Kai Mikkonen on kirjassaan Kuva ja sana käsitellyt aihetta useasta näkökulmasta lähinnä keskustelemalla aiemman aiheesta kirjoitetun kanssa. Suururakassa kuvan ja sanan suhdetta on pohdittu useasta näkökulmasta, mutta eniten kirjasta välittyy kirjallisuuden tutkijan ote aiheeseen, onhan Mikkonen tehnyt väitökirjansa yleisen kirjallisuustieteen puolella.

Teoksen kieli on paikoin vaikeasti ymmärrettävää eikä se avaudu lukijalle, jolla ei ole huomattavaa teoreettista taustatietoa. Täytyy kuitenkin muistaa, että teos on Gaudeamuksen kustantama ja tiedeyhteisölle sekä alaa syvällisemmin opiskeleville suunnattu. Välillä tuli mieleeni Mikkosen esittelevän omaa oppineisuuttaan kaikin retorisin keinoin, mutta onko tieteellisen kirjoittamisen perimmäinen tarkoitus edelleen ilmaista asia monimutkaisesti ja vaikeasti?

Kuva ja sana on ensimmäinen suomenkielinen aiheensa kompleksista suhdetta pohtiva esitys ja sinällään monipuolinen ja ajatuksia herättävä. Kirja tarjoaa pikakurssin aiemmin kuvan ja sanan suhteesta kirjoitettuun. Se onkin välttämätöntä, sillä muutoin kirjoittajan omia näkökulmia ei ymmärrä suhteessa traditioon. Muiden tutkijoiden kommentointi myös vakuuttaa Mikkosen omasta tutkijan kiinnostuksesta aihemaailmaan.

Kuva ja sana jakautuu viiteen alalukuun, joissa käydään historian lisäksi läpi kuvan ja sanan vuorovaikutusta, kuvan kertovuutta, kuvauksen rakenteita sekä ikonotekstien olemusta. Mikkosen esimerkkimateriaalina ovat maalaukset, kirjat, runous, sarjakuvat sekä kuvakirjat. Kirja herättää pohtimaan kuvan, kielen ja vastaanottajan triangelia monitasoisesti. Erityisesti kuvakirjojen ja sarjakuvien kohdalla Mikkosen huomiot ajan ja tilan käytöstä kerronnan välineenä ja tehokeinona ovat mielenkiintoisia. Hän tuo esiin tuoreella tavalla myös vanhempia käsitteitä, kuten ekfrasiksen.

Pitkin matkaa Mikkonen nostaa esiin myös katsojan osuuden teoksesta välittyviin tulkintoihin. Jokainen havaitsee omaa kokemuspohjaansa heijastaen itselleen tärkeitä asioita näkemästään. Myös kulttuuri- ja sivistystausta vaikuttaa vastaanottajan tulkintoihin ratkaisevasti. Mikkonen lopettaa kirjansa ylistämällä kuvan merkitysten ehtymättömyyttä ja ylivertaisuutta sanaan. Ehkä kuvat vetoavat toisella tasolla ja saavat lisämerkityksiä tunne- ja kokemuspuolelta, mutta jollei tiedä kuvaan sisältyviä merkityksiä, ne saattavat jäädä kokonaan avautumatta. Ne kuuluisat tuhat kertovaa sanaa voivat kutistua viiteen.

Koska elämme kuvia tulvivassa maailmassa, on kuvan ja sanan yhteyksien pohtiminen entistä tärkeämpää. Kuvanlukutaito on kehittynyt viime vuosina, mutta paljon on vielä kasvunvaraakin. Kustantajan buffin mukaan Mikkosen teos pyrkii vastaamaan tähän tarpeeseen. Ehkä juuri media-alalla kirjan esimerkit tekevätkin vaikutuksen, mutta yleistajuiseksi kuvanlukuoppaaksi siitä ei ole, tuskin on ollut kirjoittajan tarkoituskaan. Koska kuvankäsittely on nykyään yleistä ja helppoa, tulisi mediakriittisyyden olla voimakasta, sillä kuvat piirtyvät usein takaraivoon ja sitä kautta vaikuttamaan tulkintoihimme. Onneksi jo tietoisuus manipuloinnista vähentää sen vaikutusta. Erityisesti uutiskuvan ja sanan suhde olisi oivallinen kenttä testata teorioita…