Silfverbergin ”Äitikortti” on ehtinyt saada paljon huomiota. Silfverbergin purevat ja kärjistetytkin huomiot siitä, miten äitiys tuntuu nielaisevan ihmisen entisen minuuden ”äitiyden mustaan aukkoon”, ovat kohdanneet kiittelyä ja moitteita. Keskustelua on myös herättänyt Silfverbergin analyysi ”äitikortin” käytöstä. Äitikortti viittaa mielipidekirjoittajaan, joka perustelee kaikki näkemyksensä sillä, että on Pienten Lasten Äiti. Silfverberg on jo aiemmin NYT-liitteen kolumnissa (31.8.2012) käsitellyt tätä teemaa, ja kuten dosentti Vesa Heikkinen puolestaan toteaa, ”joissakin tekstilajeissa tällainen essiivin käyttö on suorastaan ensisijaista. Essiivi tuottaa paitsi kausaalisia ja konditionaalisia tulkintoja, myös vahvaa arvottamista ja suostuttelevuutta.” (Vesa Heikkinen: Bloggaajaolentona essiivistä (Kotus-blogi 31.8.2012)

Satunnainen essiivin käyttö ei liene turmiollista. Mutta kuten Silfverberg toteaa, vaarana on, että henkilökohtaisen korostaminen häivyttää näkyvistä laajemman yhteiskunnallisen muutossuunnan: ”… yksityisen kokemuksen paikka argumentoinnissa on silloin olennainen. On loogisesti väärin sanoa: koin näin, ja siksi on näin. Pitäisi sanoa: koin näin ja se sai minut kysymään, onko tämä yleistä. (s. 113)”. Silfverberg muistuttaakin kautta linjan siitä, että yhteiskunnalliset olot vaikuttavat siihen, millaisia henkilökohtaisia ratkaisuja ihmiset vanhempina tekevät.

Silfverbergin teosta sävyttää myös aiheellinen huoli siitä, että nykyvanhemmat ja erityisesti äidit ovat perhepiirin ratkaisuja tehdessään vaarassa analysoida ja kontrolloida elämänsä tärviölle ja päätyä suorittamaan vanhemmuutta elämisen kustannuksella. Kuten Silfverberg toteaa, on ymmärrettävää ja järkeenkäypää, että vanhemmat haluavat perehtyä siihen, miten parhaiten hoitaa ja suojella lastaan. Kun tarjolla kuitenkin on tietoa minimaalisistakin vaaroista, jotka voivat uhata lasta ja tämän kehitystä, suhteellisuudentaju voi kadota.

Vaippaorigamit

Harva se päivä myös uutisoidaan keskenään ristiriitaisia tutkimustuloksia siitä, mitä seurauksia kotihoidolla, päiväkodilla, tutin käytöllä, perhepedillä, rintaruokinnalla tai unikoululla voi olla. Asiantuntija toisensa jälkeen piipahtaa televisiossa ilmoittamassa, että juuri hänen edustamansa kasvatustulkinta on kiistämätön, puolueeton ja virheetön. Turvaistuinten ja vauvanvaunujen vaihtoehtokirjoon perehtyvä voi vaipua epätoivoon koettaessaan hahmottaa, mikä tuotteen finessi mahdollisesti on lapsen hyvinvoinnin kannalta olennainen ja mikä todellakin lähinnä finessi. Vanhempi, joka toivoo löytävänsä verkosta ohjeita teemasta ”Kantoliina/kestovaippa for dummies” saattaa puolestaan lannistua selatessaan hard core -harrastajien foorumeita, joissa sideharson taittelutavoille annetaan sellaisia rohkaisevia nimiä kuin ”origami”.

Ilmeisesti osa kestovaippojen ja kantoliinojen käyttäjistä on tulkinnut, että kirja kyseenalaistaa heidän valintansa. Silfverberg tuskin kuitenkaan kyseenalaistaa ympäristöystävällisyyttä – sen sijaan hän suhtautuu kriittisesti siihen, mitä ”luonnollisuudella” tai ”luonnonmukaisuudella” eri yhteyksissä tarkoitetaan. Paradoksaalisesti ”luonnonmukainenkin” vanhemmuus voi toisinaan saada kaupallisia ja tuotteistettuja piirteitä.

