrokapitalisti eli Ilkka Herlin perusti, muutaman vuoden Nurmisen säätiön hallituksessa istuttuaan, oman Baltic Sea Action Group -säätiön. Mutta suojeltavaa merta kyllä riittää, vaikka pahimmista sinileväkesistä on jo päästy, toivottavasti lopullisesti. Elokuun viimeisenä torstaina kuudessa maassa ja yli 20 kaupungissa vietettävä Itämeripäivä tarjoaa kosolti ohjelmaa ja herättelee siinä sivussa tavallisia kansalaisia näkemään ympäristöarvot ja pitämään huolta yhteisestä merestä. Vaikuttamisen kohteina ovat tietysti myös eri maiden poliitikot, samoin teollisuus ja maatalouden harjoittajat.

Karttojen keräilyä ja kustannustoimintaa

Paitsi yrityksen johtaminen, myös merikarttojen keräily kulkee Nurmisen suvussa. Juha Nurmisen isä Matti alkoi jo 1930-luvulla hankkia vanhoja merikarttoja. Poika on jatkanut ostosten tekoa niin innokkaasti, että Nurmisen merikarttakokoelma on kansainvälisestikin katsoen ainutlaatuinen. Tosin hän on vuosien varrella myynyt siitä osan ulkomaille syystä, jota ei kirjassa mainita.

Vanhimmat kartat ovat 1500-luvulta, nuorimmat ensimmäisen maailmansodan ajalta. Niistä näkyy, miten käsityksemme maailmasta on muotoutunut ja muuttunut aikojen saatossa, ja nyt käsillä olevassa kirjassa keräilijä myös valottaa omaa suhdettaan tähän kiehtovaan harrastukseen.

Pasilan Huolintatalosta, jossa on oma pieni merimuseo, lähtee jatkuvasti karttoja lainaksi eri puolilla maailmaa pidettäviin näyttelyihin, ja työntekijöiden ja vieraiden silmänilona niitä on esillä talon aulatiloissa ja työpaikkaruokalan seinillä. (Silloin tällöin talossa on avoimet ovet myös yleisölle. Kun minulle tarjoutui tilaisuus käväistä siellä, kysyin venähtävätkö henkilökunnan lounastunnit, kun väki jää katselemaan karttoja. Kukaan ei tunnustanut.)

Ekholm kutsuu kirjassaan Juha Nurmista renessanssi-ihmiseksi. Siis henkilöksi, joka ei tyydy keskittymään yhteen tai muutamaan elämänalueeseen, vaan haluaa huseerata vähän kaikkialla. Useimmiten tällainen tyyppi myös onnistuu, ainakin useimmissa pyrkimyksissään.

Nurmisen onnistumisiin kuuluu kustannustoiminta. Säätiön kustantamia teoksia on toistakymmentä, ja niitä on käännetty useille eri kielille. Kansainvälisesti menestynein taitaa olla vuonna 2016 ilmestynyt, Juha Nurmisen ja hänen vaimonsa Marjo T. Nurmisen yhteistyönä syntynyt Maailma piirtyy kartalle. Se oli Tieto-Finlandia-ehdokas, sai Vuoden historiateos -kilpailussa kunniamaininnan ja palkittiin myös kansainvälisesti. Kirja on ilmestynyt kuudella kielellä: suomeksi, ruotsiksi, saksaksi, venäjäksi ja kiinaksi.

Muut Nurmisen kustantamat kirjat käsittelevät mereen tavalla tai toisella liittyvää historiaa: löytöretkiä, eri maiden ja aikakausien merimaalareiden töitä, laivojen ja navigoinnin historiaa. Kukin kirja on esitelty lyhyesti, ja Marjo Nurminen kertoo siitä, mitä kaikkea tuollaisen suurteoksen luomiseen liittyy. Esimerkiksi kartografian historiaan eli Maailma piirtyy kartalle -kirjaan etsittiin karttoja yli kymmenestä Euroopan maasta ja lähdekirjallisuutta oli työpöydällä melkoinen pino.

Loppusivuilta selviää, että teoksesta oli tulossa Nurmisen 75-vuotisjuhlakirja, mutta jostakin syystä se myöhästyi pari vuotta. Tabula gratulatoria eli onnittelijoiden lista on varsin arvovaltainen, samoin kirjahankkeen tukiryhmä. Kirjan kuvitus on suorastaan runsasta: joissakin kuvissa päähenkilö nähdään työn ääressä tai yhteistyökumppanien seurassa, jotkut on poimittu perhealbumista. Mukana on myös Nurmisen ja hänen poikansa ottamia vedenalaisvalokuvia.

Kirjan aihealue – vaikka kyse onkin pohjimmiltaan vain yhden ihmisen työstä ja elämänpiiristä – on varsin laaja, mutta kirjoittaja on onnistunut pitämään paketin hyvin kasassa ja kuvaamaan kiinnostavalla tavalla eri sektoreita.