Joensuun ja Helsingin yliopistojen dosentti Jyrki Paakoski kirjoittaa Oppineiden yhteisö – Suomalainen Tiedeakatemia 1908-2008 -teoksensa alussa osuvasti tiedeakatemioiden olevan huonosti tunnettuja suuren yleisön ja jopa tieteenteon ammattilaisten keskuudessa. Tosin tilanne on viime vuosina kohentunut, sillä esimerkiksi Suomalaisen Tiedeakatemian isot lahjoitukset ja palkinnot on uutisoitu näyttävästi. Tämä on puolestaan antanut instituutiolle tilaisuuden kertoa itsestään ja toiminnastaan. On silti syytä paljastaa, että sadan vuoden ikään ehtinyt Suomalainen Tiedeakatemia on ”tiedemiesten yhteenliittymä, jonka tehtävänä on edistää tutkimusta, toimia tutkijoiden yhdyssiteenä ja ylläpitää kansainvälisiä yhteyksiä”. Lisäksi järjestö on pyrkinyt vaihtelevalla menestyksellä olemaan valtakunnallinen tiedepoliittinen vaikuttaja.

Suomalaisen Tiedeakatemian historia liittyy viime vuosien korkeakoulutus- ja tiedelaitosten vaiheita käsitelleiden kirjojen ketjuun. Pyöreitä vuosia täyttäneiden yliopistojen (esimerkiksi Teknillinen korkeakoulu sekä Tampereen, Oulun ja Kuopion yliopistot) lisäksi aihepiiriin kuuluvat vaikkapa Suomen tieteen neliosainen historia sekä Suomen Akatemian kolmeosainen historiasarja. Lisäksi ylimmän opetuksen ja tutkimuksen vaiheita käsitellään eduskuntalaitoksen historiassa. Ja muistetaanpa vielä, että viimeisen vuosikymmenen aika on ilmestynyt nippu yliopistojen osakuntien ja ylioppilaskuntien historiakirjoja. Voi siis hyvällä syyllä sanoa korkeakoulutuksen ja tutkimuksen pitkään heikoissa kantimissa olleen historian kirjoittamisen vankistuneen niin määrällisesti kuin laadullisesti.

Värikkäitä vaiheita

Suomalaisen Tiedeakatemian satavuotishistorian voisi kuvitella olevan kuiva kirjan, joka sopii enintään nukahtamisvaikeuksista kärsivälle. Näin ei asia kuitenkaan ole. Tiedeakatemian historiassa nimittäin näkyvät herkullisella tavalla monet suomalaisen yhteiskunnan murrokset. Toki teoksessa nostetaan aiheellisesti esille linjauksia ja tieteellisiä keskusteluja, mutta pääpaino on silti ihmisten, toimintojen sekä niiden taustalta löytyvien kytkentöjen analysoinnissa. Tiedeakatemian historiasta löytyykin valtakunnan huipulle asti yltäneitä poliittisia yhteyksiä ja ”kähmintää”, henkilöristiriitoja ja taloudellisia ongelmia. Jyrki Paaskoski analysoi tätä ”kääntöpuolta” laajasti, mutta asiallisen kiihkottomasti. Ammattitaitoisena historian tutkijana hän käsittelee kohdettaan tiukasti tieteen pelisääntöjä noudattaen ja ilman tilaushistorioita usein värittävää ylitulkintaa. Osaltaan tämä johtuu siitä, että Paaskoski sijoittaa Tiedeakatemiaa koko tarkastelujakson hyvin osaksi suomalaista tiede- ja yhteiskuntapolitiikkaa. Tätä ovat puolestaan helpottaneet aihepiiriä sivuavat tutkimukset.