Luonnonmukaisuuden vaatimukseen myös liittyy äänenpainoja, jotka tuntuvat vanhanaikaisilta ja varsinkin naisten elämää rajoittavalta. Silfverbergin sanoin keskustelussa ”on naisruumiin mystifioimista, maanista itsekontrollia, essentialismia” (s. 149). Silfverberg kysyy, kaatuuko vastuu luonnonmukaisuudesta ja ympäristöystävällisyydestä (vaippapyykki, lapsen liinassa kuljettaminen, vauvan luomuruokien valmistaminen raaka-aineista) ennen kaikkea naisten ja äitien kannettavaksi, ja mitä seurauksia tällä on heidän elämälleen. Kirjassa ei perustellakaan asioita luonnollisuudella. Esimerkiksi julkisilla paikoilla imettämisestä Silfverberg toteaa, että se luo kaikkea muuta kuin luonnollisia tilanteita. Sen sijaan hän puolustaa ko. imetystapaa siksi, että se vapauttaa naiset liikkumaan kodin ulkopuolella.

Äitikortissa on kärjistyksiä ja yksinkertaistuksia, joista kaikista tuskin voi olla samaa mieltä. Historioitsijan näkökulmasta esimerkiksi työ on niin monimutkainen ilmiö – ei mitenkään itsestäänselvästi kodin ulkopuolista toimintaa, josta maksetaan rahapalkkaa – että tuntuu kärjistykseltä kiistää kotityön luonne työnä. Useaan kohtaan tekisikin mieli sanoa tasapainottavasti: ”Totta tuokin, mutta toisaalta…” Mutta vaikkei kaikista asioista olisikaan samaa mieltä, Silfverbergin pohdinnat voivat ainakin saada katsomaan asioita hiukan uudelta kantilta. Esimerkiksi tuotantoeläinten lisääntymiseen liittyvät pohdinnat saivat miettimään näiden eläinten kohtelua uudelta kannalta.

Epämiellyttäviä mutta herättäviä ovat myös pohdinnat sitä, miten helposti teinitytöille annetaan ehkäisypillereitä sen sijaan, että koetettaisiin saada heitä käsittelemään seksiä ja seksuaalisuutta. (Verrokiksi mieleeni tuli kirjaa lukiessa, että viimeisimpien tietojen mukaan Yhdysvalloissa huomattava osa teinipojista puolestaan on ADHD-lääkityksellä – pillereistä etsitään siis ratkaisua kaikenlaisiin ongelmiin, joihin ei muuten voida tai tahdota pureutua.) Silfverberg kritisoikin seksuaalisuus- ja neuvolavalistusta siitä, että se antaa naisen seksuaalisuudesta ankean kuvan: ensin pitää pelätä raskaaksi tulemista, sitten sitä, ettei tule raskaaksi, ja raskaana ollessa tai lapsen synnyttyä oletetaan, että selkähieronta kuittaa naisen läheisyydentarpeet.

Ahdistuksesta iloon

Äitiyskeskusteluista on usein tervehdyttävää kurkistaa kieli- ja kansallisuusrajojen ulkopuolelle ja todeta, miten erilaisia ratkaisuja eri kulttuureissa on kehitelty pottakasvatukseen / vieroitukseen / nukkumaanmenoon / töihin paluuseen. Luin Äitikortti-kirjan kanssa rinnakkain Mei-Ling Hopgoodin kirjaa How Eskimos Keep Their Babies Warm. Parenting Wisdom from around the World (2012) sekä Pamela Druckermanin teosta Kuinka kasvattaa Bébé. Vanhemmuus Pariisin malliin (suomennos Siltala 2012). Teokset ovat Silfverbergin kanssa samoilla linjoilla muistuttaessaan, ettei ole vain yhtä ”luonnollista” tapaa kasvattaa lapsia.

