Kotini ulko-ovessa oli vuosia sinitarralla kiinnitetty lappu, joka muistutti lähtijää: ”Avain? Puhelin? Suhteellisuudentaju?” Vaikka koti on vaihtunut ja lappu kadonnut, ajattelen edelleen, että näillä kolmella pääsee aika pitkälle.
Suhteellisuudentaju on asia, josta on epäilemättä hyötyä niin arjen hallinnassa, töiden priorisoinnissa kuin sosiaalisissa suhteissakin. Omassa mielessäni se on myös piirre, jonka yhdistän vahvasti tieteen tekemiseen. Suhteellisuudentaju on kykyä asettaa asioita mielekkäisiin mittasuhteisiin ja laajempiin yhteyksiin – siis juuri sitä, mitä esimerkiksi humanistisessa tutkimuksessa tehdään.
Suhteellisuudentajun edellytyksenä on, että ymmärrämme asioita kyllin monipuolisesti ja syvällisesti. Ajassamme on tarjolla pintapuolista informaatiota ennennäkemättömän paljon ja ennenkokemattoman nopeasti. Tälle suuntaukselle humanistista tutkimusta voi pitää vastakohtana: siinä sukelletaan pintaa syvemmälle. Prosessiin kuuluu paneutuminen ja harkitsevuus, ja näiden myötä hitauskin. Tutkimuksessa määrä ei korvaa laatua, vaikka joskus mittarit asetetaankin niin, että tällainen harha voi syntyä.
Syvyysulottuvuus merkitsee tutkimuskohteen perusteellista, yksityiskohtaista ja moniulotteista tarkastelua. Se on pyrkimystä ymmärtää paitsi kohteen ilmentymiä ja merkityksiä, myös sen taustoja ja vaikutuksia. Humanistiseen tutkimukseen kuuluu muutosten jäljittäminen – ja mikä usein vielä haastavampaa: jatkuvuuksien havaitseminen. Tutkijoidenkin katse etsiytyy helposti nimenomaan muutoksiin ja murroksiin, ja samalla pysyvyys kätkeytyy.
Arkistotietoisuuden asteita
Aina silloin tällöin joku haastaa kysymällä, mitä annettavaa humanistisilla tieteillä on tämän päivän yhteiskunnalliseen keskusteluun. Jos kiteyttää pitää, vastaukseni on: syvyyttä ja suhteellisuudentajua.
Entä mitä nämä näkökulmat – asioiden moniulotteinen ja syvällinen tarkastelu ja ilmiöiden asettaminen mielekkäisiin mittasuhteisiin – tarkoittavat, jos tarkastelun kohteeksi asetetaan tieteen tekemisen historia? Kysymystä voi lähestyä pohtimalla esimerkiksi sitä, millaisten lähdeaineistojen varassa tieteenhistoriaa kirjoitetaan.
Eri aikoina eläneiden ihmisten ”arkistotietoisuus” on vaikuttanut siihen, millaisia jälkiä meille on jäänyt eri ajoista ja asioista. Moni vaikutusvaltaista asemaa tavoitellut ja sellaisen saavuttanut tutkija tai yhteiskunnallinen vaikuttaja on pyrkinyt rakentamaan jälkimainettaan valikoimalla ja seulomalla tietoisesti henkilökohtaisia aineistojaan. Joidenkin kohdalla valintaa ovat tehneet vahvasti myös aikalaiset ja jälkeen jääneet, kuten historiantutkija Irma Sulkusen tuore teos Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa (SKS Kirjat 2025) havainnollistaa.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston kokoelmissa on yli kolme hyllykilometriä perinteen ja nykykulttuurin sekä kirjallisuuden ja kulttuurihistorian aineistoja.
Kuva: Emma Suominen, SKS.
Toisaalta myös joillekin marginaaliin ajautuneille arkisto on ollut eräänlainen pitkän tähtäimen julkisuusstrategian väline. Esimerkkejä löytyy niin tieteestä kuin muiltakin yhteiskunnan osa-alueilta. Omissa tutkimuksissani esimerkin par excellence tarjoaa työmies, teosofi ja sosialisti Vilho Itkonen (1872–1918), jolla oli omana aikanaan vaikeuksia saada kirjoituksiaan julki. Hän kuitenkin päätti lähettää laajat kuvaukset elämänkäsityksestään, tulevaisuuden visioistaan ja yhteiskunnallisista näkemyksistään suoraan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan ja sen ”pimeimpiin komeroihin” – ja näillä keinoin tulevaisuuden ihmisille.
Itkosen kohdalla strategia myös jossain määrin toimi: hänen kirjoituksiaan on sittemmin tutkittu, tulkittu ja tuotu julki, vaikka sen paremmin työväenliikkeen kuin teosofisten liikkeidenkään historiankirjoitus ei ole häntä juuri muistanut.
Kenen tieteenhistoriaa?
Kysymys arkistotietoisuudesta tai sen puutteesta koskee myös omaa aikaamme. Nykyään useimmilla meistä on puhelimessa ”henkilöarkisto” kuvina, teksteinä ja videoina. Puhelin ei ole vain viestintäväline vaan myös henkilökohtaisten asioiden kokoelma. Mutta kuinka moni pohtii omien kirjoitustensa, äänitiedostojensa, valokuviensa ja videoidensa äärellä sitä, mitä pitkällä tähtäimellä kannattaisi säilyttää, missä muodossa ja mihin arkistoon?