Asiallisen analyyttinen käsittely ei silti tarkoita väritöntä sisältöä. Hyvän esimerkin tästä tarjoaa Tiedeakatemian sopeutuminen toisen maailmansodan jälkeiseen poliittis-yhteiskunnalliseen muutokseen. Kulisseissa käytiin kovaa ja poliittisesti värittynyttä kädenvääntöä: uusi sukupolvi halusi irti pohjavireeltään neuvostovastaisesta kulttuuri-ilmapiiristä ja tiede-eliitti vastusti tutkimuksen ”politisoimista”. Nobel-palkinnon saanut biokemisti A.I. Virtanenkin kiivastui vasemmistosympatioistaan tunnetun kansatieteilijä Väinö Kaukosen Tiedeakatemialta saamasta apurahasta. Virtanen moitti Kaukosen tutkimustyön noteeraamista, koska tämä ”vasemmistolaisen hengen läpitunkemana ihailee poliittista ohjausta tieteessä”. Tieteenalarajoja tai -asiantuntemusta ei tässä tapauksessa tarvinnut Virtasen mukaan kunnioittaa, sillä ”tällaisessa yleisluontoisessa, tutkimustyön pohjaluonnetta koskevassa kysymyksessä on jokainen tutkija yhtä pätevä asiantuntija”.

Kieli, tiede ja politiikka

Tiedeakatemian hyvin jäsennellystä satavuotistaipaleesta voi erottaa neljä taitekohtaa. Tiedeakatemian perustamisessa loppuvuodesta 1908 näkyivät vahvasti tiede-, kieli- ja puoluepolitiikka. Järjestön varhaisvaiheiden vahvat vaikuttuvat, kuten professorit Gustav Komppa ja Kaarle Krohn, korostivat mielellään suomen kielen ja suomalaisen tieteen edistämistä perustamisen taustalla. Jyrki Paaskoski kuitenkin osoittaa, etteivät motiivit kaikilta osin olleet näin yleviä. Suomalaisen Tiedeakatemian perustaminen oli myös vanhasuomalaisten professorien vastaveto ruotsinkieliseksi ja perustuslailliseksi mielletylle kilpailevalle järjestölle, Suomen Tiedeseuralle. Lisäksi moni Tiedeakatemian jäsenistä halusi uuden järjestön avulla edistää omaa akateemista uraansa.

Venäjän keisarikunnan rajamaalle syntyi näin viime vuosisadan alun otollisessa tilanteessa kaksi kilpailevaa tiedejärjestöä. Niiden välit olivat etenkin alkuvuosina kireät ja poliittisten erimielisyyksien värittämät. Myöhemmin suhteet paranivat, mutta perusasetelma nousi esiin vaikkapa Turun suomalaisen yliopiston perustamisvaiheissa 1920-luvun vaihteessa. Suomalaisen Tiedeakatemian talouden kannalta oleellista oli kansalaissodan levottomuuksissa surmatun liikemies Alfred Kordelinin rahaston tuki. Tiedeakatemian läheinen suhde Kordelinin rahastoon syntyi Paaskosken mukaan erikoisten vaiheiden kautta. Alfred Kordelin nimittäin oli poliittisesti edistysmielinen nuorsuomalainen, joka itse asiassa vierasti vanhasuomalaisten Tiedeakatemiaa. Silti hänen testamenttaamillaan varoilla tuettiin Tiedeakatemian toimintaa ja järjestöllä oli vahva edustus Kordelinin rahaston organisaatiossa.

Sota muuttaa asetelmia

Toinen maailmansota taustoineen ja seurauksineen oli tärkeä saumakohta niin Tiedeakatemian kuin yleisemmin tieteen ja tutkimuksen historiassa. Maailmansotien välisenä aikana voimistunut tiede-elämän kansainvälistyminen kääntyi erityisesti jatkosodan vuosina vahvaksi yhteydeksi Kolmannen Valtakunnan tiedepiireihin. Tiedeakatemia myötäili siis tässä mielessä Suomen yleistä suuntautumista. Jyrki Paaskoski osoittaa, kuinka Tiedeakatemian kunniajäsenten ja ulkomaisten jäsenten valinnoissa poliittiset tekijät painoivat ajoittain selvästi tieteellisiä ansioita enemmän. Myös Tiedeakatemian tukemissa Itä-Karjala-hankkeissa oli vahva poliittinen ja jopa rotuopillinen lähtökohta. Paaskosken esitys todistaa oivallisesti yhden järjestön näkökulmasta, kuinka tiede ja politiikka olivat poikkeusaikana erottamattomasti kytköksissä toisiinsa.