Druckermanin teos toi kontrastia Silfverbergin kirjalle siinä mielessä, että se korosti pariisittarien halua yhdistää tasapainoisesti vanhemmuus ja muu elämä. Suomessa usein tarjottu ”kolme vuotta kotona” -ihanne on Druckermanin kuvaamille pariisilaisvanhemmille varsin vieras. Sen sijaan korostetaan vanhempien ja lasten itsenäisyyttä sekä  ilon ja elämän eri alueiden tasapainon merkitystä. Druckermanin tulkinta pariisilaisesta vanhemmuudesta tuntui virkistävältä, ja se teki samalla näkyväksi sen, miten kotimaista vanhemmuuskeskustelua tuntuu hallitsevan Syvä Suomalainen Ahdistus. Joko ahdistutaan omasta tai muiden raskaudesta, synnytyksestä tai vanhemmuudesta, tai yhteiskunnan asenteista tai muiden ahdistuksesta, tai parhaassa tapauksessa kaikista näistä. Myös Silfverbergin kirjassa on ahdistuksen elementtejä, joskin se myös muistuttaa, että osa äitiyden ja vanhemmuuden nykyisistä huolista voitaisiin yhtä hyvin jättää syrjään.

Historiallinen näkökulma

Silfverberg nostaa toisinaan esiin myös historiallisen perspektiivin – esimerkiksi sen, että äitiyskeskustelu on kalunnut vuosikymmenestä toiseen tiettyjä teemoja, tai että 1970-luvulla syntyneen näkökulmasta jotkut nykyvanhemmuuden muodot tuntuvat lähinnä kokopäivähysterialta. Historian tutkijana (huom. essiivi!) tekee mieleni nostaa esiin vielä joitain omia havaintoja menneisyyden ja nykyisyyden eroista. Vaikkei menneisyyden elinoloja pidä tarkastella yksipuolisen synkässä valossa, on monenlaisia kärsimyksiä, joita nykypäivän suomalaiset äidit, isät ja lapset eivät juuri joudu kokemaan.

Pihtisynnytykset ovat jääneet historiaan, aviottomia lapsia ei hylätä läjittäin löytölastenkoteihin, vauvoille ei jouduta työkiireiden vuoksi tarjoamaan maitoa likaisesta lehmänsarvesta, ja joistakin viimeaikaisista ääritapauksista huolimatta suomalaislapsi joutuu yhä harvemmin väkivalta- tai henkirikoksen uhriksi. Joihinkin entisajan pulmiin verrattuna nykyiset kysymykset epiduraalipuudutuksen hyödyistä tai haitoista, rinta- tai pulloruokinnan eduista tai sopivan päivähoidon muodoista tuntuvat lähinnä hyväosaisen elämän hienosäädöltä. Suomalaiset voisivat keskimäärin hiukan hellittää ahdistuksestaan ja iloita hyvistä asioista ja vaihtoehdoista, joita heidän ulottuvillaan on.

Keskeistä on, kuten Silfverberg toteaa, että vanhemmuuteen liittyvät kysymykset nostattavat niin paljon tunteita, koska vanhemmuus ja lapset ovat tärkeitä asioita. Moni toivoisi varmuutta ja vahvistusta sille, että tekee oikeat ratkaisut. Liian usein tästä varmuuden hakemisesta seuraa kuitenkin myös vakaumus, että ne, jotka hoitavat lapsiaan toisin, ovat väärässä. Sen sijaan soisi annettavan voimakkaamman sijan jonkinlaiselle kohtuuvanhemmuudelle, jonka ytimessä olisi ymmärtää, että on monenlaisia riittävän hyviä tapoja olla vanhempi. Silfverbergin Äitikortti tuntuu puhuvan kohtuuden puolesta fanaattisuutta vastaan.

Yhteistä eri puolilla maailmaa on, että lasten hoito ja kasvatus koetaan tärkeiksi ja että ne askarruttavat. Ratkaisuja sen sijaan on monenlaisia ja hyvinkin erilaiset ratkaisut voivat johtaa onnellisiin tuloksiin. Silfverbergin kirja Äitikortti voi piristää ainakin niitä äitejä, jotka kokevat, että heidän elämässään on muutakin kuin lisääntyminen.