Millaista arkistotietoisuutta humanististen alojen tutkijat itse edustavat, kun kyse on heidän henkilökohtaisista aineistoistaan? Kenen henkilöarkistoja ja muita aineistoja tutkijat tulevaisuudessa käyttävät tehdessään tulkintoja tästä ajasta?
Parhaillaan käynnissä olevassa Itsenäisen Suomen tieteen historia -hankkeessa on pohdittu monesta näkökulmasta sitä, keiden äänet jatkossa kuuluvat tutkittaessa eri tieteenalojen kehitystä. Kokonaisuuteen kuuluu muistitiedon ja kokemuskerronnan dokumentointihanke, jossa kerätään suomalaisten ja Suomessa vaikuttaneiden tieteenharjoittajien kokemuksia ja näkemyksiä omien oppialojensa kehityksestä ja murroksista. Keruun järjestävät Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) ja Svenska litteratursällskapet i Finland (SLS) yhdessä Suomen Tiedeseuran, Suomalaisen Tiedeakatemian, Tieteellisten Seurain Valtuuskunnan, Kansallisarkiston ja Suomen Historiallisen Seuran kanssa.
Aikaa vastata Itsenäisen Suomen tieteen historia -hankkeen muistitietokeruuseen on vuoden 2025 loppuun asti.
Tutkijoiden muistitieto ja kokemuskerronta on arvokas mutta ei kovin laajalti käytetty lähde tutkittaessa tieteen kehitystä. Kiinnostavaa vertailuaineistoa löytyy esimerkiksi British Libraryn yhteydessä toimivan National Life Stories -organisaation vuonna 2009 alkaneesta Oral History of British Science -hankkeesta. Siinä on toteutettu kaksisataa tieteenharjoittajien syvähaastattelua, joita on julkaistu myös avoimesti verkossa. Haastattelut avaavat tieteen tekemisen arkista todellisuutta, työyhteisöjen hierarkioita ja dynamiikkaa sekä tutkijoiden itseymmärrystä omasta roolistaan ja asemastaan oppialallaan ja yhteiskunnassa. Nämä kaikki ovat ulottuvuuksia, joilla on eri tavoin vaikutusta myös tieteen tuloksiin – ja siihen, mitä on lopulta tehty tai jäänyt tekemättä.
Tieteenhistoriaa kirjoitettaessa on tarpeellista muistaa, että ainoastaan alojensa meritoituneimpia ja korkeimpiin asemiin edenneitä tutkijoita kuulemalla ja tutkimuksen voittokulkuja ja läpimurtoja jäljittämällä ei voi hahmottaa tieteen tekemisen koko kenttää. Moni instituutiohistoriakin näyttäisi erilaiselta, jos se ammentaisi esimerkiksi arjen, tunteiden tai häviäjien historiasta. Toisinaan kiinnostavia näkymiä voi avata myös kontrafaktuaalinen historiankirjoitus eli arkisemmin jossittelu. Se loihtii eteemme toteutumattomia tulevaisuuksia: pitkälle vietyjä suunnitelmia, esillä olleita vaihtoehtoja ja kehityskulkuja, joka eivät toteutuneet mutta jotka olisivat voineet toteutua.
Ääniä hiljaisuuksien keskellä
Arkistokokoelmat ovat aina myös vallan kenttä, jossa eri toimijoiden vaikutusmahdollisuudet vaihtelevat. Kyse on ensinnäkin siitä, mitä aineistoja on otettu vastaan tai tietoisesti kerätty – ja mitä on ylipäätään saatu. Arkistoissa tehdään myös valintoja sen suhteen, millaisten kokonaisuuksien osaksi aineistoja liitetään ja miten ne kuvaillaan, eli miten helposti tai vaikeasti ne ovat löydettävissä. Tutkijat käyttävät puolestaan valtaa valitessaan tutkimuskohteitaan. Olennainen kysymys on myös se, kenen tai keiden ääni tutkimuksissa lopulta kuuluu.
Jokaisessa aineiston muodostumisen ja käytön vaiheessa syntyy myös hiljaisuuksia. Niissä on kyse aineistoista, jotka eivät koskaan päätyneet arkistoon, joita kukaan ei etsi tai löydä tai joiden näkökulmia ei syystä tai toisesta sisällytetä tutkimuksiin.
Tutkijoiden kirjoittamalla kertoma muistitieto ja haastattelut (niitäkin Itsenäisen Suomen tieteen historia -hankkeessa toteutetaan) ovat omiaan monipuolistamaan kuvaa tämän hetken ja viime vuosikymmenten tieteen tekemisen kulttuurista ja siihen kytkeytyvistä merkityksistä. Mitä monipuolisempia aineistoja saadaan, sitä paremmat edellytykset tieteenhistorian tutkijoilla on välttää liioittelua ja vähättelyä ja rakentaa harkittua sekä tasapainoista kokonaiskuvaa – tarjota siis syvyyttä ja suhteellisuudentajua tieteen tekemisen historiaan.
Kati Mikkola
Kirjoittaja on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pääsihteeri ja Helsingin yliopiston folkloristiikan dosentti.
Kuva: Emma Suominen, SKS.