Saksa-orientaatio poliittisine rasitteineen selittää paljolti Tiedeakatemian toimintaa rauhan palattua. Järjestön hallitus nimittäin päätti välittömästi sodan jälkeen ”uudelleen järjestää” arkistonsa ja kirjastonsa. Tässä yhteydessä osa sodanaikaisista asiakirjoista seulottiin pois. Tiedeakatemia haki uusia linjoja myös niin, että perustamisesta asti keskeisessä asemassa ollut yleissihteeri Gustav Komppa luopui tehtävästään. Järjestö pyrki myös kaikin tavoin pysymään liittoutuneiden valvontakomission ja poliittiselle kentälle palanneen vasemmiston vaikutuksen ulkopuolella. Tiedeakatemia koettikin vahvistaa läntisiä yhteyksiä, eikä sodan jälkeisinä vuosina juuri innostunut suhteista Neuvostoliittoon ja sen liittolaisiin. Tiedeakatemia oli siten yksi lenkki rintamassa, joka ensimmäisinä rauhan vuosina päättäväisesti torjui vasemmiston vallan kasvua tiedemaailmassa ja yhteiskunnassa yleensä.

Suomen Akatemian perustaminen 1947 oli iso askel tieteen edistämisessä. Uuden instituution pystyttämisessä myös Tiedeakatemian jäsenillä oli näkyvä rooli, vaikka järjestö ei ollut asiassa yksimielinen. Valtiollisen asiantuntijaelimen syntyminen oli kuitenkin pitkällä tähtäimellä tuhoisaa Tiedeakatemian merkitykselle. Vielä 1950-luvulla Tiedeakatemian asema tosin oli näkyvä, mutta myöhemmin valtiovallan otteen tiukentuminen tieteestä ja korkeakoulutuksesta kavensi sen liikkumavaraa ja vähensi painoarvoa. Järjestö profiloituikin 1960-luvun radikalismin vuosina ukkoutuneeksi ja konservatiiviseksi elimeksi, jota esimerkiksi tiedepolitiikan uusi voimatekijä opetusministeriö ei juuri noteerannut. Tiedeakatemian arvovalta kynti tuolloin pohjamutia.

Jäsenistön vallankumous

Suomen Akatemian uudistaminen 1960-luvun lopussa korosti Tiedeakatemian merkityksen vähenemistä. Samaan suuntaan vaikutti myös järjestön valtionavusta riippuneen talouden alamäki. Paineet Tiedeakatemian uudistumiseksi kasvoivat, mutta valtaa pitänyt etuoikeutettu joukko, ”tieteen mandariinit”, vastusti sitä sitkeästi. He eivät halunneet laajentaa jäsenpohjaa tieteentekijöiden joukon kasvua vastaavaksi ja karsastivat myös organisaation remontoimista. Jyrki Paaskoski kuvaa tilannetta osuvasti tiede-eliitin demokratiavajeeksi, mikä olikin silmiinpistävää 1970-luvun alun tasa-arvoa ja osallistumista korostaneessa ilmapiirissä.

Tässä tilanteessa muutoksen johtoon nousivat Tiedeakatemian nuoret professorit Olli Lounasmaan ja Jorma K. Miettisen johdolla. Alkuvuodesta 1973 pidetyissä kokouksissa Tiedeakatemian jäsenpohjaa laajennettiin merkittävästi. Niinpä uusia jäseniä otettiin muutaman sijasta ajoittain jo lähes sata. Paaskoski luonnehtii muutosta sisäiseksi vallankumoukseksi, jossa yhteiskunnallinen radikalismi ”saavutti Tiedeakatemian ja otti vanhoillisuuden linnakkeena pidetystä instituutiosta nopeasti selkävoiton”. Pitää toki huomata, ettei Tiedeakatemiasta muutoksen jälkeenkään tullut poliittisten ryhmien taistelukenttää toisin kuin Suomen Akatemiasta. Tiedeakatemia uusiutui sisäisesti omia lähtökohtiaan kunnioittaen. Samassa yhteydessä myös vanhat kiistakumppanit Tiedeakatemia ja Suomen Tiedeseura tunnustelivat mahdollisuuksia yhdistyä. Tulokseksi jäi vain vaisusti toiminut ja myöhemmin lakkautettu yhteistyöelin.

Talous nousun pohjana

Tiedeakatemian painoarvo pysyi uudistumisesta huolimatta melko pienenä 1980-luvun lopulle saakka. Osittain tähän vaikutti valtiovallan vahva ote tiede- ja korkeakoulupolitiikasta. Toisaalta Tiedeakatemian talous oli valtioavun pienuuden ja harrastelijamaisen hoitamisen seurauksena tiukoilla, mikä osaltaan rajoitti toimintamahdollisuuksia. Talous kääntyi parempaan suuntaan 1990-luvulla onnistuneiden sijoitus- ja rahastoratkaisujen seurauksena. Tämä puolestaan kasvatti Paaskosken mukaan oleellisesti järjestön painoarvoa. Julkisuuskin noteerasi aikaisempaa näkyvämmin tunnustuspalkintojen jakamisen. Tiedeakatemian humanistiselle tutkimukselle suuntaaman tuen kasvattamisessa oli taasen akateemikko Eino Jutikkalan testamenttaama lahjoitus avainasia. Kokonaisuutena järjestö on päässyt uuden vuosituhannen ensimmäisellä kymmenluvulla taloudellisesti vankalle pohjalle: sen rahastojen yhteenlaskettu arvo on yli 100 miljoonaa euroa.

Talouden kohentuminen ja valtionavun merkityksen suhteellinen vähentyminen lavensi Tiedeakatemian liikkumavaraa opetusministeriön suuntaan. Toisaalta järjestön mahdollisuudet tukea apurahoin nuoria tutkijoita kasvoivat samaan aikaan. Nämä yhdessä järjestön jäsenkunnan uusiutumisen kanssa merkitsivät Tiedeakatemian ”henkisen paitsion” päättymistä suomalaisessa tiedepolitiikassa. Paaskoski päätteleekin tieteellisten toimikuntien jäsenvalintojen pohjalta järjestön arvostuksen ja vaikutusvallan lisääntyneen merkittävästi viimeisen vuosikymmenen aikana. Tiedeakatemiasta on tullut ”maan johtava tieteellinen yleisseura”.

Jyrki Paaskosken kirjoittama Tiedeakatemian satavuotishistoria on kaikin puolin tasokas teos. Kirjoittaja on paneutunut työhönsä huolellisesti ja jälki on sen mukaista. Tiedeakatemia näyttäytyy kirjassa paitsi tieteentekijöiden yhteenliittymänä, myös osana kansakunnan historiaa. Tieteen, tutkimuksen ja koulutuksen läheinen kytkentä yhteiskunnan yleisiin kehityslinjauksiin tuleekin teoksessa mainiosti esille. Järjestön julkaisusarjojen perusteellista esittelyä olisi toki voinut hieman lyhentää ja tukeutua korkeakoulu- ja tiedepolitiikan taustoittamisessa muuhunkin kuin Suomen tieteen historia -sarjan tulkintoihin. Mainitut asiat ovat silti marginaalisia sujuvan kokonaisuuden, viimeistellyn ulkoasun ja hyvin tekstiä tukevan kuvituksen rinnalla.